”Tämä lapsi ei tule koskaan kävelemään.” Neuvolalääkärin sanat kaikuivat kolkossa vastaanottohuoneessa. Tytön äiti purskahti itkuun. Isän suu vääntyi hieman ja pää nyökkäsi kuin tiedoksi siitä, että lääkärin sanat olivat vastaanotettu. ”Sehän nähdään.” tytön isä sanoi lääkärille. Kätteli kohteliaasti ja poistui huoneesta.

Seuraavalla viikolla tytön kotiin tuli jumppari. Jumppaamaan tytön lihasjäykkyyttä pois. Viikko toisensa jälkeen jumpparin tullessa tyttö makasi selällään silmät jumpparia tapittaen. Kädet ja jalat tikkusuorina jäpittäen. ”Lihasjäykkyys ei anna periksi” Jumpparin käynnit lopetettiin tuloksettomina.

Tytön äiti surkutteli tilannetta, mutta tytön isä ei luopunut toivosta. ”Noista silmistä huokuu sisu ja päättäväisyys. Tyttö varmasti vain vierastelee vieraita ihmisiä ja jännittyy.” Tytön isä koitti luoda toivoa tytön äitiinkin.

”No tässä iässä vauvat yleensä jo konttaavat.” sanoi lastenlääkäri seuraavalla käynnillä. Tytön äiti vaipui syvemmälle epätoivoon. Asia konkretisoitui tytön isällekin, kun heidän kotiinsa ilmestyi lasten pyörätuoli. Tuo pyörätuoli pidettiin visusti piilossa tytöltä. Jonka silmät edelleen viestivät, että periksi ei anneta.

Eräänä kauniina keväisenä päivänä tyttö ryömi sohvapöydän äärelle ja ponnisti itsensä seisomaan. Otti tukea pöydästä ja oli voitonriemuinen ilme silmissään. Tuon päivän jälkeen tyttö nousi pystyyn aina kuin mahdollista. Lääkäri ei ollut uskoa silmiään, mutta ei silti luonut toivoa lapsen vanhempiin. Jalkojen lihasjäntevyys on liian jäykkä kävelyyn. Tarvitaan laajempia tutkimuksia kesän jälkeen, ellei mitään edistystä tule.

Yhdeksäs kesäkuuta, tytön isän syntymäpäivänä, 10 kuukauden iässä tyttö uskalsi päästää otteensa sohvapöydästä. Otti muutaman askeleen ja pyllähti pepulleen. Pelästyi, kun äiti alkoi kiljumaan. Onnesta. Ryömi takaisin sohvapöydän äärelle, kampesi itsensä ylös ja jatkoi harjoituksia.

Tuosta päivästä lähtien tyttö on tiennyt, että tuli elämässä eteen mitä esteitä tahansa, niin niistä selvitään. Päättäväisyys ja sisu paistavat silmistä vieläkin. Tyttö tietää, että mikä tahansa on mahdollista. Sanoivat muut mitä tahansa.

Tänään tuo tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä, kävi lounastauolla hiihtämässä. Hikinoro selässä valuen ja posket punoittaen nautti liikkeen tuomasta hyvästä olosta. Mietti itsekseen suksia jaloista poisottaessaan, että voi kunpa voisi nyt näyttää sille lääkärille, että tässä on se tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä. Leveä hymy kasvoillaan käveli autolle, ajoi kotiin ja istui koneen äärelle. 

Antoi sormiensa tanssia näppäimistöllä ja kirjoitti tarinan toivosta. Aina on toivoa, muistakaahan se ♥

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,