Hei huomenta ihanat!
Piti postaamani tänään valokuvausjutuista, mutta jotenkin tuli tunne, että postataanpas jotain ihan muuta. Valokuvausjuttuja kuitenkin tulossa viikolla. Postausten suhteen tykkään mennä fiilispohjalla ja koska tänään ei ollut fiilistä tehdä syväanalyysia valokuvausjutuista ja kuvankäsittelystä, niin se siirtyköön suosiolla myöhemmäksi. Onhan tässä näitä päiviä. Tänä aamuna vietimme jälleen rauhallista sunnuntaita pitkän kaavan mukaan aamiaispöydässä; kallisarvoisia hetkiä. Koko perhe koolla ja lisäksi vielä rakas kummityttö pöydän ääressä. Jutskattiin niitä näitä, naurettiin ja lapset laulaa lurittelivat. Kikattelivat ja tirskuivat. Kyllä, ruokapöydässä. Ei se aina niin tiukkapipoista touhua kuulu olla tämä lastenkasvatuskaan 🙂 Onnellisia olivat silminnähden kuitenkin. Sehän se pääasia on. Pöytä oli kuvaussession jälkeen sekunnissa ihan hyrskynmyrskyn, hilloa oli siellä sun täällä, croissantin murusia lattialla ja syötyjä cantaloupe-melonin raatoja kasoina keskellä pöytää. Silti kaiken kaaoksen keskellä tunsin suunnatonta onnellisuutta. Niistä elämän pienistä iloista.
Voidaksesi palata, sinun pitää ensin lähteä pois. Niin totta ja varsinkin viimeviikkoisen reissun jälkeen tämä konkretisoitui. Ollakin, että reissu oli mitä onnistunein, niin oli mulla hirmuinen ikävä miestä ja lapsia. En olekaan ollut yksin reissussa 12 vuoteen. Aina on ollut ainakin mies ja useimmiten myös ne lapset mukana. Mutta sitä en kiellä, etteikö välimatka välillä tekisi hyvää. Arjen kaavojen rikkominen tuo välillä perspektiiviä asioihin ja auttaa jaksamaan arkea paremmin. Näkemään ne arjen kultareunat selvemmin. Eilen illalla onnenhetkiin ei tarvittu kuin oma sohva, Makuunin karkkipussi ja tieto siitä, että koko perhe on kotona.
Välillä tuntuu, että tämä meidän sukupolvemme on suorittamisen sukupolvi. Kaiken pitäisi olla hienoa ja kiiltää. Pitäisi olla maailman paras äiti, vaimo, työkaveri, yhteiskuntakelpoinen asukas ja suuria tavotteita elämälleen asettava, naapureille aina iloisesti hymyilevä, itsestään ja kodistaan huolta pitävä gourmet kokki. Mutta eihän se ole niin. Vai onko? Mä olen ainakin tällä hetkellä ihan samperin onnellinen. Sisäisesti on erittäin hyvä olla, vaikka ulkoiset puitteet onkin vähän retuperällä 🙂 Ollakin, että tuolla olkkarin toisella sohvalla on edelleen ne viisi koneellista viikkaamatonta pyykkiä. Kyllä, niitä en jaksanut eilen viikata vaan keskityin mieluummin lasten kanssa touhottamiseen. Ollakin, että matkalaukku on vieläkin keskellä lattiaa niin, että siihen meinaa kompastua ruokapöytään istumaan mennessään. Ehtiihän sen purkaa myöheminkin. Ollakin, että tuo ihana pienilehtinen kasvini on kiireen keskellä unohtunut ja kuivunut pystyyn. Edelleen se nököttää tuolla ikkunan edessä. Uutta elämää odottaen. Ollakin, että vatsapöhö kertoo eilisestä liiallisesta karkinsyönnistä. Ja tiedän, että todennäköisesti en jaksa tänään käydä lenkillä, sillä oikeasti tuo pyykkikasa on taltutettava.
Mutta ei se kuulkaas haittaa. Kaksi tervettä lasta, rakastava mies, lähisuku kivenheiton päässä, tosi kiva työpaikka ja katto pään päällä. Se on aivan sama, onko tuolla kaapissa sitä Massimo Duttin huivia vai ei. Pääasia, että nämä elämän perusasiat on kunnossa. Sillä jos joku näistä peruspilareista pettää, niin silloin kaikki muu menettää merkityksensä. Sen opin viime jouluna kohdanneessa suuressa surussa, että yhtään päivää ei kannata ottaa itsestään selvyytenä; yhtään läheistä ihmistä ei voi ottaa itsestään selvyytenä. Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Elämä kantaa, surunkin ja epätasapainon keskellä. Mutta välillä on hyvä muistuttaa itselleen siitä, että niin kivoja kuin nuo uudet vaatteet ja kauniit sisustusesineet ovatkin, niin ne ovat vain materiaa. Esineitä saa uusia, ihmisiä ei voi korvata millään. Muistetaanhan siis nauttia niistä tärkeistä asioista; perheestä, ystävistä ja siitä, että ollaan terveitä. Elämä hymyilee, joten muistetaan hymyillä takaisin.
Suloisin sunnuntaiaatoksin,
