HEIPPA IHANAT!

Täällä ollaan kotiinlähtötunnelmissa; laukut on nyt pakattu ja talon omistaja tulee heti aamusta palauttamaan deposit -maksumme. Sitten auton nokka kohti Firenzeä ja Munchenin kautta Helsinkiin. Sormet ristissä, että lennot ovat ajoissa. Tai ainakin tuo eka, nimittäin vaihtoaikaa Munchenissä on ruhtinaalliset 40 minuuttia 🙂 Kova ikävä karvakorvaa, mutta illalla nähdään.

Se oli joitain vuosia sitten, kun kuuntelimme uima-altaalla vieressä istuneen suomalaisseurueen keskustelua ”ruokapolitiikasta”. Mietittiin, että tuollainen ryhmämatkailu ei olisi meitä varten. Ainakin, jos jo ruokapolitiikasta päättäminen menisi niin vaikeaksi. Viime lokakuun lopussa pikkujouluillallisella huomasimme lyövämme tämän kesän reissua lukkoon. Kuuden perheen kesken. Tälle ekalle reissulle pääsi lähtemään vain kaksi perhettä, mutta annas olla – ensi kesänä toivottavasti mukana on jo kaikki perheet. Ja siinä missä viime lokakuussa meitä oli lähtemässä reilu kaksikymmentä, on ensi kesänä mukana toivottavasti kaksi pienenpientä enemmän.

Jonkun verran olen saanut kyselyitä, että miten meillä on homma toiminut ystäväperheen kanssa. Kaikille olen vastannut, että ihan täydellisesti. Jään kaipaamaan tätä meidän pientä, laajennettua perhettä. Niitä aamuja, kun olen avannut makkarin oven ja kuullut pienen papupadan heleän äänen alakerrasta. Nuuskuttanut tuoreen kahvin ja aamuplättyjen tuoksun.

Jään kaipaamaan meidän yhteisiä jutteluhetkiä, kun istutaan keittiön pitkän pöydän äärellä. Naurua ja sitä, että ollaan voitu olla kaikki aivan omia itsejämme. Ruokapolitiikkaa, joka on sujunut kuin rasvattu. Ilman turhaa säätöä. Jään kaipamaan suussa sulavia pasta-annoksia ja herkullisia ruokaisia salaatteja. Täällä meidän omassa lomakodin keittiössä valmistettuna. Maitokauppareissuja ja auringon tunnetta kasvoilla.

Jään myös kaipaamaan sitä puhdistavaa tunnetta, kun kyyneleet sekoittuvat hikeen Toscanan kukkuloilla lenkkeillessämme. Kun ollaan elämän raadollisuuden edessä ja kuitenkin keskustelustamme huokuu toivo. Elämänhalu ja se liekki, joka ei sammu, vaikka mitä tapahtuu. Kun kippistämme kyynel silmäkulmassa elämälle, vaikka koti-Suomesta kantautuu sangen surullisia uutisia. Kun saan rutistaa ja lohduttaa. Koska been there, done that ♥

Olen saanut hurjan paljon viestejä somen kautta, pääosin ihania ja positiivisia. Mutta kuten aina reissujemme aikaan, myös niitä viestejä, joista paistaa harmistus. Se, että meillä on ollut onni asua hulppeassa villassa viikko ei sulje pois sitä tosiasiaa, että elämässä tapahtuu paljon muutakin. Somessa näkyvä osa on vain pintaraapaisu. Somessa en ole näyttänyt sitä, kun tutustuimme paikalliseen ensiapuun tai sitä huolta ja lohduttomuutta, jota elämän rajallisuuden konkretisoituminen saa aikaan.

Somessa ei nähty niitä tunteita, jotka on tarkoitettu vain meille itsellemme. Koska ne on niitä sellaisia asioita, joita ei ole tarkoitettu jaettavaksi. Mutta ne ovat asioita, joiden takia muistamme tämän ihanan reissun loppuelämämme. Kenties jopa paremmin kuin tuonne IG:n kohokohtiin tallennettujen videoiden avulla.

Postauksen kuvituksena toimii Sienan kauniit kadut ja helteisen Piazza del Campon maisemat. Musta tuntuu, että mun kamera on rakastunut Italiaan. Vähintään yhtä paljon kuin minä itse 🙂

VIIKONLOPPUTERKUIN,