HEIPPAHEI

ja ihanaa lauantain myöhäisiltaa! Toivottavasti siellä on pääsiäinen sujunut aurinkoisissa merkeissä. Vaikka viimeiset kymmenisen vuotta ollaan vietetty pääsiäiset täällä Pyhällä, niin en ihan heti muista, että säät olisivat olleet näin täydelliset. Ainakin perjantain ja lauantain osalta. Aurinkoa ja pikkupakkasta. Sillain, että rinteet eivät mene ihan mössöksi, vaan pysyvät kokolailla hyvänä. Puhumattakaan hiihtoladuista, jotka ovat aivan priimakunnossa!

Viimeinen laskupäivä on edessä huomenna ja haikein mielin suuntaamme kotiin maanantaina. Meillä on ollut ihan superkiva loma, eikä vähiten sen takia, että veljen perhe on kanssamme täällä samaan aikaan. Siinä missä aiemmin olen nauttinut lasten kanssa laskettelusta, siitä hitaasta hissuttelusta lasten perässä, olen opetellut tämän loman aikana nauttimaan siitä ilosta, joka lasten silmistä loistaa, kun ovat saaneet lasketella serkkujensa kanssa. Ilman äiskää, joka hissuttelee siellä perässä riippakivenä 😉 Meillä on siis ollut aivan uudenlainen tilanne. Joka on, jos rehellisiä ollaan, vaatinut itseltäni yllättävän paljon sopeutumista. Tuntuu, että napanuora on ihan yhdestä pikkuisesta säikeestä enää kiinni.

Se äidin huoli on vissiin ihan normaalia, mutta silti sitä on tullut ajateltua kaikkia mahdollisia skenaarioita noiden pikkuisten painellessa rinteissä parivaljakkoina. On tullut huikkastua perään, että nätisti hisseissä. On tullut huolehdittua ääneen miehelle, että näinköhän pärjäävät tuolihississä. Osaavatkohan jäädä siitä pois. Etteivät nyt vaan tule syöksyllä alas, vaan muistavat kaarrella. Muistavatkohan he, että kahviloissa on liukas lattia ja monoilla on kaatumisvaara. Mitens sitten tarjottimella killuvat kuumakaakaomukit, eihän nuo nyt voi osata niitä ilman äitiä kantaa. Ja hei, mitäs jos eivät muista laittaa kypärää kiinni kahvilasta lähteissään.

Etteivät nyt vaan mene offarreille keskenään. Lumivyöryvaarasta kun ei koskaan tiedä. Mitäs jos puhuvat vieraille ihmisille ja joku kidnappaa (tämä on ehkä omasta mielestäni se pahin ajatus ja samalla kaikista epärealistisin ;D). Osaavatkohan laskea rahansa niin, etteivät huomaa kassalla, ettei raha riitäkään kahteen kaakaoon. Ja mitäs jos puhelin jäätyy ja tilttaa eikä saada lapsia kiinni.

Mutta hei, huoli on ollut turhaa. Kukaan ei ole kaatunut, kukaan ei ole kidnapannut ja hissimatkatkin ovat sivusta seurattuna menneet loistavasti. Puhelimeenkin ovat vastanneet heti kun ovat voineet ja tämän tästä ovat tulleet ilmoittautumaan. Iltaisin ovat painuneet ajoissa pehkuihin posket punaisena ja siinä, missä kotona aamutoimet välillä vaativat meidän vanhempien patistusta, on yökkärit vaihtuneet aamulla laskettelukerrastoon ennen kuin on itse ehtinyt edes hampaansa pestä.

Tuntuu, että otettiin taas yksi iso harppaus eteenpäin lasten kanssa. Alkuun hiukkasen shokissa ja lopulta hymy huulilla. Mehän ollaan saatu pitkästä aikaa viettää miehen kanssa laatuaikaa hissimatkojen ajan. Rinteissä laskettu aina välillä kaksistaan (hän kilometrin edellä meikäläistä ;). Karattu kylmälle juomalle keskenämme.

Niin että en mä nyt sitten tiedä onko se niin loppujen lopuksi paha asia, että  nuo lapset ovat kasvaneet tähän pisteeseen. Että opettelevat pikkuhiljaa itsenäisemmiksi. Sen sijaan, että pitelisin naruja liian tiukalla taidan antaa jatkossakin hieman siimaa. Eihän ne ikinä opi, jos eivät pääse itse kokemaan ja tekemään ♥ Uuden edessä, sitä ollaan kaiken kaikkiaan koko ajan noiden lasten kanssa. Milloin on mikäkin vaihe meneillään. Nyt on näemmä tämä itsenäistymisvaihe ja tämä kyllä ottaa sielun syövereihin muita vaiheita enemmän.

RAITISILMAMYRKYTYSTERKUIN,

PS. pahoitteluni kännykkäkuvista, kameraa en ole rinteessä mukana kantanut 🙂