HEIPPAHEI IHANAT! ♥
Miten jatkaa elämää, kun siihen turvalliseen elämään tulee särö? Miten jatkaa elämää, kun siltä viedään hetkellisesti pohja pois? Luin aika paljon alan kirjallisuutta silloin, kun elämä oli vaikeinta. Silloin kun se toinen niistä elämäni ensimmäisistä rakkauksista oli yhtäkkiä poistunut elämästäni kolmisen vuotta sitten. Kaikissa kehotettiin, että suru pitää surra. Mutta mitä pikimmin pääsee arkirutiineihin kiinni, niin sen parempi. Kun elämä järkkyy, niin olen huomannut, että rutiinit ovat ne, jotka kantavat ja vievät eteenpäin. Tuon toisen elämäni rakkauden poismeno vuosi sitten olikin sitten jo helpompaa. Sillä tiesin, että elämä jatkuu. Kun sille antaa mahdollisuuden jatkua.
Kukin meistä käsittelee surua, vihaa, järkytystä ja epätoivoa erilailla. Omalla kohdallani tuo prosessi tapahtuu pitkälti ihan omien ajatusteni voimalla. Toki miehen kanssa jutellaan paljon ja hän on se suurin tuki ja turva, kun perusturvallisuus järkkyy. Mutta jotenkin minulle on vain sisäsyntyisesti rakentunut sellainen toimintamalli, että mun on vain pakko prosessoida ajatukset itse. Päättää, että ryhdistäydy ja löytää ne asiat, joiden avulla saa fokusoitua siihen mikä on tärkeintä. Elämän jatkumiseen. Kun maailma ympärillä järkkyy, se ei tarkoita että siellä mun pääni sisällä tai saatikka tuossa vasemmassa puolen rintaa ei järkkyisi. Päinvastoin. Olen joutunut tekemään töitä sen eteen aikoinaan, että en ota kaikkia maailman murheita kannettavakseni. Etten menetä yöunia jokaiset kympin uutiset katsottuani ja ihmisten hätää todistettuani.
Osa tuosta pääni sisällä jylläävästä prosessoinnista päätyy tänne blogiin. Murto-osa. Suurin osa omaa selviytymistäni asioista tapahtuu hiljaisesti. Se, että meillä vietetään kaikista maailman kamaluuksista huolimatta perjantai-iltaa rutiinien mukaan, ei tarkoita sitä, että parin viime päivän tapahtumat eivät koskettaisi minua. Se on osa sitä selviytymistä. Pitäytyä niissä rutiineissa. Ruudun toiselle puolelle ei näy kenties surusta punastuneet silmäni tai nenän pielet, jotka olen niistänyt rikki. Kuvissa, joita näkyy ulospäin saattaa näkyä hiljaisia merkkejä osanotosta ja kunnioituksesta. Esimerkiksi kynttilän liekki, joka lepattaa heille kaikille. Symbolisoiden sitä, että elämä jatkuu.
Pakopaikka maailman pahuudesta, sitä tämä blogini on. Itsellenikin. Kun iltapäivälehdet vilkkuvat keltaisenaan hälyyttäviä uutisia, niin haluan paikan, jonne tulla pakoon tuota kaikkea. Hädän hetkellä en ole se, joka haluaa mässäillä median uutisilla. Haluan olla se, joka ymmärtää vähemmästäkin, kuinka hauras elämä on. Haluan olla se, joka surun ja epätoivon äärellä luottaa niihin pieniin merkkeihin, jotka kertovat, että kaikki on hyvin. Haluaisin olla se, joka toivoo maailman rauhaa. Ei voi toivoa, että kaikki maailman pahuus poistuisi, sillä sitä ei tule valitettavasti tapahtumaan. Sen sijaan haluan keskittää energiani hyvään. Siihen, että omalla toiminnallani en ainakaan edesauta pahuutta. Siihen, että vaikka kuinka voisin vihata, niin he eivät ole vihani arvoisia. Eivätkä he ole sen arvoisia, että pahojen tekojen avulla saavat mut pelkäämään. Tai pahimmassa tapauksessa minua lopettaa elämästä.
”Eräänä iltana vanha cherokee-intiaani kertoo lapsenlapselleen ihmisten sisällä tapahtuvasta taistelusta ja sanoo:
“Poikani, meidän kaikkien sisällä taistelee kaksi sutta.”
“Toinen on Paha. Se on kiukku, kateus, mustasukkaisuus, suru, katumus, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, inho, alemmuudentunne, valheet, väärä ylpeys, ylemmyydentunne ja ego.”
“Toinen on Hyvä. Se on ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, lempeys, hyvänsuopuus, empatia, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.”
Lapsenlapsi ajattee asiaa hetken ja kysyy sitten isoisältään:
“Kumpi susi voittaa?”
Vanha cherokee vastaa yksinkertaisesti:
“Se, jota ruokit.””
Ote kirjasta Myötätunnontie / Christopher K. Germer
Riikka tuossa perjantai-illan postauksen kommenteissa puhui vaistosta. Musta tuntuu, että tavallaan itsellänikin on joku vaisto, joka osaa varoittaa että kohta tapahtuu jotain. Torstaina, kun piti taas kirjoitella makkarin sisustuksesta ja unista, sormet alkoivat näpyttelemään tekstiä siitä, että mikään ei ole ikuista. Rinnassa oli sellainen tunne, että nyt on vain pakko muistuttaa siitä. Illalla saimme kuulla Barcelonasta kauhutarinoita ja perjantaina nuo järkyttävät uutiset valitettavasti tulivat vielä lähempää. Jo torstai-iltana ajattelin itsekseni, että tästä se levoton olo sinä aamuna kertoi. Levoton olo jatkui koko perjantain. Kulminoituen perjantai-illan tapahtumiin.
Joten rakkaat lukijat, muistattehan aina sen, että se elämä, mitä blogeissa vietetään ei ole se koko totuus. Vaikka siellä blogeissa kippisteltäisiin ja nautittaisiin elämästä, niin ei se tarkoita, etteikö se kippistelijä tai elämästä nauttija tuntisi. Ainakin täällä ruudun toisen puolella istuu bloggaaja, joka hitto vie tuntee välillä vähän liikaakin. Pidempään mukana olleet kyllä sen varmasti tietävätkin. Mutta ihan tiedoksi teille uusillekin lukijoille.
Hei, vaihdetaanko takaisin kepeä vaihde silmään? Huomenna luvassa nimittäin neljän viikon arkiruoat 🙂 Arkiruoat, joiden avulla ajattelin taas saada kesällä repsahtamaan päässeet ruokakustannukset kuriin! Pysykäähän siis kuulolla – arkiruokajutut kun tuntuvat olevan yksi blogini suosituimmista aiheista!
RAKKAUTTA! ♥
Olen päässyt aitiopaikalta seuraamaan, miten paikallisen puhelinosuuskunnan toiminta siirtyi Elisan alle, miten ”teepeeoolaisista” (TPO=Tampereen puhelinosuuskunta) tuli ”elisalaisia” ja olen sivusta seurannut rakkaan ystäväni työuraa Elisassa. Jotain mielestäni kertoo jo se, että niin tuo ihana ystäväni, kuopuksemme kummitäti, kuin muutamat muut tuttunikin ovat työskennelleet samassa työpaikassa niin pitkään. Tavatessamme 2000-luvun alussa ystäväni kanssa hän oli töissä Radiolinjalla ja on siitä luonnollisesti siirtynyt Elisalle. Tällä hetkellä hän vetää yhtä Tampereen liikkeistä.
Enpä olisi uskonut, että Elisa on läsnä vielä täällä uudessa kodissammekin muutenkin kuin pienen mustan boksin muodossa; vanhan pöydän laatikkoon kurkistaessani osui silmiini Elisan muistivihko. Tuo taitaa olla sieltä 2000-luvun alkupuolelta. Äiti ehti olla elisalaisena liki viisi vuotta, kunnes päätti antaa nuoremmille sijaa. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo päätös jäädä varhaiseläkkeelle 57-vuotiaana hoitamaan ensimmäistä lastenlastaan oli juuri oikea. Vaikka varmasti olisi viihtynyt elisalaisena pidempäänkin. Elisalle asiakas on kuningas, mutta sitä on myös työntekijätkin. Tällaisen mielikuvan itse olen vuosien saatossa saanut.
Ensimmäisenä esittelyssä the nice cream. Seuraan ulkomaalaisia terveysfriikkejä ja raakaruokaintoilijoita tuolla Instagramissa ja heiltä saa niin paljon vaikutteita. Inspiraatiota ja ideoita. Olen huomannut, että aika moni näistä idoleistani on kotoisin Australiasta. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta sen takia mulle on tullut ihan järjetön matkakuume. Down under on vain niin kaukana, ettei sinne ihan pikkubudjetilla lähdetä. Jäätelöön palatakseni. Olen huomannut näiden aussitimmimimmien käyttävät monipuolisesti kukkakaalia. Myös makeissa herkuissa. Itse olen tehnyt siitä aikoinaan suklaamoussea ja voin vannoa, että kukkakaalin maku ei lyö läpi vaikka niin voisi kuvitella. Linkki tuohon kukkakaalista tehtyyn suklaamousseen tulee jäljempänä. Nyt vuorossa mustikka nice creamin resepti.
