IHANAA ILTAA!

Mä olen kuuluisa yhdestä huudahduksesta; ihanaa! Veikkaan, että jos otettaisiin yhteenveto kaikista käyttämistäni sanoista elämäni aikana, niin tuo ihanaa olisi kärkikahinoissa. Siinä, missä se ärsyttää monia, niin seison jokaisen ihanaa -huudahdukseni ja -huokaukseni takana. Aina tuo ”ihanaa” tulee täydestä sydämestä. Jopa silloin, kun sillä on vähän sarkastinen merkitys 😉

Töissä saankin välillä noottia sanasta, jota viljelen tämän tästä. Mutta hei, elämä on ihanaa. Velikulta osaa jo todeta itsekin kuinka ”ihanaa” joku asia onkaan. Heti sen jälkeen, kun on ko. asiaa minulle marmattanut. Näkee kasvoistani, että pian se tulee….ihanaa -huudahdus! Ihanaa, sanottuna edes vitsillä saa hymyn huulille ja kepeän mielen.

Kävellessämme loskateitä pitkin räntäsateessa lounasravintolasta takaisin työpaikalle muiden valittaessa olosuhteita, päästän tuon ”ihanaa” -lausahdukseni. Ja hei, kaikki nauraa. Tai ainakin tirskuu toivottomalle minulle, joka yrittää ylläpitää positiivista mielialaa. Ja kas, heti kaikilla on parempi mieli.

Ajaessamme miehen kanssa marraskuussa pilkkopimeässä meinasimme joutua perheriitaan. Ja todettakoon, että tätä tapahtuu ehkä kerran vuoteen. Mies päästeli ärräpäitä ja manasi marraskuun alempaan hemmettiin. Itse totesin nauru suusta purkautuen, että ”Eikä, tää on ihanaa!” Mielipideasioistahan ei voi riidellä. Ja loppujen lopuksi nauroimme molemmat sille, että ei kaikki voi olla niin ihanaa.

Oletteko huomanneet, kuinka huikea voima positiivisella ajattelulla on? Elämä ei ole, eikä sen kuulu suinkaan aina olla, ihanaa. Mutta noistakin hetkistä selviää ajattelemalla mielessään sanaa ”ihanaa”. Mulla ainakin auttaa tuon pienen sanan miettiminenkin. Vaikka sitten vaikka hammasta purren ja sarkastisesti. Töissä alkoi vilunväreet ja mietin, että kuume tästä vielä puuttuisikin. Kuinka kertakaikkisen ”ihanaa” se olisi 😀 Tänään keräilin työpäivän jälkeen itseäni sohvalta ennen pilatesta ja orastava flunssa oli viedä takaisin sohvan pohjalle. Mietin kuitenkin, että kuinka ihanaa olisi pilateksen jälkeen.

Ja hei niinhän se oli. On vieläkin. Olo on euforinen. Sanana ihana on yksi kauneimmista, mitä tiedän. Merkitykseltään se on jopa vielä enemmän. Se antaa toivoa ja uskoa niinä hetkinä, kun elämä ei ole niin kovin ihanaa. Ja vastaavasti tekee ihanasta hetkestä vielä ihanamman ♥

TIISTAI-ILTATERKUIN,

HYVÄÄ LAUANTAIHUOMENTA IHANAT!

Piti jo kirmaamani muina ellun kanoina aamulenkille (mikä keli, hei!), mutta sitä ennen teki mieli tulla jakamaan muutama ajatus kanssanne. Eilinen Vain Elämää -jakso, joka oli omistettu Olli Lindholmin muistolle jätti jälkensä. Huomasin tämän tästä hymyileväni ruudussa näkyville iloisille kasvoille. Tosin itkuisin silmin. Vaikka olen ollut pitkän linjan Yö-fani, niin tuon ohjelman myötä mulle valkeni se, mikä siinä Ollissa oli juuri se juttu, mikä kiehtoo. Ainakin minua. Se on se, että hän ei esittänyt mitään muuta edes olevansa kuin itseään. Ei lakaissut maton alle vaikeita asioitakaan, vaan rehellisesti kertoi, että suorittaakseen verovelat päätyi siivoamaan.

Moni meistä voisi hyssytellä ja häpeillä asiaa. Pitäisi siivoajan työtä vihoviimeisenä ammattina. Tajuamatta, kuinka arvokas tuokin työ on. Kuten jokainen tehty työ. Olli oli ihanan tavallinen, suomalainen mies. Ainakin minun silmiini. Tampereen katukuvassa tuttu mies, joka istui samoilla saunanlauteilla muiden saunojien kanssa. Hieman macho, mutta niin kovin herkkä. Tosimies ei itke, sanotaan. Itseeni tosin vetoaa suunnattomasti herkät miehet. Ne, jotka uskaltavat näyttää herkkyytensä silloin, kun sen paikka on.

Olli ei brassaillut, vaan tuntui olevan jalat maassa oleva tyyppi. Enkä ihan heti muista, että olisi hakemalla hakenut palstatilaa lehtien palstoilta, niin kuin useat muut julkkikset tekevät. Puhui ihanalla murteella, eikä edes peitellyt sitä.  Ei tuntunut häpeilevän sitä, että oli juuri sellainen kuin oli. Jotenkin se rujo rehellisyys yhdistettynä siihen sielunsopukoista kumpuavaan herkkyyteen oli kertakaikkisen ainutlaatuista nykymaailmassa.

Nykymaailmassa, jossa tuntuu, että tavallisuus on jotenkin tabu. Koko ajan toitotetaan, että pitäisi erottua joukosta. Eikä missään nimessä ainakaan olla tavis. Silläkin uhalla, että ihmisen pitäisi muuttaa persoonaansa erottuakseen joukosta. Pukeutua mitä kummallisimpiin trendirytkyihin, jossa päällä on enemmän ilmaa kuin kangasta ja syödä mitä kummallisimpia trendipiiperryksiä, joissa lautasella on jopa jonkin sortin näkymätön muodostelma sen ruoan sijaan.

Tavallisuus on näkyvää. Se saa näkyä ja siitä pitää olla ylpeä. Se saa kuulua puheessa Hämpin varrella rotvallirreunalla istuttaessa. Se saa valua poskilta keskikaljatuoppiin paikallisen kuppilan baaritiskillä. Se saa huokua tuulipuvun kahinasta ruokakaupassa käydessä. Se saa kuulua ärräpäistä Hakamettän lehtereillä.

”Eksää tiedä kuka mä olen?” -katseen muutaman kerran joiltain ei niin tavallisilta itseään pitäviltä ihmisiltä saaneena, on saanut minut arvostamaan sitä tavallisuutta. Sitä, missä ihminen on ylpeä tavallisuudestaan. Siitä, että pissi ei ole noussut pipaan asti. Sitä että rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ainutlaatuisen ja ihanan tavallisena. Ja että erottuu joukosta juuri sen avulla ♥

Nyt sinne lenkille! Spotifysta soimaan Yötä ja kieli keskelle suuta ettei vaan mukkaa. Taidan suunnata tuonne Tampereen syövereihin Tahmelaan ja Pispalan portaisiin. Hymyillä muille vastaan tuleville taviksille ja huikata moro, jos tuttuja näkyy.

SUPERIHANAN TAVALLISTA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,