HEIPPA MURUPUMPELIT…

…ok, oli se ehkä vähän liian ällösöpösti sanottu munkin mielestä, joten aloitetaanpas uudelleen. Heippahei ihanat! 🙂 Toivottavasti sielläkin on kevättä rinnassa. Tänä aamuna töihin ajellessani ajelin kiertoteitä, sillä en yksinkertaisesti pystynyt lopettamaan musiikin kuuntelua kesken. Latasin kotipihassa puhelimeeni country-soittolistan ja niin sitä mentiin. Tytöt koululle ja itse kohti työpaikkaa. Yhdeksän kilometrin sijaan kilometrejä tuli muutama enemmän. Nopean moottoritiereitin sijaan valitsin reitin, jossa puksutellaan 40 km tunnissa. Vain koska tuo musiikki vei mukanaan. Mukanaan muistoihin reilun parin kymmenen vuoden taakse. Mukanaan muistoihin elämän varrelta.

Tuo musiikki sai myös kirjoittamaan tämän blogipostauksen. Aluksi olin suunnitellut keittiön valaisin -postausta tälle päivälle, mutta näin ne tilanteet elävät. Kuinka usein sitä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on tässä ja nyt. Elää hetkessä. Ainakin itse teen tätä usein. Havahdun ja nipistän itseäni. Olen siunattu ihanalla elämällä. Mutta kuinka harvoin sitä tulee katsottua taaksepäin ja oltua kiitollinen kaikista muistoista, joita on elämän varrella kerännyt mukaansa. Itse saan muistoista ihan hurjan paljon energiaa. Uppoudun muistoihin usein. En haikaillakseni vanhaa vaan todetakseni, että olen saanut kokea paljon. 

Ei ole kerta eikä kaksi, kun aloitan keskustelun sanoilla ”Muistatko, kun…”. Me miehen kanssa muistelemme paljon ääneen. Näihin 15 yhteiseen vuoteen on mahtunut paljon. Molemmilla on kertynyt miljoonittain muistoja jo ennen yhteistä taipalettammekin ja itse ainakin tykkään kuulla ajasta ennen meitä. Lapsuusmuistoja mieheni suusta. Niiden avulla voin nähdä sen pienen porkkanapään sininen Tappara-takki päällä ulkohöntsyillä. Elämässä unelmiensa elämää. Viime aikoina olen muistellut ääneen paljon omaa teini-ikääni ja niitä muistoja, joita liittyy tuohon tulevaan kotiimme. Lapsuudenkotiini.

Viime aikoina olen jutellut miehelleni siitä, että vaikka meillä oli tiukka kotikuri, niin kuinka kuitenkin meidän koti oli se, jossa kokoonnuttiin teini-iässä kaveriporukalla. Kuinka eräänä lauantaina aamuyöstä kuulin ääniä palotikkailta huoneeni ulkopuolelta. Huomasin parin ystäväni kiipeävän kohti ikkunaani, kunnes iskä huusi alhaalta naurunsekaisella ja unisella äänellä, että ”Voit pyytää tulemaan ovesta, ettei vaan satu mitään.” Kunpa sitä osaisi itsekin olla tyttöjen tullessa teini-ikään yhtä leppoisa vanhempi. Sallia ne vastakkaisen sukupuolenkin vierailijat keskellä yötä kylään. Meillä oli ovet aina auki kavereille. Silloinkin kun en itse ollut kotona 😀 Musiikkia soitettiin ja välillä väännettiin volyyminappuloita hiljemmalle alakerran pyynnöstä.

Sunnuntaisin räkätettiin Frendeille isolla porukalla. Haaveiltiin muutosta Kaliforniaan Beverly Hills 90210 myötä. Kun ensimmäiset kaveriporukasta sai ajokortin käytiin ajelemassa yötä myöten ja välillä meillä soittamassa musiikkitoiveita lankapuhelimella. Hiivittiin tosi hiljaa eteiseen, ettei äiskä ja iskä heräisi. Mutta jokaikinen kerta olivat kuulemma heränneet 🙂 Juostiin takaisin autoon ja laitettiin 95.7 päälle. Ajeltiin, kunnes ne toivebiisit soitetiiin. Jotenkin mä näen jo tämän saman näyn silmissäni. Talon, joka on täynnä elämää ♥

Eilen illalla tyttöjen kanssa suklaajäätelöä pakkasesta kaivaessamme pikkuinen sanoi yhtäkkiä, että mummulakin oli aina Aino-jäätelöä. Johon isompi vastasi, että niin olikin. Karpalo-kinuski jäätelöä.  Sitten aloimme muistelemaan. Yksi elämämme parhaimmista ratkaisuista oli silloin 11 vuotta sitten muuttaa tähän äiskää ja iskää vastapäätä. Kuinka paljon nuo lapset ovat saaneet yhteisiä muistoja mummulasta. Ne kantavat pitkälle. Vaikka muistoja ei niin monelta vuodelta tullutkaan, kuin mitä olisi suonut, niin silti ne ovat kultaakin kalliimpia.

Tobyn kanssa ulkona ollessani aloin tahtomattani hihittelemään. Kirjoitin mielessäni tätä postausta ja mietin, että mitkä ovat sellaisia muistoja, jotka ovat viime vuosilta jääneet päällimmäisinä mieleen. Istuttiin vuosi takaperin äidin kanssa Tipotien terveysaseman pihassa puheterapian jäljiltä ja äiti oli ihan innoissaan, kun oli oppinut sanomaan sanoja, jotka olivat olleet kateissa. Hetken aikaa mietti ja sanoi, että on kyllä yksi sana, jota hän edelleen pohtii, että onko se oikein sanottu. Sulonsalpaaja. Sanoi sen ääneen ja mä purskahdin aivan täysillä nauramaan. Kikatin pissat housuissa ja äiti oli ihan äimänkäkenä, että mitä touhua. Kerroin, että oikea sana on solunsalpaaja, jonka avulla sitten äippäkin tajusi, että tuo sulonsalpaaja tarkoittaa ihan muuta. Siinä räkätettiin aikamme, ajettiin kotiin Hesen drive thrun kautta ja juhlistettiin elämää. Sulonsalpaaja saa mut vieläkin hihittelemään. On se kumma, jos saisi lääkitystä, joka salpaisi sulon 😀

Se on jännä, että ainakin oma mieleni jotenkin jättää ne ikävimmät muistot taka-alalle. Sydänsurut, joista tuntui ettei ikinä selviä. Läheisten menettämiset ja sairastamiset. Muistot, jotka joskus tuntuivat hieman tuskaisilta saavat ajan myötä kultareunat. Varsinkin näin lasten syntymäkuukautena tulee muisteltua synnytyksiä ja vauva-aikaa. Koliikkia, uhmaa ja hampaattomia hymyjä. Pyyteetöntä rakkautta. Aikoja, kun toivoi ajan seisahtuvan. Niitä koliikkihuutoisia öitä, kun toivoi, että aika kuluisi nopeampaa. Ensiaskeleita ja prinsessaleikkejä. Onneksi meillä on muistot ♥

NOSTALGISIN TORSTAITERKUIN,