Heissan,
viime viikolla kävimme keskustelua ystävieni kanssa facebookin puolella siitä, että kuuluuko aikuisten viihdyttää lapsia ja kuuluvatko pettymykset normaaliarkeen. Mun vastaukset näihin on ei ja kyllä. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tämä ihana rakas lapseni soitti koulusta: ”Äiti, voitko tulla hakemaan mut autolla?” Minä: ”En, nyt on hyvä ilma, joten kävele reippaasti. Odotan sinua kotona.” Tähän toinen löi luurin korvaani (mä näen punaista, kun joku lyö luurin korvaan). Soitin pikkuiselle ja sanoin tulevani kävellen vastaan. Tässä välissä sain tekstarin: ”Mäen tyykääsusta.” Tapasimme noin koulumatkan puolivälissä, mutta toinen nakkeli niskojaan ja näin ilmeestä, että jokin oli vialla. Mykkäkoulua jatkui kotiin asti ja huoneeseensa sujahti alta aikayksikön. Siellä teki rauhassa läksyt ja kun oli saanut ne tehtyä, alkoi huhuilemaan välipalaa. Lopulta pyyteli anteeksi ja tirautti pari kyyneltä. Otin syliin ja selitin, miksi äiti ei tullut autolla vastaan. Kysyin myös, miksi ei ollut halunnut kävellä. Vastauksena oli, että ei jaksanut. Ei tuo koulumatka nyt niin pitkä ole, etteikö sitä jaksaisi kävellä. Mulla on periaate, että niin kauan kuin on näitä nättejä syyskelejä, niin kouluun kävellään (vanhempi pyöräilee).
Tämän meidän tekstarivaihdon ystävieni kanssa jaettuani päädyimme keskustelemaan aiheesta, onko lasten hyvä oppia pettymyksiä kotona. No mielipiteeni on, että tottakai. Jos kotona silotellaan ja annetaan kaikki periksi, niin millaisia nuo pilttiposket ovat teini-iässä tai nuorina aikuisina? Spoilt brats, I guess. Myönnän, että paljon teen lasteni eteen ja annan aivan liian usein periksi. Välttääkseni konflikteja. Varsinkin kiireessä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että kun lapset ovat jo näinkin isoja (ja silti niin pieniä), niin kyllä esimerkiksi ulkovaatteet osataan jo ripustaa naulakkoon (sen eteisen lattian sijaan), astiat viedä ruokailun jälkeen huuhdeltuna astianpesukoneeseen (sen sijaan, että ne jäisivät ruokapöytään) ja likaiset vaatteet likapyykkikasaan (oman huoneen lattian sijaan, josta nuo mytyt olen tähän asti noukkinut). Mutta mitä olen tuolta ystäviltäni kuullut, niin ei se oppi taida mennä ihan heti perille vanhemmillakaan lapsilla 😀
Olen vahvasti sitä mieltä, että perinteinen ”rajat ovat rakkautta” -sanonta pitää paikkansa. Ainakin meidän esikoisella, joka on kovin herkkä luonne ja varsinkin vauvana vaativa, nuo rajat ja toisaalta rutiinit ovat tuoneet turvallisuutta. Pienikin muutos elämässä vaikuttaa tuohon pieneen sieluun kovin voimakkaasti. Otamme paljon yhteen, sillä hän on voimakas luonne. Tiettyyn rajaan asti pinna venyy, mutta on joitain asioita, joista en anna periksi. Arkea on helpottanut se, että nuo yhteiset pelisäännöt on tiedossa ja että niistä ei lipsuta. Jokainen lapsi käsittelee pettymyksiä erilailla. Välillä sitä tuntuu, että miten sitä kuulkaas oikein osaa hoitaa tämän äiti-duunin kunnialla läpi? Imetys opetettiin synnytyksen jälkeen, mutta kukaan ei ole kertonut, miten toimia silloin, kun lapsi ei ole enää vauva. Aika paljon vaiston varassa ja terveellä maalaisjärjellä tässä mennään. Jotain on varmasti tehty oikeinkin, sillä saan olla ylpeä näistä meidän pikkuisista. Tuntea suurta iloa ja rakkautta. Jos jostain olen perin ylpeä niin siitä, että meillä ei ole kertaakaan saatu kiukkuja kaupan karkkihyllyn edessä 🙂 Kerran tosin Prisman leluosastolla pienempi veti x-asentoon maahan, kun en suostunut ostamaan 40 euron nukkea. Annoin olla hetken ja yllättävän nopsaa toinen tajusi, että ei niitä nukkeja noin vain osteta. Luulisin, että vuosien saatossa lastemme pettymyksien hallinta on kehittynyt. Eikä noita pettymyksiä nyt onneksi ihan joka päivä ole. Yleisimmin pettymys tulee siitä, kun jompikumpi vanhempi kieltää tai pyytää lasta tekemään jotain, mitä lapsi ei halua. Mutta se on vain elämää; joka päivä ei syödä jätskiä ja hampaat pestään aamuin illoin. Nukkumaanmenoaika on aikaisin koulupäivinä, viikonloppuisin saadaan valvoa. Tietyt asiat ovat vain sellaisia, joista ei neuvotella. Vastaavasti taas jotkut asiat neuvottelunvaraisia. Myös lapsilla.
Sitten toinen asia; kuuluuko teidän mielestä aikuisten viihdyttää lapsia? No, itse sorruin siihen, että leikin ekat kaksi vuotta tuon esikoisen kanssa lattialla. Ja sen kuulkaas huomaa nyt. Kuopuksen kanssa ei sitten ehtinytkään siinä mittakaavassa lattialeikkeihin. ”Äiti, ei oo mitään tekemistä!” -lausahdus (sellaisella marisevalla äänensävyllä) on varmastikin monelle tuttu. Miten sitä osaisi opettaa lapsensa omaehtoiseen leikkimiseen? Mielikuvituksen käyttöön? Riippuen toki vireystilasta ja lapsen tahdosta, mutta kyllä meillä useimmiten keksitään leikit itsekseen. Ja arvatkaas, mikä on kaikista parasta? Tuolla mökillä, jossa ei ole lainkaan leluja, niin leikit syntyvät ihan tuosta vain. Kertaakaan en ole tuolla kuullut tuota eiolemitääntekemistä -lausahdusta. Joten onko se osaltaan se lelujen runsaus, joka saa tämän päättämättömyyden pintaan kotona? Ei tiedä, millä leikkisi, kun valinnanvaraa on niin paljon? Tuo 9-vuotias söpöliinini nyt ei juurikaan enää leiki, mutta värittelee kovin Top Model-kirjoja ja piirtelee. Leikkiähän nekin tavallaan ovat. 7-vuotias kaunokainen on vielä iässä, jossa Little Pet Shopit ja Barbiet ovat in. Mieluummin kannustan lapsiani keksimään jonkun leikin esim. kotileikin, mutta liian usein iPad ja Netflix vie voiton. Tässä täytyy tsempata ja pitää itsekin huoli, että leikin määrä on suurempi kuin tuo pelailu tai ohjelmien katselu iPadilla. Mä muistan tuohon aikaan itse nauttineeni eniten ulkoleikeistä; rakennettiin hevostalleja metsään, pelattiin pokee ja rokee tai mentiin pistettä. Illalla kaaduttiin sänkyyn ihan naattina raitisilmamyrkytyksestä. Pelataanko teillä päivisin iPadilla/puhelimilla? Mä veikkaan, että jos me vanhemmat emme puuttuisi tähän, niin hyvin saisivat päivän kulumaan pelatessaan 🙂 Ei hyvä!
Ja nyt kun vauhtiin päästiin niin saanko kysyä vielä yhtä neuvoa? Mikä neuvoksi ronkelin ruokailijan kanssa? Meillä tuo vanhempi on muuttunut vallan haastavaksi ruokien suhteen. Jostain kumman syystä punainen liha ei juurikaan uppoa (täytyykö lisätä jonkun vitamiinin/raudan syöntiä?) ja muutenkin ne ruoat, joita mielellään syö on laskettavissa kahden käden sormilla. Nyt on onneksi alkanut syömään salaattia. Aiemmin kurkku- ja porkkanatikut olivat kasviksista ne, jotka menivät alas. Tuo lihattomuus aiheuttaa tällä hetkellä kuitenkin eniten päänvaivaa; kala ja kana menee alas ok, mutta esim. jauheliharuoat on tällä hetkellä ihan nounou. Ei kai vegaaniksi nyt näin nuorella iällä voi ryhtyä? 😀
Tulipas paljon kyssäreitä. Kiitos jo etukäteen vastauksista <3 Ja oli miten oli, kaikessa uhmassa ja kiukkukohtauksien keskellä, muistetaan rakastaa ja helliä noita pikkuisia. Kerran ne vaan pikkuisia on ja tuota aikaa ei saa takaisin. Hei, laitoin tämän postauksen ajastettuna. Me ollaan jo näillä näppäimillä saaressa.
Palataan huomenna asiaan; ehkä itsekin intoudun räpsimään muutaman kuvan, nyt kun mökki on kuvauskunnossa 😉
Leppoisaa lauantaita,
PS. minkä ikäisille lapsille te annatte viikkorahaa ja mitä vastaan (huoneen siivous, roskien vienti tms.)?
