TIISTAI-ILTAA IHANAISET, NAURAVAISET

blogini lukijat ♥ Olen saanut jälleen teiltä ihanan paljon kommenteja, sähköposteja ja viestejä Instagramissa. Kiitos. Tuntuu, että jutuissani on ollut viime aikoina ollut samaistumispintaa. Varsinkin niille, jotka elävät elämässä vaikeita aikoja. On ollut ihan älyttömän ihana kuulla, että olen ollut jollekin se tuki ja turva surun keskellä. Vaikkemme tunnekaan muuta kuin ruudun välityksellä. Olen ollut ainakin yhdelle se ihminen, jonka ansiosta hän tietää siellä surun sumussa kulkiessaan, että elämä kirkastuu siitä vielä. Minulta on toivottu konkreettisia keinoja, miten selvitytyä elämästä silloin, kun on surua. Miten selvitä ajatuksesta, että elämä ei todellakaan mene käsikirjoituksen mukaan.

Ihan ensinnäkin pitää todeta, että mä olen 100% varma, että meillä jokaisella on elämässä käsikirjoitus. Joku on sen meidän puolestamme kirjoittanut. Me emme vain ole tietoisia siitä, mitä seuraava kappale tuo tullessaan. Edes siitä, mitä tapahtuu, kun käännät sivua. Silti olen sitäkin mieltä, että omilla toimillamme voimme vaikuttaa hyvin vahvasti siihen juoneen, joka käsikirjoituksen sisälle on meitä varten kirjoitettu. Kuitenkin vain tietyissä rajoissa. On ennalta kiveen hakatut asiat, nimittäin elämän alku ja elämän loppu. Se, miten tuon janan kulkee on itsestä kiinni. Leveästi, mahdollisimman paljon nähden ja kokien vai vähän kapeammalla skaalalla, mutta yhtälailla omalla tavallaan elämästä nauttien?

Tämän asian oivaltaminen on ollut itselläni se lähtökohta, mihin turvaudun. Sen ymmärtäminen, että vaikka kuinka taistelisimme vastaan, niin tietyt asiat vain tapahtuu. Toki aina kannattaa taistella. Mutta se, mihin asti se on tarpeellista, tulisi tiedostaa. Silloin on parempi luovuttaa. Jonkun suuremman edessä. Sopeutuminen. Se on elämässä elintärkeää. Sen tiedostaminen, että kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin itse haluaa. Tässä kohtaa myös tietty epäitsekkyyden ripaus edesauttaa asiaa. Niin kuin ihan missä tahansa asiassa.

Jos nyt puhutaan surutyöstä, joka liittyy läheisten menettämiseen niin sen oivaltaminen, että elämä jatkuu on ollut itselläni kantava voima. Olisi ollut lohduttavaa kietoutua pitkäksi aikaa sinne suruhuntuun, mutta onneksi repäisin itseni irti. Niin itseni kuin lastenkin takia. Se on niin voimaannuttavaa tajuta, että on aika surulle (pitää antaa surulle aikaa!), mutta on myös se aika, kun on palattava normaaliin arkeen ja alettava iloitsemaan jälleen niistä elämän kivoista asioista.

Tähän liittyen olisi hyvä kasvattaa elämän ollessa siinä vaiheessa, kun kaikki on hyvin, sitä elämän nälkää. Sitä pohjatonta halua nähdä, kokea, tuntea. Täällä postauksessa, marraskuisena torstai-iltana kerroinkin, että vihdosta viimein suru on hälvennyt. Kiitos suunnattoman elämän nälän. Eipä tainnut tyttö tuolloin tietää, että käsikirjoituksessa oli kirjoitettu uutta murhetta ja surua vain viiden päivän päähän tuosta postauksesta. Silloin alkoi seitsemän kuukautta kestänyt taistelu äidin elämästä. Käsikirjoituksen loppu tuli selattua vahvassa tunnemyrskyssä läpi. Tuonkin kirjan kansien sulkemisen jälkeen onneksi löysin sen elämän nälän uudelleen. Välillä aina palasin tuohon brutaaliin loppuun käsikirjoituksessa ja käsittelin sitä omalla tavallani. Kun olin sen käsitellyt, oli käsikirjoitus aika nostaa hyllylle muiden elämän käsikirjoitusten kanssa. Todeta, että elämä on niin paljon suurempi kuin minä. Tai vaihtoehtoisesti todeta oman minuutensa pienuus ♥

En tiedä oliko näistä teille yhtään apua. Teille, ketkä siellä käsikirjoituksen surullisessa tai haastavassa osiossa tällä hetkellä seikkailette. Vailla tietoa seuraavista juonenkäänteistä. En osaa oikein muuta sanoa kuin että voimia. Hurjan paljon voimia ja kykyä nähdä vaikeiden aikojen tuolle puolelle. Mutta hei, elämässä on surua ja elämässä on iloa. Nyt ollaan pari postausta menty vähän syvällisissä ja ehkä surullisissakin merkeissä. Iskän lauantaisilla 70-vuotissynttäreillä (tai siis niillä, joilla olisi tuo upea luku tullut täyteen) oli varmastikin osuutta asiaan. Seuraavaksi vaihdetaan päälle se kepeämpi vaihde elämästä. Huomisen työtyöpäivän jälkeen kun alkaa puolentoista viikon loma. Ehkä sen aikana saadaan taas vähän sitä siirappista ja hunajaista tekstiäkin aikaiseksi. No jos ei tekstin muodossa, niin sitten ainakin leipomusten myötä 🙂

ILOISIA TIISTAITERKKUJA TOIVOTELLEN,

PS. ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin ”Se mikä ei tapa se vahvistaa”. Kun elämän käsikirjoitus ei menekään niin kuin on ajatellut, sitä oppii nöyrtymään. Sitä löytää myös itsestään vahvuuksia, joita ei varmasti olisi osannut kaivaa esiin ilman niitä vaikeuksia, joiden kautta pääsi voittoon.