Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin ja Indieplacen kanssa
”Istun opiskelijakämppäni avokeittiön ruokapöydän äärellä ja mietin, että mitenköhän tässä käy. Kulmien alta katson pöydän toisella puolella istuvaa miestä, jolla kasvaa porkkananvärinen parransänki. Mutta se ei ole se asia, johon kiinnitän huomioni. Vaan nuo hikikarpalot silmien ympärillä ja ohimolla. Niiskutus, joka kuuluu tämän tästä. Tarjoan lisää ketsuppia. Hetken luulen, että se voisi pelastaa minut tilanteesta. Tilanteesta, johon kukaan ei toisilla treffeillään halua. Olin ajatellut, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta ja valmistanut suussa sulavaa makaronilaatikkoa. Äiti puhelimen toisessa päässä opastaen. Jossain vaiheessa jännityksissäni vissiin oli mennyt mittayksiköt sekaisin…
Valkopippuria oli lurahtanut ainakin ruokalusikallinen. Hetken jo manaan, että tämä oli nyt tässä. Oli kiva tutustua, mutta tuskin soitellaan enää. Juttelemme niitä näitä (mitä niiskutukseltamme pystymme) ja lopulta molempien lautaset on tyhjät. ”Vitsit, että oli hyvää. Saako ottaa santsilautasellisen?”
Näin 17 vuoden jälkeenkin tuo santsilautasellisia harrastava mies osaa arvostaa jokaista ruokaa, jonka hänelle teen. Ruoka ja ruoanlaitto ovat intohimojani. Ruoka on minulle myös tapa osoittaa rakkauttani. Ruokamuistot ovat niitä parhaimpia muistoja ja ruokatarinat niitä legendoja, joita ystäviemme kanssa jaamme. Ruokareseptit, jotka periytyvät äidiltä tyttärelle ovat niitä aarteita, joita tulee varjeltua vuosien varrella.
Kun katsotaan ajassa taaksepäin, niin ruoka on aina merkinnyt minulle paljon. Vaikka en olisi sitä välttämättä aina siinä hetkessä tajunnut. Jo lapsena olin melko kaikkiruokainen. Minulla oli etuoikeus viettää kesät maalla, jossa mummulan navetassa oli lehmiä ja kanoja. Myös viljat tulivat omasta maasta.
”Marrrrjaaa (kyllä, ei ikinä Maria vaan aina Marja)! Kuulen huudon navettaan asti. Mummulla on aika hyvät keuhkot ajattelen. Klompsutan kiireen vilkkaa navetasta päätalolle puukengissäni ja mietin, että mikä hätänä. Olin aivan unohtanut, että oli kauppa-autopäivä. K-kaupan logolla varustettu linja-auto pysähtyi päätalon eteen. Mummu kantoi muutamaa munakennoa mukanaan ja minä juoksin edeltä kauppa-autolle. Muistan vieläkin sen tuoksun, joka kauppa-autossa oli. Kun olin valinnut oman jäätelöni, joka poikkeuksetta oli Eskimotuutti, sain avata sen samantien. Se tuntui luksukselta. Eihän mummu ollut edes vielä maksanut ostoksia.
Kauppa-autolta ostimme kanelia ja sokeria iltapäivän leipomispuuhia varten. Nuo mummun kuulut kanelipikkuleivät oli sellaisia, joita kului varsinkin kesäaikaan, kun veljeni kanssa mummulassa vietimme aikaa. Mummu ohjeisti minua, miten kananmunat rikotaan ja vaahdotetaan sokerin kanssa. Viimeisen kananmunan rikottuani huomasin keltuaisesta lähtevät rihmastot. Tuon jälkeen nuo kuuluisat kanelipikkuleivät saivat nimen kananpoikaisleivät. Sanomattakin selvää, että seitsemänvuotias Maria ei niitä enää syönyt.
Mutta mummun perunalaatikkoa söin senkin edestä. Sitä oli tarjolla joka päivä. Ei vain jouluna. Ehkä senkin takia, että perunalaatikkoon käytettiin oman maan perunoita. Se tekeytyi vanhan puuhellan uunin lämmössä. Se ei ollut ihan niin imellytettyä kuin jouluisin, mutta niin hyvää, että suli suussa. En muista kertaakaan, etteikö mummulassa olisi ollut perunalaatikkoa tarjolla. Sitä söimme keittiön pitkän pirttipöydän äärellä. Samalla, kun pappa istui pöydän päässä. Hieman öljylle ja puimaladolle tuoksuen.”
Näin aikuisena ruuhkavuosien keskellä aina välillä mietin sitä, että kuinka tuolla maalla oli ihanaa. Ei sitä välttämättä silloin pikkutyttönä tajunnutkaan. Ruoka tuli valmiina pöytään ja mummu peitteli iltaisin nukkumaan. Näin aikuisena sitä vasta ymmärtää, kuinka paljon vaivaa tuon puhtaan lähiruoan eteen mummu ja pappa tekivät. Heräsivät aamunkoitossa navettaan lypsylle ja painoivat iltaan asti peltohommissa. Vain jotta sai ruoan pöytään. Tai pöytiin, ei vain omaan pöytään. Maitoauto haki lypsettyä maitoa meijerille ja kananmuniakin riitti myytäväksi asti.
Nyt vasta tajuan, kuinka etuoikeutettu olen ollut, kun olen saanut viettää aikaa tuolla maalla. Nähdä, mitä lähiruoka todellisuudessa on. Vaikken lehmästä lypsettyä lämmintä maitoa suostunutkaan sen ekan maistiaisen jälkeen juomaan 🙂
K-Supermarket kysyy, että mikä on sinulle tärkeää? Minulle, niin kuin monelle muullekin, tärkeintä on rakkaus. Rakkaus ilmenee monin eri tavoin. Se voi olla hikipisarana silmän ympärillä tai puukenkien klonksutuksessa hiekkatietä vasten. Se voi olla mummun pehmeä syli tai jopa niissä kananpoikaisleivissä. Rakkautta lähti myös meijeriauton mukana mummulan navetan pihasta kohti suomalaisia. Rakkautta sisälsi myös nuo munakennotkin, jotka kauppa-autolle veimme. Mut on kasvatettu rakkaudella ja sillä samalla pieteetillä, huolenpidolla ja rakkaudella olen yrittänyt parhaani mukaan kasvattaa myös lapsiamme.
Rakkautta voi myös ostaa K-Supermarkettien hyllyiltä. Niistä tuotteista, joiden eteen on nähty vaivannäköä ja huolenpitoa. Vastuullisesti. Jotka ovat peräisin mahdollisimman läheltä, hyviltä ihmisiltä. Tuottajilta, jotka rakastavat mitä tekevät ja lähettävät tuotteidensa mukana rakkautta eteenpäin meille suomalaisille. K-Kauppiaan välityksellä.
K-Ruoka -sovellusta plärään tämän tästä. Varsinkin silloin, kun teen viikkomaitokauppaostoksia. Sieltä olen saanut valtavasti inspiraatiota ja tässä yksi päivä se muistutti mun kaikkien aikojen syysruokaherkusta. Nimittäin myskikurpitsakeitosta. Ruoka ja tunteet nivoutuvat erittäin paljon yhteen. Tunneihmisenä tietyt ruoka-aineet saavat aikaan tietyn reaktion. Myskikurpitsakeitto on aina ollut mulle se lohturuoka. Sellainen, jota nauttia villasukat jalassa syyssateen ropistessa ikkunaan.
”Sateinen tiistai-iltapäivä houkuttelee jälleen keittiöön. Laitan taustalle musiikkia ja otan muutaman raaka-aineen esille tehdäkseni ruokaa. Se on sitä ruoanlaittoa mistä tykkään. Yksinkertaisesti laadukasta. Pian uunista tulee paahtuneen myskikurpitsan tuoksu. Mies laittaa viestillä lentoaikatauluaan. Vaikka olen tottunut reissutyöhön, odotan kotiin palaavaa aina kuin kuuta nousevaa. Noissa hetkissä kiteytyy se, miten ruoalla voi rakastaa. Kun mies saapuu yömyöhään kotiin, löytyy jääkaapista aina jotain syötävää. Se on minun tapani osoittaa, että välitän. Toivottaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Samalla kun kuuntelen yölennolta palaavan kolistelua keittiössä ja odotan yläkerran narisevien rappusten ääntä ♥”
Palaan seuraavassa K-Supermarketin kanssa tehdyssä yhteistyöpostauksessa käytännön vinkkeihin siitä, miten minun rakkauteni ruokaan näkyy tekemieni valintojen kautta ja miten rakkaus ruokaan on pelastanut silloin, kun elämä on ollut muuten vaikeaa. Silloin selviää muun muassa myös se, miten aikoinaan syntyi nuo suositut perjantaimyyssipostaukseni. Ja miten ne muuttivat meidän perheen elämää. Eikä vähiten sen takia, että ne muuttivat minun, perheen äidin suhtautumista ruokaan ja ruoanlaittoon.
TORSTAITERKUIN,
Makkaraperunat. Jep, ei Vaakon nakilta ostetut vaan ihan itse tehdyt. Sarjassamme ”ei niin terveelliset” -arkiruoat, mutta silti tuovat hyvää mieltä arki-iltaan. Yleensä, kun olen aika järjestelmällinen ja suunnitelmallinen arkiruokien suhteen, niin tykkään yllättää lapset ex tempore -ruoilla. Esimerkiksi makkaraperunoilla, joiden ainekset usein löytyvät kaapista. Peruna on meidän perheen yksi suosikki jo hinnankin takia. Lisäksi rakastamme perunan monipuolisuutta ja makua. Makkaroista meidän toinen lapsi kelpuuttaa ne, jotka luokitellaan leivonnaisiksi 😀 Eli ei varsinaiset lihamakkarat. Jos jääkaapista löytyy, niin kurkkusalaatti kruunaa tämän ruoan!
