lauantai 07. toukokuun 2022

Teini-ikäisten äiti

HEI IHANAT!

Mulla on ollut kunnia kantaa arvonimeä äiti jo yli 17 vuoden ajan. Äitiys on jotain sellaista, johon kukaan ei sen liiemmin valmistellut. Jotain sellaista, johon ei annettu ohjekirjaa. Äitiydessä on tullut toimittua pääsäntöisesti intuition kautta. Tullut tehtyä niitä asioita, joita sydän on ohjeistanut tekemään. Tällä on pärjätty pitkälle.

Välillä äitiys on ollut rankkaa. On ollut huolta ja murhetta. Se kuuluu äitiyteen. Se kuuluu elämään.

Olen kasvanut äitinä näiden 17 vuoden aikana ihan uskomattoman paljon. Olen oppinut olemaan jämäkän lempeä (lue: lasten mielestä välillä aivan nipo ;)). Tehnyt päätöksiä, jotka ovat olleet kuitenkin lasten kannalta niitä parhaita. Vaikkeivat aina niitä ole siinä hetkessä tajunneet. Olen oppinut olemaan stressaamatta äitiydestä. Kaikki menee ihan varmasti omalla painollaan.

Millaista on olla teini-ikäisten äiti?

Don’t shoot the messenger, mutta mun mielestä se on aivan parasta. Rakastan tätä vaihetta. Vaihetta, johon kuuluu kasvukivut olennaisena osana. Kaikilla osapuolilla. Mutta me kasvetaan tyttöjen kanssa yhdessä. Ollaan hitsauduttu vielä enemmän yhteen nyt parin viime vuoden aikana. Vaikka se kuuluisa napanuora onkin venynyt ja sitä on tarkoituksellakin venytetty. Hämmästelen, että onko nuo kaksi upeaa nuorta naista, jotka puhuvat mun kanssa historiasta tai esittävät poliittisia mielipiteitään todellakin niitä pieniä pilttiposkia, jotka just vasta punkivat syliin ja jotka höpöttelivät sellaisia ihania spontaaneja taaperoiden juttuja. Kuola suupielistä valuen ja silmät ruiskaunokin sinisinä isoina kuin lautaset loistaen.

Olen äiti, joka pyörsi mielipiteensä mopoautosta, mutta joka silti ei hyväksy lastensa juovan energiajuomia (koska uskoo vakaasti, että monipuolinen ruokailu ajaa saman asian). Olen äiti, joka heltyi kolmansien korvareikien edessä, mutta joka ei silti anna lapsilleen lupaa tatuointiin tai naparenkaaseen. Olen äiti, joka yrittää opettaa lapsille, että välillä saa ja kuuluu olla tylsää. Olen äiti, joka haluaa näyttää lapsille sen, että onnellisiin hetkiin ei tarvita ihmeitä. Välillä ihan vaan sisustusohjelma ja oma sohva riitää.

Olen äiti, joka tekee töitä sen verran enemmän, että saa annettua lapsille elämän varrelle kokemuksia, jotka joskus maksavat hurjan paljon. Kuten vaihto-oppilasvuosi. Mutta myös äiti, joka edellyttää lapsiltaan kesätöihin menemistä, jotta lapset itse oppivat ensinnäkin työhakuprosessin ja toisaalta arvostamaan rahaa ja sitä, että mikäli haluaa tiettyä elintasoa pitää, niin se pitää maksaa.

Olen äiti, joka edellyttää lapsiltaan käytöstapoja ja muiden ihmisten kunnioitusta. Tästä en tingi. En ole koskaan tinkinyt. Muistui mieleeni eräs viime marraskuun päivä, kun tulimme kummitytön rippikirkon jälkeen kotiin ennen juhlia ja istuimme esikoisen kanssa keittiön pöydän äärellä. Molemmat juhlavaatteissaan puhelimiaan pläräten. Hän totesi yhtäkkiä, että ”Mä en jaksais enää pitää näitä v*t*n sukkahousuja!” Ja sen sanottuaan meni aivan hämilleen ja pahoilleen. Punastui. ”Anteeks äiti, mä en yhtään muistanut, että sä oot siinä.” Pyysi vielä myöhemmin uudelleen anteeksi.

Olen äiti, joka kertoo joka päivä rakastavansa. Teoilla ja sanoilla. Joka buustaa mieluummin lastensa itseluottamusta kehumalla ja minäpystyvyyden tunnetta kannustamalla kuin keskittyy ja jää kiinni mahdollisiin mokiin, joita toiset tekevät. Kaikki meistä mokaavat joskus  ja niistä kasvetaan. Ne keskustellaan tarvittaessa läpi ja jatketaan matkaa. Teini-iässä koetellaan rajoja ja se kuuluu ajan henkeen. Tunne-elämä on teineillä vielä lapsen kengissä ja monta asiaa myllertää mielessä.

Minä äitinä ja aikuisena olen se, kenellä tuo puoli on kehittynyt. Lehmän hermot ovat ne, jotka ovat auttaneet meitä tämän teini-iänkin läpi. Matka on toki vielä kesken. Edelleenkään, meillä ei äiti ole se, joka huutaa. Joskus koin olevani jotenkin erilainen tai tekeväni jotenkin väärin, kun en korota ääntäni. En lapsille enkä miehelle. Koiralle joskus. Sain poikkitelaisia kommentteja blogiin, että tuo huutamattomuus olisi jotenkin epänormaalia. Viimeisten vuosien aikana, kun olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, olen oppinut, että mulle se ei ole epänormaalia. Vaan huutaminen ei ole mulle laisinkaan luontainen tapa puhua. Se ei tarkoita, että tukahduttaisin tunteita tai en uskaltaisi niitä näyttää. En ole huutanut tähän asti enkä huuda jatkossakaan, jos ei tee mieli huutaa. Olen huomannut, että oma rauhallisuus on kultaa teinien tunnemyrskyjen keskellä.

Olen äiti, joka pyrkii opettamaan lapsilleen vastuuta omasta elämästä jo nyt. Toki ikä ja vastuun vaativuus huomioon ottaen. Olen äiti, joka haluaa esimerkillään näyttää lapsilleen, että kaikki on mahdollista. Se, minkä pystymme kuvittelemaan, sen pystymme saamaan. Kun olemme valmiit tekemään hieman töitä sen eteen. Uskon, että lapset ovat nyt jo omaksuneet ajatusmallin siitä, että on ihan jees unelmoida ja kulkea kohti unelmiaan. On ok ajatella, että maailma on täynnä mahdollisuuksia.Pitää silmät auki ja huomata mahdollisuudet. Tarrata niihin kiinni.

Yhtäkaikki, olen äiti, joka opettelee edelleen joka päivä äitiyttä. Jolla menee välillä sormi suuhun tässä kunniatehtävässä nimeltä äitiys. Joka tuntee välillä riittämättömyyden tunnetta tai syyllisyyttä, jos tekee liikaa töitä. Olen äiti, mutta olen myös vain ihminen

IHANAA ÄITIENPÄIVÄVIIKONLOPPUA  &
HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ
TOIVOTELLEN,

PS. Tiedän, että ruutujen toisella puolella on teitä, keille tämä viikonloppu on raskas. Haluan lähettää voimia sinne. Ei tämä itsellenikään ole helpoimmasta päästä, mutta vuodet ovat tehneet tehtävänsä


torstai 05. toukokuun 2022

Odottavan aika on toiveikas

”Jes, tuo järvi on sula!…ja hei kato äiti, tuollakin on enää vaan vähän jäätä rannassa.”

Hymyssä suin jatkoimme ajomatkaa kohti mökkirantaa kuopuksen kanssa. Auton mittarin kotona näyttämä viisi astetta oli painunut kahteen asteeseen ja lumihiutaleet alkoivat hiljalleen leijailla tuulilasiin. ”Mitäs hitsiä, tien pielissä on noin isot lumipenkat!” totesin noin viisi kilometriä ennen mökkirantaa. Ajatellen, että varmaan varjoisella paikalla lumet vaan viipyilee. Toista se on mökkirannassa ja mökkijärvellä, jossa paistaa aina aurinko.

Mökkitie ja se kuuluisa viimeinen mutka. Kaunis valkea jääpeite peitti rakkaan mökkijärven. Jätin auton hurisemaan hetkeksi ja kävelin lumipenkan läpi venelaiturille. Jää oli jättänyt rantaan aukean paikan. Sieltä kirkkaan veden alta näkyi hiekkapohja. Hiekkapohjassa sydämen muotoinen kivi.

Jos ihmisen kasvu mitataan sillä, miten se joskus epätoivoinen mökkihöperö olisi tässä tapauksessa tuskastunut ja repinyt peliverkkarinsa ja kuinka tuo sama mökkihöperö osasi nyt iloita tuosta vajaan neliömetrin kokoisesta sulasta alueesta järven rannassa, niin kasvua on tapahtunut. Huimasti.

Sitä on oppinut vuosien saatossa hyväksymään asiat, joille ei itse voi mitään. Tunnistamaan ne niistä, joille voi jotain. Asenne on yksi niistä, mille me voidaan jotain.

Turha tässä on hötkyillä. Tuo neliömetrin kokoinen sula alue järvessä kirkkaine vesineen ja hiekkapohjineen antoi toivoa. Odottavan aika on pitkän sijaan tänä vuonna toiveikas.

Sillä vielä tulee se hetki, kun saadaan hurauttaa veneellä saareen. Nostaa meistä se ehkä mökkihöperöin eli koira laiturille ja kantaa viikonloppukassit sisään mökkiin. Viritellä ajatukset ja hermosto offline-asentoon ja nauttia siitä, että pitkä odotus on palkittu.

Siihen asti nautitaan toukokuisesta kaupungista ja luonnosta joka heräilee pitkän talven jälkeen eloon ♥ 

IHANIA TOUKOKUUN PÄIVIÄ TOIVOTELLEN,


sunnuntai 24. huhtikuun 2022

Täällä ollaan ♥

HEI IHANAT

ja suuret pahoittelut blogin hiljaiselosta. Elämä on vienyt viimeisen kuukauden aikana mennessään muihin juttuihin. Työrintamalla on ollut melkoista haipakkaa parisen vuotta ja sotatilanne ei ainakaan helpottanut raaka-ainesaatavuuksissa sun muissa. Lisäksi meillä kiersi tuo k-virus, jota kaksi vuotta onnistuimme välttelemään. Sillä tavalla, että 3,5 viikkoa oltiin enemmän tai vähemmän epävarmuudessa siitä, kenellä se on ja kenellä ei. Samaan aikaan kun meillä kiersi jokin muukin nuhakuume.

Mutta nyt alkaa vihdosta viimein tuntumaan siltä, että viruksen jälkioireetkin ovat helpottamaan päin niin, että pääsee kiinni siihen ihan tavalliseen arkeen ilman jokailtaisia päikkäreitä töiden jälkeen. Ilman yskänkohtauksia, jotka saavat pään räjähtämään. Se on jännä, miten monia asioita oppii arvostamaan, kun ne menettää. Joko hetkellisesti tai lopullisesti. Kuinka monena iltana töiden jälkeen reporankana sohvalla maatessani mietin, että oispa paukkuja kunnon arkiruoanlaittoon.

No nyt on ja huomisen kauppakassitilaukseen on näpytelty kaikkea immuniteettia vahvistavaa ruokaämnettä. Vihreää ja värikästä, pehmeitä rasvoja, kuituja, proteiineja. Sillain sopivassa suhteessa kaikkea ja sillä ajatuksella hekumoiden, että kuinka kivaa onkaan, kun ruoka maistuu sille ruoalle, mille se on aina maistunut. Sekään ei näemmä ole itsestäänselvyys.

Käytiin muuten eilen ekaa kertaa tänä vuonna mökkirannassa katsomassa jäätilanne. Jäätilanne on erittäin hyvä. Jos ajattelee jään paksuutta hyvänä asiana :D Mutta mökille pääsyn kannalta jäätilanne on erittäin huono. Mutta jotenkin sitä on päässyt sellaiseen pisteeseen elämässä, että kaikki aikanaan. Jäätilanne kun kuuluu taas niihin asioihin, joihin en voi vaikuttaa. Joten sen aikaa, kun jäät siellä kevätauringon helliessä sulavat, keskityn muihin juttuihin. Vaikka siihen juoksuvalmennukseen, jonka kuukausi sitten aloitin ja jonka valmentaja kellosta aina huikkailee, että nyt olisi taas aika pk-lenkille.

Seuraavien viikkojen aikana blogissa muun nuassa mökkisuunnitelmia kesähuoneen ja kalliorantaterassin osalta. Myös tulevien rippijuhlien suunnittelua tai ideointia ajattelin teidän kanssanne jakaa. Kotiterassin sisustus viedään loppuun ja puutarhaan tullaan tekemään pieniä muutoksia. Yksi arkiruokareseptikin on jäänyt tänne laittamatta, kun kuvien käsittelykin on tuntunut jotenkin kaukaiselta ajatukselta.

Toivottavasti siellä voidaan hyvin ja nautitaan lähestyvästä kesästä. Vappukin on jo viikon päästä ja itselleni se on ollut sellainen vedenjakaja kevään ja kesän välillä. Siinä, missä toukokuu taitaa virallisesti olla vielä kevätkuukausi, niin mä luen sen jo kesään. Ihanaa, kesän tuloa odotellessa

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,