perjantai 27. huhtikuun 2018

Juhlahumua & uunissa paistetut vappumunkit

8

TSAUKKISTA VAAN!

Ja terkkuja täältä sokeripöhnälästä 😀 Mikä ihme siinä onkaan, että niin hyvin kuin olen sokerista vierottautunut ja saanut siitä jopa pienestäkin määrästä äklöolon viime aikoina, niin nyt olen mussuttanut kaksi isoa sokerimunkkia tälle päivälle. Eikä edes puhuta noista simoista, mitkä kuvissa vilahtelee. Jos suinkin ehdin, niin on aivan pakko käydä vähän nostamassa juoksukenkää ennen illan juhlia. Josko happihyppely parantaisi hieman oloa…

Instastoryn puolella kerroinkin, että meillä on tänään pikkuisemman kaverisynttärit illalla ja huomenna iltapäivästä alkaa sitten sen tänään teini-ikään astuneen pikkuisen yönylikaverisynttärit. Vielä kun tähän lisätään se, että sunnuntaillekin on sovittu mukavaa ohjelmaa, niin eipä tarvitse miettiä, mitä sitä viikonloppuna keksisi 🙂 Tämän illan synttärikakku on pakastealtaasta, samoin tuulihatut. Pitsat tuodaan kotiin h-hetkellä lämpiminä ja popparitkin poksutellaan mikrossa. Vappumunkit paistoin itse. Uunissa. Siitä pian lisää. Lisäksi askartelin tuollaisia vaahtokarkkisöpöyksiä. Vaikka riskillä sen teinkin. Pikkuinen kun oli sitä mieltä, että ei mitään turhaa.

Esikoisen huomiset synttärit menevät yhtä alta lipan. Mitä siis keittiötouhuihin tulee. Mutakakun lupasin paistaa ja lisäksi ihastui noihin vaahtokarkkisuklaajuttuihin. Tekevät itse ystäviensä kanssa illalla burritoja ja texmex-henkistä kattausta. Mikä siinä onkaan, että jopa hiukkasen kaipaan niitä synttäreitä, kun tuli leivottua sitä sun tätä. Leikittyä jätskibaarin tätiä ja piilouduttua onginassa rappuskaiteen taakse. Tätäkö se nykyään on, että äiskän ei tarvitse enää tehdä juuri mitään? Vaikka väkisin haluaisi ;D

No mutta nuo vappumunkit; kutsukaa vaan nössöksi, mutta tänä vuonna en uskaltanut niitä öljyssä paistaa. Se on jännä, vaikkei ikinä ole öljy leimahtanut, niin silti jotenkin en vain uskaltanut ryhtyä moiseen touhuun nyt kun mies ei ole kotona. Täytyy myöntää, että mulla oli suuren suuria ennakkoluuloja munkeista. Eihän uunissa voi millään tulla sellaisia rapeita munkkeja! No eihän niistä niin rapeita tullutkaan, mutta jos ne aiempien vuosien munkit on 5/5, niin kyllä nämäkin olivat ainakin 4/5. Ellei 4,5/5.

Munkkitaikinan teen aina sillä samalla vanhalla pullataikinallani. Jos en väärin muista niin tämä on jo Oriveden mummun peruja. Vaikkei mummuni koskaan mitään mittaillutkaan, niin silti muistan joskus saaneeni pullataikinaan oikein mitat. Ainakin sinnepäin mitat. Lopputulos on kaikkea muuta kuin sinnepäin. Taikinan salaisuus piilee voissa ja punaisessa maidossa.

VAPPUMUNKIT UUNISSA

5 dl punaista maitoa
1 pkt hiivaa
1 muna
1 dl sokeria
2 tl suolaa
1 rkl kardemummaa
100 g voita
n. 14 dl vehnäjauhoja

voitelemiseen rypsiöljyä
pinnalle sokeria

-liota hiiva kädenlämpöiseen maitoon
-sekoita maito, muna, sokeri, suola ja kardemumma keskenään
-lisää noin 5 dl jauhoja ja sekoita hyvin
-lisää loput jauhot vähitellen ja vaivaa
-lisää vaivaamisen loppupuolella huoneenlämpöinen voi
-anna taikinan kohota tunnin ajan
-jaa se kahteen osaan ja kaulitse taikinat noin vähän reilun sentin paksuiseksi
-ota lasilla tai muulla pyöreällä siitä muotti ja sitten pienemmällä pyöreällä muotilla munkin keskiosa pois
-kohota munkkeja liinan alla noin puoli tuntia
-voitele munkit rypsiöljyllä
-paista 225 asteessa (kiertoilma) noin 13 minuuttia
-dippaa munkit kuumana sokerikippoon
(jos öljy on ehtinyt imeytyä munkkiin paiston aikana eikä sokeri tartu, niin sivele sudilla hiukkasen lisää öljyä munkin pintaan)

Nyt kattauspuuhiin! Hei, kiitos ihanat onnitteluistanne edelliseen postaukseen  ♥ Palaan niihin viimeistään illalla, kun ollaan saatu juhlat nro 1 juhlittua 🙂

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA!


torstai 26. huhtikuun 2018

Silloin ja tänään – elämän kulkua ♥

14

HELLOU IHANAT

ja hei sangen aurinkoista torstai-iltaa! Taannoin kerroin, että näin huhtikuussa sitä tulee oltua astetta herkemmillä. Pari viikkoa sitten kuopus täytti 11 vuotta ja huomenna tuo rakas esikoinen täyttää jo 13 vuotta. Mihin tämä aika oikein menee, jos saan kysyä? Toisaalta tuntuu, että aika menee älyttömän nopeasti. Mutta taas toisaalta tuntuu, että tuosta hetkestä, kun esikoinen syntyi on ainakin valovuosia aikaa. Kuinka paljon erilailla asiat olivat tasan 13 vuotta sitten kuin mitä ne tänään ovat.

Tuolloin olin maannut sairaalassa kolme viikkoa ja oli tiistaipäivä. Kolme viikkoa synnytystä oli käynnistelty kolmen päivän sykleissä. Kolme päivää käynnistystä ja yksi päivä lepoa. Ja jälleen alusta. Tuona tiistaina päätin rohkaista mieleni ja kysyä osaston lääkäriltä, josko saisin nousta kerrankin sängystä, kävellä raput alas kahvioon ja syödä jäätelöannoksen. Kävellä raput ylös ja metsästää siten niitä kunnon supistuksia. Vuodelevossa olleena kun tuntui, että ei ne supistukset edes tee mitään muuta kuin vain inhottavan olon. Sain onneksi luvan. Ehkä lääkärikin huomasi, että vaikka hienosti olin tuon kolme viikkoa jaksanut ilman mitään aktiviteettejä (liikkumista, lukemista, tv:n katselua), että oma psyykkeeni alkaa olemaan äärirajoilla.

Näin 13 vuotta myöhemmin eletään torstaipäivää ja sen sijaan, että olisin tehnyt rappustreeniä saavuttaakseni jotain tai päästäkseni lähemmäs maalia, kävin juoksemassa pikaisesti kiireen keskellä uudet juoksulenkkarini sisään. Psyykkeeni voi, ainakin omasta mielestäni, hyvin enkä tarvitse keneltäkään lupaa mihinkään. Tunnen vapaudentunnetta sen suhteen. Että pystyn lähtemään kodistani ulos ja lenkille. Kauppaan ja ihan minne haluan. Elinympäristöni kattaa hurjan paljon enemmän kuin TAYSin osaston 10b huoneen neljä ikkunasängyn.

13 vuotta sitten tänään söin elämäni parhaimman jäätelöannoksen. Tuntui kuin olisimme olleet miehen kanssa lomalla, kun reviirini laajentui tuonne alakerran kahvioon. Niin ihana tunne se oli. Osastolle takaisin lyllertäessäni olin yhtä hymyä. Lääkärikin totesi, että taisi tehdä tehtävänsä. Niin se tekikin. Mieli rentoutui ja illalla alkoi kivuliaat supistukset.

Tänään olen haaveillut jäätelöannoksesta. Syönyt pakkasesta suoraan purkista minttusuklaaproteiinijäätelöä ja hörppinyt kahvia sen kanssa. Hymyillyt melkein yhtä leveästi kuin tuolloin jäätelöannoksen jälkeen.

Silloin sairaalasängyssä illalla maatessani jälleen käyrällä ja suklaata puputtaessani päätin, että en enää ikinä syö suklaata ellei ole pakko. Tuolloin se oli pakko, jotta saatiin vauvan sydänääniin vaihteluita. Niistäkin kun pystyi tulkitsemaan, että pikkuisen olisi jo aika päästä ulos.

Vaikka silloin päätin, että suklaa ei ole se mun juttu, niin tänään olen sitäkin salaa napsaissut palasen jääkaapissa olevasta levystä. Siitä, josta on tarkoitus leipoa mutakakku tuon 13 vuotta sitten huomenna syntyneen lauantaisiin synttärikemuihin.

13 vuotta sitten tänään perheeseemme kuului kaksi ihmistä. Olisimme olleet onnellisia ihan kaksistaankin, mutta meitä siunattiin lahjalla (ja myöhemmin vielä toisella), jollainen on suuri kunnia ja etuoikeus saada.

Tänään perheeseemme kuuluu viisi jäsentä. Tuohon kahteen verrattuna se tuntuu jo suurperheeltä. Kovin rakkaalta sellaiselta ♥ Edelleen ja joka päivä tunnen suurta kiitollisuutta.

13 vuotta sitten illalla miehen lähtiessä sairaalasta kotiin nukkumaan taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Varsin herkässä mielentilassa kun olin. Pienikin ero tuntui kamalalta.

Tänään saattelin tuon elämäni rakkauden lentokentälle hyvillä mielin ilman kyyneliä. Tiedän että tulevien neljän päivän aikana tulee ikävöityä, mutta tällä kertaa mulla on täällä kaksi natiaista seurana. Niitä, joilla on välillä yhtä huonot vitsit kuin isällään. Joilla pisamat poskilla muistuttaa toisen punertavasta parransängestä ja pisamista. Ne, jotka illalla pakkautuvat samaan sänkyyn kanssani nukkumaan ja tappelevat kumpi saa olla ekan yön äitin vieressä. Ehkä pitäisi itse olla keskellä?

Silloin illalla en vielä tiennyt synnyttämisen tuskasta mitään. Vaikka kyse oli vain 44 cm ja 2.7 kg:n rakkauspakkauksesta. En tiennyt sitä, että hätäsektio oli sekunneista kiinni. Enkä siitä, kuinka raastavaa on, kun en saanut vastasyntynyttä prinsessaa kotiin kanssani.

Mutta näin 13 vuotta jälkeenpäin, 13 vuotta vanhempana tiedän, että mitä ikinä elämässä tapahtuukaan, niin elämällä on tapana kantaa. Tiedän, että joissain tapauksissa kipu kuuluu asiaan. Kipu kuuluu kasvamiseen. Niin se kuului tuona päivänä 13 vuotta sittenkin, kun supistukset alkoivat. Seuraavana aamuna klo 06.21 minusta tuli äiti. Minulle annettiin roppakaupalla vastuullisuutta kertaheitolla ja jollain hassulla tavalla tuntuu, että vaikka olin jo iän puolesta aikuinen, niin tuossa hetkessä minusta tuli virallisesti aikuinen.

13 vuotta sitten tänään olin onnellinen. Kepein sydämin voin todeta, että sitä olen tänä päivänäkin. Potenssiin tsiljoona. Enkä vähiten sen takia, mitä tuolloin 13 vuotta sitten sai alkunsa ♥ 

TORSTAI-ILTATERKUIN,


keskiviikko 25. huhtikuun 2018

10 x onnellisen aamun avaimet

4

🍓 Tarpeeksi ajoissa herättämään laitettu kello ja se, että pomppasin heti ylös, kun se kello soitti. Sen harvan kerran kun olen torkuttanut, olen noussut sängystä tuplasti väsyneempänä kuin niinä kertoina, kun en torkuta.

🍓 Ruokapöydän tuolilla odottavat villasukat, jotka vedin heti ensimmäisenä jalkaan.

🍓 Luonto esittää -jakso, jonka myötä ihastelin vartin verran rusakkojen leikkiä ruokatilan ikkunasta eilen aamulla. Tänä aamuna ihastelin hetken aikaa lintuja, jotka nokkiva tuota varsin mutaista takapihaamme. Yleensä ikkunasta näkyy myös kulmakunnan koirat, ne aamuvirkuimmat sellaiset 🙂

🍓 Aamukahvi, jonka sekaan mittasin yhden mitallisen pehmeää hasselpähkinänmakuista kahvijauhetta. Suihkusta tullessani keskikerroksesta leijaili tuoksu, johon törmää usein ulkomailla kahviloissa.

🍓 Tuoreet mansikat ja pensasmustikat. Kauniisti lasimaljasta tarjoiltuna. Ah kesää ja tuoreita kotimaisia marjoja odotellessa!

🍓 Energiasmoothie, joka ei jättänyt taaskaan kylmäksi vaan teki niin hyvää. Jo ihan ajatuksenkin tasolla; luomukookosvettä, puolikas banaani, ruokalusikallinen Puhdistamon energiasmoothiejauhetta ja ruokalusikallinen Organic Healthin luomukurkumamehua*. Viimeisen vuoden aikana olen tykästynyt kurkumaan toden teolla. Mausteena sitä olen käyttänyt kultaiseen maitoon ja nyt viime ajat olen juonut kurkumamehushotin aamuisin. Tänä aamuna shotti jäi väliin, mutta smoothie kätki shotin sisäänsä.

🍓 Uuden shampoon ja hoitoaineen käyttöönottaminen. Hiusten tuoksu suihkun jälkeen.

🍓 Uninen tuoksu lastenhuoneissa ja peiton alta ulos karanneet pikkuvarpaat. Unesta lämmin poski ja levollinen ilme. Rakastan edelleen herättää lapset aamuisin. Toivottavasti eivät vielä pitkään aikaan halua herätä omaan herätyskelloon!

🍓 Silitetty, pehmeä ja puhtaalle tuoksuva kauluspaita. Valmiiksi katsotut työvaatteet.

🍓 Koiran kanssa tehty pikainen aamulenkki, jonka aikana sai tuoksutella sateen jättämää keväistä tuoksua!

Olenkin kertonut, että olen ehdottomasti aamuihminen. Jokainen aamu on uuden alku ♥  Mahdollisuus kääntää kurssia, jos tarvetta siihen on. Mahdollisuus jatkaa sillä tutulla ja turvallisella. Let’s make the best out of it!

IHANAISTA KESKIVIIKKOA,

*kurkumamehu saatu Lifestä


maanantai 23. huhtikuun 2018

Sisäinen rauha

4

ID Se ei ole ollut aina itsestäänselvyys. Olen jopa luullut, että kaltaiseni duracell-pupu ei ole kykeneväinen siihen. Tietyllä tapaa aliarvioinut itseni sen suhteen. Ajatellut, että antaa muiden siihen keskittyä, mutta itse jätän väliin. Todistellut itselleni, että en mä sitä kaipaa. Vaikka se keinoin millä tahansa on jo vuosia yrittänyt hivuttautua elämääni. Huomannut, että tarvitsen sitä kipeästi maailman menossa, jossa mieli yrittää juosta ajatusten rinnalla. Välillä kirittäjänä.

Nyt kun olen päästänyt sen elämääni, huomaan eläväni elämääni tasapainoisemmin. Valppaammin, aistit avoinna elämälle. Tietäen, että mitä tahansa tapahtuu, niin siitä selvitään. Sen jälkeen, kun olen löytänyt sisäisen rauhan, tuntuu että olen löytänyt keinot selviytyä niistä ajoista, kun kalenteri pursuaa yli äyräiden. Niistä ajoista, kun aiemmin olisi tehnyt mieli painaa pause -nappia ja huutaa kovaan ääneen time out. Pause -nappia olen opetellut painamaan. Henkisesti. Sisäisesti. Ilman että maailma lakkaa pyörimästä.

Se pause -nappi voi olla pohjaan painettuna vain hetken aikaa. Tai sitten pidemmän aikaa. Just sen aikaa, mitä tarvitsen tilanteen nollaamiseen. En ole lukenut alan kirjallisuutta muutamaa teosta lukuunottamatta, mutta kuin varkain olen oivaltanut ne keinot, joilla löytää omat sisäiset voimavarat ja sen sisäisen rauhan, jonka avulla selvitä tilanteesta kuin tilanteesta.

Opetellut ne keinot paeta hetkeksi ympäröivää maailmaa ihmisjoukon keskellä. Tiedostanut ja hakeutunut sellaisiin tilanteisiin kotona, joissa pystyn lataamaan akkuja. Välillä pikalatauksella, mutta joskun pidemmän kaavan mukaan. Vuosien varrella olen opetellut tuntemaan itseäni pala palalta, jotta pystyn jo ennalta välttämään ne tilanteet, mitkä nostavat verenpainetta. Joskus jälkikäteen huomaan hymyileväni ja tajunneeni, että sen mun sisäisen rauhan ansiosta selvitin aiemmin katastrofilta tuntuneen tilanteen niin, että henkisyyteni säilyi ilman suurempia kolhuja.

Mulla meni oikeasti vuosia, ainakin pari vuosikymmentä ennen kuin tajusin, että mun on pakko tällaisena tuulispäänä osata myös rauhoittua. Kroppa ei kestä sitä, että on koko ajan kymmenen rautaa tulessa. Kroppa ei kestä näinä päivinä välttämättä niitä keinoja, joilla nollasin pään aiemmin. Joiden avulla etsin sisäistä rauhaa ja sitä kuuluisaa zen -olotilaa. Silloin mitä kiireisempi olin, niin sitä hikisemmän juoksulenkin kävin vetämässä. Nyt tiedän, milloin on juoksulenkin aika. Myös sen, milloin on parempi jättää juoksulenkki väliin.

Pahimmassa tapauksessa kaiken kiireen keskellä kropan vieminen ääriolosuhteisiin kovilla sykkeillä tuntuu tänä päivänä sotivan nykyistä ”lempeästi” -mottoani vastaan. En silti ala soimaamaan itseäni siitä, että joskus noin olen tehnyt. Se on auttanut silloin. Silloin en ollut löytänyt muita keinoja päästä sisäisesti balanssiin.

Jos joku kysyisi multa, että miten sen sisäisen rauhan sitten löytää niin vastaisin klassisesti että hengittämällä. Aiheeseen sen syvemmälle menemättä oli aika, että meidän perheessä aloitettiin ja lopetettiin päivä rauhoittavaa naisen ääntä kuuntelemalla. Ääntä, joka muistutti hengittämään. Hengittämään sisään, hengittämään ulos. Jotenkin tuon ajan jälkeen olen ottanut tavaksi hengittää. Sen normaalihengityksen lisäksi. Ottanut taukoja päivän keskelle, jolloin keskityn hengittämiseen. Ihan vain hetkeksi. Edes yhden sisään- ja uloshengityksen ajaksi.

Mulla on todettu vauvana synnynnäinen lihasjäykkyys, minkä takia lihasten rentouttaminen on todella hankalaa. Hengitysharjoitusten avulla tuntuu, että nyt vihdoin tällä iällä se viulun kielen kireä kroppa alkaa antaa periksi. Se alkaa pehmenemään, kuten sen naisenkin mieli, joka siellä kropan syövereissä asuu.

Se on jännä juttu, että aina ikääntymistä dissataan ja pidetään jotekin negatiivisena asiana. Itse koen, jälleen tänäkin vuonna, elämäni elämän parasta aikaa. Enkä vähiten sen takia, että olen vihdoin siinä pisteessä, että voin sanoa tuntevani sen Marian, joka tämänkin postauksen kuvissa vilahtelee ♥

”Silence isn’t empty – it’s full of answers.”

RAUHALLISTA MAANANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

 


sunnuntai 22. huhtikuun 2018

Pikkusuolaista & pikkuisen parisuhteesta

12

HEI HELLUREI IHANAT

ja sangen suloista sunnuntai-iltaa! ♥ Vielä kerran kaunis kiitos teille kaikille, ketkä tulitte moikkaamaan tänään Mansen Blogikirppiksellä. Tuntuu, että tavallaan tuon tapahtuman myötä sain rikottua tietynlaisen jään. Olen ollut armottoman huono bloggaaja siinä suhteessa, että en ole juuri missään paikallisissa blogitapahtumissa käynyt. Kaiken maailman kissanristiäisetkin onnistun aina välttämään. Vaikka tiedän, että se verkostoituminen on tälläkin alalla kaiken a ja o. Ehkä siinä suhteessa olen hieman epätyypillinen bloggaaja, että en oikein nauti olla esillä. Tämän päivän blogikirppistäkin olen jännittänyt jo varmaan kuukauden. Sosiaalinen olen, mutta helposti vetäydyn taka-alalle, kun tuntemattomia ihmisiä on enemmän kuin kourallinen. Tänään tuollaista ei tapahtunut, vaan niin vain seisoin myyntipöytäni takana ja lopulta nautin suunnattomasti joka hetkestä 🙂

Otsikon aiheeseen palatakseni; perjantai-iltana yllätin miehen pikkusuolaisella. Laitoin kuohuviinin kylmään ja katoin pöydän. Minkä ihmeen takia? Ei näihin yllätyksiin mielestäni mitään syytä tarvita. Muuta kuin se, että haluaa niin tehdä täydestä sydämestä. Tällä kertaa kuitenkin oli aihetta juhlaan, sillä miehellä alkoi golfkausi ja päätin, että sitä pitää juhlistaa. Tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella voi olla monia, joille sana golfkausi saattaa olla kirous. Se tietää monelle sitä, että kesään mahtuu liikaa yksinäisiä tunteja. Ellei harrastus ole yhteinen.

Meillä tuo harrastus on toivottavasti vielä joku päivä yhteinen, mutta golfkärpänen ei ole kertaakaan kunnolla puraissut itseäni lasten saannin jälkeen. Mitä enemmän mietin niitä syitä, mitkä ovat meidän parisuhteemme kantavia pilareita, niin aina tulen siihen tulokseen, että niiden perustavaa laatua olevien tekijöiden kuten rakkaus, luottamus ja kunnioitus lisäksi suhteemme voi hyvin, sillä annamme toisillemme tilaa. Vaikka tykkäämme tehdä juttuja yhdessä niin silti on ihan tervettä välillä viettää aikaa erossa.

Jopa ihan pikkulapsiajan pelastukseksi osaltaan voisin lukea sen, että tuo rakas reissasi siihen aikaan noin 200 päivää vuodesta. Silloin kun nähtiin, niin elämä oli yhtä juhlaa. Arkea, mutta silti juhlaa. Sitä se on nytkin; niinä hetkinä, kun toinen läiskii valkoista palloa saan tehdä ihan hyvällä omalla tunnolla niitä omia juttuja. Kuvailla ja kirjoittaa blogia. Kun toinen tulee kotiin voidaan sitten nyhjätä sohvalla leffan parissa.

Parisuhteen kantavia pilareita on myös se, että saamme hölmöjä päähänpistoja. Yhteisiä sellaisia. Tänään iltapäiväsaunassa päätimme lähteä ex tempore ajelemaan kohti mökkirantaa. Siinä ei kuulkaa kauaa nokka tuhissut, kun oltiin jo autonnokka kohti mökkiä. Ja tiedättekös, en ihan heti muista, että jää olisi ollut noin ihanalla tavalla heikonnäköinen. Aikaisin mahdollisuus päästä mökille aikataulujen puitteissa yöksi on kahden viikon päästä. Sitä ennen järvi on takuuvarmasti sulanut. Ja jos oikein hyvä tsägä käy, niin jo vappupäivänä päästään laittamaan mökki päiväseltään kesäkuntoon.

Siihen miehen hemmottelemiseen palatakseni. Minulla oli tietyllä tapaa perjantaina oma lehmä ojassa. Rakkauteni filotaikinaa kohtaan on ollut jäissä muutaman vuoden, mutta nyt muistin koko herkän taikinan ihan puskista. Tein filotaikinasta muffinssivuoassa tuollaisia kuppeja. Kuppeihin tein täytteen turkkilaisesta jugurtista, katkaravun pyrstöistä, tillistä, sitruunasta ja sitruunapippurista. Ai pojat, että maistui hyvälle!

Mutta hei nyt siihen parisuhteen nyhjäysosuuteen ♥ Huomen aamulla virkein ajatuksin vastaan heti ekaksi kommentteihinne edelliseen hiuspostaukseen 🙂

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,


« Vanhemmat
Uudemmat »