HEIPSULIHEI!
On monia asioita, joita osaan, mutta sitten on liuta asioita, joita en osaa. Tai luulen osaavani, mutta tietyin väliajoin huomaan, että en ole sittenkään osannut. Yksi niistä on täydellinen rentoutuminen arjessa. Harvinaisen usein sitä tulee posotettua sängystä nousun jälkeen kokolailla siihen asti, kun menee illalla takaisin sänkyyn. Eikä siinä mitään, jos kroppa ja pääkoppa tämän kestää. Itselläni on ihan vauvana todettu lihasjäykkyyttä, joka itse asiassa oli niin paha, että vanhemmilleni sanottiin, että tämä lapsi ei välttämättä koskaan kävele (aloin kävellä vajaan 10 kk ikäisenä…).
Liekö tuo synnynnäinen lihasjäykkyys vai mikä, mutta kroppani reagoi kiireeseen nimenomaan siten, että lihakset vetävät aivan jumiin. Henkisen puolen hommat kostautuvat fyysisellä puolella. Gradun kirjoitusaikana ennen jännitysniskadiagnoosia kävin kattavissa neurologisissa tutkimuksissa huimauksien ja pahoinvoinnin takia. Tuolloin epätietoisuus ja niskaoireet laukaisivat myös paniikkihäiriön, jota lääkittiin kolmiolääkkeillä. Kun niska saatiin auki ja stressi purkautumaan loppui oireetkin ja sitä myöten purettiin lääkitystä neljän pitkän kuukauden ajan. Luulisi, että tästä olisin ottanut opikseni.
Mutta ei. Silloin kolmisen vuotta sitten äidin sairastuttua en tuntenut stressiä, mutta fyysiset oireet olivat kamalat. En ollut pysähtynyt ajoissa ja viheltänyt peliä poikki. Yritin hoitaa siinä samalla äitiä, kotia ja kahta työtä. Aamuisin heräsin ahdistukseen ja koko päivän korvissa soi. Päässä humisi ja nivelkipujen takia kävin lääkärissäkin. Nämä eivät suinkaan loppuneet äidin sairauden loppumiseen, vaan jatkuivat jatkumistaan. Ravasin korvalääkäriltä toiselle, koska korva tuntui siltä kuin se olisi ollut tulehtunut. Syyksi paljastui bruksismi eli yöllinen narskuttelu ja leukanivelien vaivat. Kuulemma tunnollisten ihmisten vaiva. Itse prosessoin päivän asioita yöaikaan todella vahvasti.
Pelkästään diagnoosin saaminen helpotti oireita, mutta lopullisen niitin oireisiin sain hammaskiskojen lisäksi sillä, että aloin tietoisesti tehdä rentouttavia asioita päivän mittaan. Hengitin rauhallisesti, suljin silmät ja rentoutin leuat. Pienikin hetki auttoi. Iltaisin kuuntelimme miehen kanssa sängyssä meditaatioappeja ja rauhoituimme. Huomasin, että yhtäkkiä kaikki vaivat olivat tiessään. Sormien ja varpaiden niveliin ei sattunu enkä herännyt joka aamu päänsärkyyn. Viimeisen vuoden ajan olo on ollut ihana.
Silti olen posottanut menemään ja sen myötä kuin vaivat lähtivät en juuri ole rentoutunut arjessa. Tietoisesti ainakaan. Muuta kuin aamulla kahvikupin äärellä pikaisesti. Arjen alettua huomasin pari viikkoa takaperin, että puhun kuin suussani olisi kuuma peruna. Ääneni narisi kuin öljyämätön ovi. Ja vaikkei minulla vielä ollut korvaoireita, niin tunnistin leukojen olevan jumissa. Ei totaalijumissa, mutta niin jumissa että teki kipeää avata suu. Yökiskotkin olivat jääneet käyttämättä, sillä ajattelin, että kun ei oireita ole, en jaksa niitä käyttää. Aika iso virhe…
Joten ennen kuin on liian myöhäistä olen jälleen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni tuon tietoisen rentoutumisen kanssa. Olen kuunnellut äänikirjoja enemmän kuin laki sallii, koska oikeastaan se on likipitäen ainoa puuha tällä hetkellä, jossa tulee keskityttyä 100% siihen mitä kuuntelee. Telkkaria katsoessanikin huomaan miettiväni tekemättömiä juttuja ja arjen askareita. Ei hyvä! En tunne stressiä. Ja se on aika huono juttu. Sitten vasta tunnen kiireen, kun kroppa on jo niin jumissa, että omin avuin ei välttämättä selviä.
Jos joku kysyisi onko minulla ollut nyt muka niin kiireistä tämä elokuu, niin sanoisin, että ei mun mielestäni. Mutta leukanivelet puhukoon puolestaan 😀 Sain hammaslääkäriltä vuosi sitten tiedon, että meitä bruksismipotilaita varten on helpottavia hierontoja. Voice massage kuulostaa ihanalta, eikö? Noh, otin itseäni niskasta kiinni ja eilen kävin tuollaisessa hieronnassa. Totesimme hierojan kanssa yhdessä, että tilanne on aika paha. Varsinkin tuolla vasemmalla puolella, jonka korvakin aikoinaan vihoitteli. Jumit saattavat olla jo sieltä gradun ajoista, sillä eipä noita leukaniveliä ole tullut juuri hieroskeltua.
Vertaisin eilistä leukanivelien hierontakipua synnytyskipuihin. Silmistäni valui kyyneleet ja välillä tuntui, että pyörryn kivusta. Ihana hieroja kuitenkin pyysi kertomaan heti, kun en kestä. Sinnittelin ehkä liikaa. Mutta olo tuon hieronnan jälkeen oli euforinen. Tuntui, että se peruna oli kadonnut suusta ja äänikin tuli hieman pehmeämmin eikä raspikurkkuäänenä. Hieronnan jälkeen mietin, että miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? Ensi viikolle on uusi aika ja tälle välille harjoituksia kotiin. Mielenkiinnolla odotan, kuinka paljon elämä helpottuu, kun päässä ei suhise. Kun veri kiertää sinne asti vaivatta.
Miksi kerron tämän kaiken? Sen takia, että tiedän että siellä ruutujen takana voi olla kohtalotovereita. Teitä, ketkä ette ehdi tietoisesti rentoutua arjen keskellä ja kärsitte samoista krempoista. Pikaisin rentoutuskeino, minkä tiedän on hengittäminen. Hengityslihaksenikin kuulemma ovat niin jumissa, että olen mennyt pintahengityksellä liian pitkään. Nyt muutama syvä hengitys ja sitten hetkeksi äänikirjan pariin. Piti pestä ikkunat nyt illlalla, mutta eiköhän sekin voi odottaa toiseen päivään.
Muistakaahan kuulostella itseänne. Hengittää syvään ja olla lempeitä itsellenne ♥
TORSTAITERKUIN,