MOIKKAMOI!
Tänään aamupäivällä linnoittauduin keittiöön kokkailemaan erästä yhteistyötä varten ja olo rentoutui välittömästi tarvittavat aineet keittiön tasolle levitettyäni. Kun veitsi osui leikkuulautaan ja thaibasilikan tuoksu valtasi keittiön huomasin hyräileväni Backstreet Boysia. Minä, joka en ole koskaan liiemmin kuulunut ko. bändin faneihin 😀
Siinä ruoanlaiton ohessa aloin miettimään, että milloin itse asiassa aloin rakastamaan ruoanlaittoa ja leivontaa. Mikä oli se sysäys, joka ajoi mut aikoinaan keittiöön. Ajatukset palasivat vuoteen 2001 ja siihen yhteen perjantain ja lauantain väliseen aamuyöhön. Olin herännyt kahden jälkeen yöllä miettimään työjuttuja. Iskän perustaman maalitehtaan alasajaminen tuolloin juuri koulun penkistä valmistuneelle oli isompi taakka kuin olin ajatellutkaan. Henkisesti, mutta myös sen suhteen, että epävarmuus omista taidoista oli koko ajan läsnä.
Iso tehdasrakennus ja toimisto tuntuivat päivä toisensa jälkeen kolkoilta, sillä tuttua puheensorinaa ei kuulunut. Tuttuja hymyileviä kasvoja ei enää näkynyt. Lisäkseni töissä oli enää tuotantopäällikkö, joka ajoi tuotannon puolta alas. Omalla kontollani oli toimiston ja sen töiden alasajaminen. Ennen tuota perjantain ja lauantain välistä yötä olin maannut kotona kaksi viikkoa sairauslomalla keuhkokuumeessa. Ja potenut niin huonoa omatuntoa siitä, että yrityksen alasajamisen aikataulu sakkaa minun takia. Mitä se uusi työnantajani, Suomen suurimman maalitehtaan toimitusjohtajakin tästä ajattelee, ajattelin. Tietämättä vielä silloin, että jälkeenpäin tulisin saamaan ansioluettelooni arvokkaan työkokemuksen kiitettävillä arvosteluilla.
Tuolloin yön pimeinä tunteina aloin tuntea paniikkia. Nousin sängystä ylös ja hiivin keittiöön. Huomasin ottavani leivontatarpeita työtasolle ja eikä aikaakaan, kun uunista tuli toscakakun tuoksu. Siinä samalla, kun istuin aamuyön sarastaessa kahvikuppini kanssa keittiön pöydän ääreen ja katsoin taivaanrantaa, josta aurinko alkoi pikkuhiljaa nousemaan, tunsin yhtäkkiä mielettömän levollisuuden tunteen. Sellaisen, kaikki kyllä järjestyy -tunteen.
Toscakakku maistui aivan äidin tekemälle eli olin onnistunut siinä täydellisesti. Hipsin takaisin vällyjen alle ja nukuin puoleenpäivään.
Tuosta se lähti; rakkauteni siihen euforiseen tunteeseen, jonka saavutan keittiössä. Siihen, joka ajaa mut kerta toisensa jälkeen keittiöön. Keittiössä vietetty aika tuo iloa elämään, mutta se myös lohduttaa, kun on sen aika. Muutaman vuoden jälkeen tuosta kohtalokkaasta ”rakastuin mä keittiöelämään” yöstäni muistan, että saimme suru-uutisen töihin ja rakas Oriveden mummuni oli kuollut. Sinä iltana keittelin keittiössä miehelleni ja minulle helmipuuroa iltapalaksi. Helmi-mummun muistolle. Vaikka suru oli sanoinkuvaamaton, niin puuroa hämmentäessäni tunsin lohtua.
Rentoudutteko te keittiössä? Tiedän, että kaikki eivät ole keittiöihmisiä. Monelle keittiössä hääräileminen on kiireen tai taitojen puutteen takia vastenmielistä. Kehoittaisin kuitenkin kokeilemaan, millaista kokkailu parhammillaan on. Antamaan sille mahdollisuuden. Aloittamaan silloin, kun on aikaa tarpeeksi. Ottamaan mieluisan reseptin esiin ja ylittämään itsensä. Olematta vaatimatta liikoja. Niin kuin monet taidot, niin myös kokkaustaidot kehittyvät mitä enemmän siellä keittiössä viettää aikaa.
Vaikka tämä bloggaaminen on itselleni työtä, niin ei se näinä päivinä varsinkaan kuulkaas työltä tunnu. Vai kuinka monessa muussa työssä voi kehittää jonglööraustaitojaan limeillä sillä aikaa, kun tofut paistuvat pannulla? 😉 Muistakaahan taas nauttia tulevasta viikonlopusta, viettää aikaa siellä teidän happy placessa. Olkoon se sitten keittiö tai joku muu. Me suunnataan huomenna kohti pääkaupunkiseutua ja voipi olla, että tämä vanha heppatyttö pääsee vähän hepostelemaankin ♥
IHANAA VIIKONLOPPUA!