HEI!

Tänä vuonna olen kokenut sen, mistä aiemmin olen kuullut vain huhupuheita. Marraskuun siitä puolesta, josta en ollut aiemmin tietoinenkaan. Siitä marraskuusta, joka saattaa pahimmillaan viedä kaikki mehut. Pimeydestä, joka vie unten maille jo iltakasin jälkeen.

Mulla on kehittynyt tässä vuosien aikana onneksi tapa ajatella ratkaisukeskeisesti. Kuitenkaan tosiasioita kieltämättä tai lokeroimatta jonnekin mappi ööhön. Se, että olen hyväksynyt asian, että tänä vuonna marraskuu nyt on vähän tällainen on jo yksistään helpottanut. Ja tuon tosiasian hyväksyminen on tuntunut vapauttavalta. Aiemmin olisin ehkä taistellut painikehässä marraskuun kanssa ja katsonut, kumpi ottaa niskaotteen ensiksi. Nyt me mennään marraskuun kanssa yhtä polkua rinnakkain eteenpäin.

Välillä jopa käsi kädessä.

Marraskuun pimeydelle en voi mitään. Enkä mä ihan yhtäkkiä voi mitään niille rautavarastoillenikaan, jotka ovat kaput. Mutta ajatuksilleni, tunteilleni ja teoilleni mä voin tehdä jotain. Mä voin keskittyä niihin asioihin, jotka on tällä hetkellä hyvin.

Vaikka marraskuu on vienyt tänä vuonna aiempaa enemmän mehuja, on se myös tuonut paljon hyvää. Pieniä juhlan aiheita ilmestyy jokaiseen päivään. Yksi sellaisista omalla kohdallani on ollut se, että pimeys on tuntunut tietyllä tapaa lohduttavalta. Se on iltaisin kietonut mut harsoonsa ja repivän juoksulenkin sijaan pakottanut pysähtymään. Meille Duracell-ihmisille varsin tärkeä taito. Pieniä juhlan aiheita on ollut myös se, että siinä sohvalla telkkaria katsoessani on muu perhe valunut samaan huoneeseen. Ollaan möllötetty yhdessä ja juteltu tosi paljon.

Pieniä juhlan aiheita on ollut myös se, että marraskuun keskellä oma hyvinvointi on noussut arvoon mittaamattomaan. Terveellinen itsekkyys on saanut pitämään kiinni entistä enemmän rajoista ja menemään nukkumaan ajoissa. Se on saanut vastaamaan myös ”Kiitos, mutta ei kiitos.” kaikkiin sellaisiin tapahtumiin ja työjuttuihin, jotka eivät ole pakollisia ja jotka eivät vie elämää eteenpäin. Jotka eivät palvele mun tai läheisteni hyvinvointia.

Isänpäivä kokonaisuudessaan toi valoa marraskuuhun. Aamulla kauniisti katettu pöytä, rakkaat pöydän ympärillä ja kiitollisuuden tunne siitä, mitä oli ja mitä on. Illalla vielä saatiin saman pöydän ääreen Tampereen kattojen ylle rakkaat appivanhemmat.

Eli vaikka marraskuu kuulkaa osaa olla vähän kökkö (tai itse asiassa, eihän se marraskuun vika ole, vaan sen miten siihen suhtautuu), niin on elämässä paljon hyvääkin. Paljon valon pilkahduksia ja pieniä juhlan aiheita. Kuten se, että maanantaina töiden jälkeen löysin jääkaapista juustokakun jämät. Joku oli kauniisti jättänyt pikkulusikankin tarjoiluvadille. Joku, joka oli ollut samoissa puuhissa kuin mä. Juustokakku suoraan lusikalla jääkaapista syötynä maistui hyvälle! 🙂

Sitruunainen vaniljajuustokakku

Pohja
150 g kaurakeksejä
50 g voita

Täyte
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl kuohukermaa
3/4 dl tomusokeria
1 sitruunan mehu
3 liivatelehteä

1. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen
2. Murskaa monitoimikoneessa keksit, sekoita erillisessä kulhossa sulatetun voin kanssa
3. Painele keksivoi seos irtopohjavuoan pohjalle (leivinpaperin päälle) ja laita jääkaappiin tekeytymään täytteen teon ajaksi
4. Vaahdota kuohukerma, lisää tuorejuustot ja vatkaa notkeaksi, lisää tomusokeri
5. Lämmitä yhden sitruunan mehu mikrossa ja sulata liivatteet siihen
6. Kaada sitruunamehu vähitellen tuorejuustokermaseokseen koko ajan sekoittaen
7. Kaada täyte irtopohjavuokaan ja anna tekeytyä yön yli jääkaapissa
8. Koristele ennen tarjoilua esim pensasmustikoilla, murskatuilla pistaasipähkinöillä ja sitruunamelissalla

Eilen menin nukkumaan ennen yhdeksää ja tänä aamuna totesin toistavani samaa kaavaa tänä iltana. Marraskuussa (ja muutenkin!) lempeys ja itsemyötätunto nousevat uusiin sfääreihin. Ei siinä ole mitään pahaa, jos ei päivän aikana saa maailmaa valmiiksi – huomenna on taas uusi, virkeämpi päivä ♥

TORSTAITERKUIN,