…miksi mulla alkoi soimaan päässä Mamban ”Lauantai-iltana ravintolaan…”? 🙂
HEISSULIVEI,
se viikon paras hetki on just nyt ja tässä. Koko perhe kotona (+yksi yökylään tullut prinsessa), telkkarissa Tappara vie Ilvestä (hih, toivottavasti en juhli liian aikaisin…) ja olo on varsin huojentunut kiireisen viikon jäljiltä. Välillä sitä on pakko antaa periksi tietyille asioille. Myönnettävä, että nyt ei vain jaksa. Suunnitelmissa oli tehdä tänä iltana ruokaa perjantaiseen tapaan. Koukattiin kuitenkin kotiin pizzerian kautta. Suunnitelmissa oli taltuttaa sohvan pyykkivuori iltapäivästä. Lähdettiinkin ystävien kanssa ex-tempore kahville. Suunnitelmissa oli pestä tuo likaistakin likaisempi karvainen kaveri. Sen sijaan keskityinkin heittelemään sitä pinkkiä possua koirulille ja samalla ottamaan lepoa takkahuoneen matolla. Suunnitelmissa oli vastata kommentteihin, mutta sen sijaan pidinkin suurimman osan päivästä tietokoneen kiinni. Huomenna otan kommentit käsittelyyn, kiitos niistä ihanat.
Omien voimavarojen tunteminen on sellainen juttu, jonka olen ehkä kantapään kautta aikoinaan oppinut. Tykkään, että on monta rautaa tulessa. Tykkään, että asiat tulee hoidetuksi ja tietyllä masokistisella tavalla tykkään uhmata deadlineja. Jättää työt viime tippaan, koska tiedän olevani silloin tehokkaimmillani. Mutta tykkään myös näistä päivistä, kun pystyn pitämään ns. arkivapaan. Tällä viikolla tuli tehtyä paljon töitä ja onnellinen olen siitä, että töitä on. Yhtenä iltana todettuani neljännentoista työtunnin käynnistyvän tunsin hetkellisesti jo tunnetta, että onko tässä mitään järkeä. Kunnes seuraavana aamuna heräsin ja laitoin asiat perspektiiviin; silloin taotaan, kun rauta on kuumaa 🙂
Hei, mitäs mieltä olette meidän peikonlehtilakanoista? Löysin ne liinavaatekaapista tuossa yksi päivä. Muistelisin, että ostin ne vuonna 1998. Ne on paljon pestyt ja ihanan pehmeät. Liki retrolakanat 😀 Viikonloppu alkaa ihanasti puhtaisiin lakanoihin sujahtaessa. Huomenna ajattelimme ajella taas sinne mökkirantaan katsomaan, josko se jää olisi yhtään sulamaan päin. Huh, sitä tietää, että jään sulamiseen ei menee enää kauaa, mutta silti ei malttaisi odottaa. Pääsiäiseksi olimme suunnitelleet Pyhän reissua, mutta jos tuo mökkijärvi sulaa sitä ennen, niin sitten pitää kyllä punnita tarkkaan!
”Eletään helteistä heinäkuuta vuonna 1994. Kanadassa juuri saamani ajokortti polttelee taskussa. Vielä pitää malttaa hetki, tuumaa isäni. Valkoinen Nissan Micra odottaa jasmiinipuun alla ajajaansa. Ei sillä, pikkuisen siinä kotipihassa olen jo testaillut, miten kytkinjalka toimii. 10 metriä eteen, 10 metriä taakse. Toimiihan se, aluksi pomppuisasti, mutta pikkuhiljaa tasaisemmin. Radiossa Billy Ray Cyrus laulaa kaihoisasti särkyneestä sydämestä, itselläkin osa sydämestä on jäänyt rapakon toiselle puolen. Puunaan ja pesen tuota Lumikkiani ja otan tuntumaa autoon, kunnes vihdosta viimein saan ajoluvan myös Suomessa. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat; minä ja mun auto.”
Autot ovat vuosien saatossa vaihtuneet, mutta yksi on pysynyt. Nimittäin se rakkaus autolla ajamiseen. Kuitenkin viimeisten vuosien aikana olen alkanut miettimään, että millaisen maapallon me noille lapsillemme jätämme. Miettinyt, miten minä omilla pienillä valinnoillani voin taata sen, että heillä riittää puhdasta ilmaa hengitettäväksi. Metsiä, joissa samoilla. Puhdasta ruokaa, jota syödä. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kaupalliseen yhteistyöhön Nissanin kanssa testaamaan sähköautoilua heidän Nissan LEAFin kanssa, tuntui kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen. Mitä tulee autoiluun, olen aikamoinen konkari. Kilometrejä on kertynyt parissakymmenessä vuodessa lukemattomia. Monia autoja olen ajanut ja kaikkien autojen kanssa tullut hienosti toimeen. Autolla ajaminen ja musiikin kuunteleminen on yksi rentoutumiskeinoistani. Enkä nyt tarkoita välttämättä kaupunkiajoa, vaan ajoa viljapeltojen viilettäessä ohi. Auringon painuessa hiljaa mailleen. Mitä tulee sähköautoiluun, niin olen vielä aivan noviisi. Tai vielä viikko sitten olin aivan noviisi. Tämän lyhyen koeajon perusteella voin jo todeta, että pelkäänpä, ettei paluuta entiseen ole. Sydämeni sykkii sähköautoilun puolesta.
”Istun tammikuisena pakkasaamuna aamuruuhkassa. Liikennevalot taitavat olla ihan tahallaan hitaalla. Juuri kun olisi kova kiire töihin. Yritän nähdä pakokaasupilven läpi, koska valo vaihtuu vihreäksi. Kurkussa tuntuu ilkeältä ja silmiä kirveltää. Silloin se ensimmäistä kertaa käy mielessäni; onko tässä mitään järkeä? Meillä kun on vain tämä yksi maapallo. Tuntuu hivenen julmalta, että kohtelemme sitä näin. Minne nämä kaikki pakokaasut menevät? Luultavammin meidän kodin ikkunoihin ja tuuletusräppänöistä sisään. Sen verran mustaa jälkeä jää siivousrättiin. Valon vaihtuessa painan kaasua, dieselmoottori hurahtaa ja katson peruutuspeilistä, kun auton takaosasta lemahtaa samanlainen pakokaasupilvi kuin kanssa-autoilijoidenkin autoista. Tunnen syyllisyyden piston rinnassani.”
Se, missä bensiinillä tai dieselillä käyvä auto päästää jatkuvasti pakokaasupäästöjä, ei tuosta uudesta ystävästäni Nissan LEAFista pääse ajon aikana lainkaan päästöjä. Tämä ajatus lämmittää mieltä. Hyvän mielen autoilua, todellakin. Tiesittekö, että Norjassa joka kuudes auto on sähköauto? Suomessa sähköautoja on liikenteessä noin 1000. Aika hurja ero. Uskon ja luotan, että Suomessakin jossain vaiheessa saadaan sähköautojen osuus nousuun. Se tosin ehkä edellyttää ensinnäkin ihmisten ajatusmaailman hienosäätöä sekä tukia valtiolta. Norjassa tuetaan niin sähköauton ostoa vapautuksilla tietyistä veroista kuin sähköauton lataustakin. Ilmaisia latauspisteitä löytyy varsinkin suuremmista kaupungeista. Ja hei, mikä parasta; sähköautot saavat Norjassa käyttää bussikaistoja! Tuossa olisi jo itsellenikin kannustinta. Sen verran monesti tulee istuttua ruuhka-aikaan autojonossa ja mietittyä, että olisipa taksikuski, joka hurauttaa ohi oikeaa kaistaa 🙂
Kuten kerroin, niin olin todellinen noviisi sähköautoilun suhteen ennen kuin istuin alas Nissanin asiantuntevan tiimin kanssa. Tuon puolentoistatunnin aikana sain niin paljon tietoa ja sen myötä luottamusta siihen, että sähköautoilu on se tulevaisuuden juttu. Eikä vain tulevaisuuden, vaan jo tämän päivän juttu. Myönnän, että ennen kun sain tietoa sähköautoilusta, minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja. Enkä varmasti ole ainoa. Muutenhan sähköautokanta Suomessa olisi jo lähtenyt räjähtävään nousuun.
”Kävelemme alas parkkihalliin ja näen uuden ystäväni. Tässä se nyt on, sinun autosi kuukauden ajan. Ensimmäinen ajatukseni on, että wau, sehän oikeasti näyttää ihan autolta. Istun alas autoon ja esteetikko minussa myhäilee. Onpas kertakaikkisen tyylikäs! Jos ulkoasu miellytti silmää, niin sisältä Nissan LEAF vasta namu onkin. Malttamattomana odotan, että saan lähtöluvan. Niin, voit laittaa pakin päälle, auto on nyt käynnissä. Tässä vaiheessa katson epäuskoisena repsikan paikalle. Ihanko totta ja mitään ääntä ei kuulu? Pehmeästi rullaamme pois parkkihallista päivän valoon. Sähköauto on kuin ihan tavallinen auto, ilman päästöjä. Huomaan heti, että se on hurjan paljon miellyttävämpi ajaa. Hiljaisuus on rauhoittavaa. Siinä missä aiemmin olen arastellut Kehä I:n ruuhkia en tuon uuden ystäväni kanssa edes huomaa niitä. Moottoritiellä huomaan kesärajoitusten sallivan jopa 120 km/h vauhdin. Testaan rekkaa ohittaessani, miten uusi menopeli suoriutuu. Enkä jää jalkoihin. Päinvastoin. Matka kohti Tamperetta taittuu nopeasti musiikkia kuunnellen ja ajamisesta nauttien. Bosen kaiuttimet toistavat ääntä kuin konserttisalissa konsanaan. Energiatehokkaasti. ”
Toimintasäde Nissan LEAFissäni on jopa 250 kilometriä optimaalisissa olosuhteissa. Moottoritiellä en malta ajaa kuitenkaan kaasujalkaa säästellen, vaan ajan rajoitusten mukaan. Hämeenlinnassa pysähdyn pikalatauspaikalle, vaikka kojelaudan näytön mukaan autollani pääsisin vielä melkein 50 kilometriä. Kytken uuden ystäväni lataukseen ja käyn hakemassa kupin kahvia. Pieni tauko ajomatkan varrella tekee hyvää. Vajaan puolen tunnin päästä tuo 30 kWh:n akku on latautunut melkein täyteen ja jatkan matkaani. Ehdin kotiin juuri sopivasti viedäkseni tytön kaverinsa kanssa salibandytreeneihin.
Meillähän tuosta sähköautosta on lasten kavereiden piirissä tullut nähtävyys 🙂 Tämän viikon aikana esikoinen on tuonut ystäviään kylään ja kysellyt, että voidaanko mennä ajelulle. Ja niin me ollaan menty. Luukutettu samalla lasten suosikkimusiikkia Spotifysta ja nautittu elämästä. Itsekseni olen miettinyt, että onpa ihana iskostaa tuohon uuteen sukupolveenkin sähköautoilun ihanuus. Ehkä kuuden vuoden päästä, kun he ajavat autokoulussa ajokorttinsa on siellä jo käytössä sähköautot.
Uusi ystäväni latautuu mukavasti tarvittaessa yön aikana autokatoksessamme. Meillä on käytössä yösähkö, joten akun lataamiseen täyteen menee vajaa neljä euroa. Se tekee autoilun hinnaksi noin pari euroa sadalle kilometrille. Ei lainkaan paha, ainakaan minun mielestäni. Verrattuna siihen noin kahdeksan euron hintaan sadalla kilometrillä, mitä autot normaalisti vievät. Arkioloissa ajan kaupunkiajoa noin 20 – 30 kilometriä päivässä. Eli autoa ei tarvitse ladata usein. Kerta viikkoonkin riittää, kun ajaa taloudellisesti. Taloudellista ajoani voi seurata kojelaudan näytöstä. Minusta on näiden päivien aikana tullut ihan hifistelijä; tarkkailen eco-merkkivaloja. Yritän kerätä mahdollisimman monta puusymbolia kojelaudan näyttöön, jotka kielivät akkua säästävästä ajosta. Vaikkei välttämättä tarvetta akun virran säästämiselle olisikaan; pikalatauspisteitä löytyy täältä meidänkin kulmilta jo monia.
Voi, voisin jatkaa aiheesta vaikka kuinka paljon. Kuten huomaatte, niin olen aivan hurahtanut sähköautoiluun. Tulen seuraavan kuukauden aikana palaamaan vielä Nissan LEAFin ominaisuuksiin tarkemmin. Kerron myös miten sujuu pitkän matkan reissu Emilian luokse. Kaiken kaikkiaan olen ottanut missiokseni välittää teille sähköautoilun ilosanomaa sekä poistaa ennakkoluuloja mitä sähköautoiluun tulee. Mikäli teilläkin tuli yhtäkkinen palo testata Nissan LEAF sähköautoa, niin täältä voitte varata ajan koeajoon. Suosittelen, ette tule katumaan! Pienenä varoituksen sanana; sähköautoiluun jää koukkuun 🙂 Mukavana plussana miellyttävälle ajokokemukselle on päästöttömyys ja kustannustehokkuus. Ihan vain muutamia mainitakseni.
Se on mä, Toby täällä taas. Koska jollain on niin kiire, että ei ehdi tänään blogiin. Tulin kertomaan teille tarinan. Surullisen, ah niin surullisen tarinan. Varautukaa kera nessupaketein ja surunauhoin. Tarinan eräästä koirasta, joka yhtäkkiä jäi yksin. Ypöypöyksin. Se reppana olen minä, ellette vielä arvanneet. Tällä viikolla olen joutunut olemaan tsiljoona tuntia yksin kotona. (toim. huom. keskimäärin neljä tuntia päivässä) Se mun palvelijani, palvelusväkeni kuningatar, teki valinnan, jollaista en olisi ikinä uskonut hänen tekevän.Hän valitsi työt. Mieluummin kuin meidän yhteiset päivät täällä kotona. Kun saan nukkua hänen jaloissaan näppäimistöäänen tuudittamana. Kun havaitsen kauneusunien läpi, että mua rapsutetaan korvan takaa. Ai että, ne äipän lämpimät villasukat ovat olleet hyvä nukkuma-alusta. Tällä hetkellä ne sukat lojuvat eteisen lattialla, mutta nukkuminen niiden päällä ei tunnu samalta. Yleensä aamupäikkäreiltä herättyäni mut on viety ulos tuoksuttelemaan tuoksuja. Ollaan kävelty ihan rauhassa ja ihasteltu kevättä. Eih, tällä viikolla aamupäikkäreiden jälkeen olen miettinyt, että mitä sitten tekisin. Olen käynyt juomassa ja sitten palannut takaisin tukipisteeseeni, tuulikaappiin odottelemaan kotiintulijoita.
Eniten tässä uudessa arjessa ehkä mua sieppaa se, että ei tule herkkupaloja ja -nameja keskellä päivää. Luin Marjan blogista, että kamuni Väinö on oppinut avaamaan keittiön laatikot. Täytyyhän meidän koirien olla omatoimisia, jos meidät näin brutaalilla tavalla hyljätään. Mun täytyy pitää hätsynpikaisesti palaveri Väpen kanssa, että miten tuo tehdään. Mähän voisin kuolla täällä nälkään sillä aikaa, kun hän hoitaa muka niitä tärkeämpiä juttuja. Ei toi palvelusväki kans ajattele mitään. Masu murisee täällä päivän aikaan niin, että hyvä kun kuulen edes auton tulemista pihaan.
Tänä aamuna otin uuden strategian käyttöön. Äippä oli totuttuun tapaan (toim.huom. kolmas kerta tällä viikolla) kukonlaulun aikaan kaunistautumassa veskissä. Otin mun lempileluni possun ja vein sinne vessaan. Katsoin nappisilmilläni, vingahdin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle. Eih, mun kanssa ei leikitty. Ei muka ehditty. Otin possun suuhuni ja vein sen takkahuoneeseen häntä koipien välissä. Parkkeerasin sitten vessan oviaukkoon selälleni, otin hurmuri-ilmeen ja odotin että arvon rouva rapsuttaja voisi edes pikkuisen rapsuttaa tuosta etutassujen välistä. Noh, ainakin ottaa sen aamulenkillä tulleen takiaisen pois, kun en itse sitä yltänyt ottamaan.
Sitten tapahtui ihme. Maailman kahdeksas ihme. Kesken ripsivärin levityksen äippä katsoi mua ja kyykistyi. Rapsutteli ja lässytteli. Kertoi, että mä olen maailman rakkain karvainen otus. Näin jopa kyyneliä äiskän silmissä. Ehkä mä en ole ainoa, joka ottaa tämän uuden elämän raskaasti. Onneksi tätä kuulemma kestää vain tämän viikon. Siltikään en ymmärrä, että ihmiset, jotka käyvät töissä ottavat koiran (toim. huom. tsot tsot Toby, se on elämää). Meinasin jo tuossa eilen illalla kirjoittaa teille, että etsitään uutta kotia ja että töissäkäyvät, älkööt vaivautuko.
Mutta en mä vaihtaisi tätä mun kotia mihinkään. Seurasin äippää sitten koko loppuaamun ja aina välillä me kuljettiin täällä ympäriinsä sylitysten. Kyllä se sittenkin ehkä tykkää musta ♥ Vaikka hetkellisesti hylkäsikin mut. Vaikkei kuulemma ikinä edes tekis sellaista. Lupasi, että huomenna pidetään sylittelypäivä. Käydään pitkällä lenkillä keskellä päivän ja leikitään sillä mun possulla. Sitä odotellessa…
TORSTAITERKUIN,
sen bloggaajan puolesta TOBY
PS. se bloggaaja on muuten sitten sen verran ylitarkka, että tiedän sen vetävän herneet nenään, kun laitan tänne blogiin kuvia, jossa mun turkki ei ole nähnyt vähään aikaan harjaa ja jossa olisin pikkuisen suihkun tarpeessa. Mutta mä oon nääs sitä mieltä, että ei se ny niin vaarallista ole. Hau. Olen puhunut.
siinä kävi taas niin kuin uumoilin; kiire lisää tuottavuutta. Tuossa jo hieman pelkäsin, että ehdinkö tällä viikolla lainkaan blogiin (se jos mikä olisi allekirjoittaneen henkiselle hyvinvoinnille maailmanloppu ;). Täällä ollaan taas ja ollaan jatkossakin. Huomenna tosin en tiedä ehdinkö blogin pariin, kun päivällä on myyntikokous ja siitä suoraan suuntaan työpaikan tyky-iltamiin. Mutta nyt niitä lupaamani remppajuttuja. Laattavalintoja. Meillä laattoja tulee kylpyhuonetilojen lisäksi myös tuonne miehen mekkaan, mancaveen sekä toki saunaosastolle.
Sain tiedustelun ihanalta Viiviltä Aitokivestä, että haluaisimmeko tehdä kaupallista yhteistyötä uuden kotimme remontin osalta heidän kanssaan. Ja tottahan toki haluamme. Mielelläni annan bloginäkyvyyttä erittäin laadukkaan ja tyylikkään laattamaahantuojan tuotteille*. Yritys on itse asiassa tuttu minulle, sillä olemme molemmat pesunkestäviä tamperelaisia 😉 Aitokiven luonnonkivimallistossa (verhoilukivet ja kivimosaiikit) kaikki kivet ovat aitoa luonnonkiveä. Eli eivät niitä ns. koristekiviä, jotka on tehty kipsi- tai betonimassasta. Mikä näyttää kiveltä, on myös täyttä kiveä! Design-laatat, joita mekin suurimmaksi osaksi valitsimme ovat keraamista tai puristelaattaa.
Mihin koristekiviä käytetään? Ihan mihin mielikuvitus riittää. Julkisissa tiloissa, ulkona julkisivuissa, muureissa, sisällä tehosteseinissä, takkojen verhoilussa ja tietysti esimerkiksi saunassa katseenvangitsijana. Aitokiven koristekivet ovat testattu kuumuudenkeston suhteen Tampereen Yliopistossa ja ne on todettu turvallisiksi kaikenlaisiin saunoihin. Kiinnitysaineen toki pitää olla saunoissa kuumuudenkestävä ja kiinnitysalustan elämätön.
Muistanette, kun taannoin esittelin uuden kotimme kylpyhuonesuunnitelmia. Laattojenkin osalta nuo suunnitelmat on nyt lyöty lukkoon. Aloitetaan yläkerran kylpyhuoneesta, johon siis tulee samaan tilaan myös kodinhoitohuone.
Tänne laataksi seinille valitsimme Aitokiven Ferrari design-laatan. Mustasta tehosteseinästä luovuimme. Alunperin haaveilimme unidraineista jokaiseen kosteaan tilaan, joka olisi mahdollistanut isojen lattialaattojenkin käytön, mutta olimme liian myöhään toiveinemme liikkeellä. Tuo kaunis kooltaan 600 x 600 mm, hieman betonimainen laatta on juuri laitettu yläkerran kylppärin seinille. Lattiaan tulee kontrastiksi hiilenmusta laatta.
Keskikerroksen kylppäristä tulee niin sanottu vierasvessa. Sinne halusimme hieman luksusta ja hienostunutta lookia. Ja sen tulemme saamaankin.
Aitokiven Carrara design- laatta, koossa 600 x 600 mm tuo juuri sitä luksusta arjen keskelle, jota tuonne vieraskylpyhuoneeseen kaipasimmekin. Se on materiaalina kovempaa kuin aito marmori, joten ei ole läheskään niin arka materiaalina. Jotta tännekin saadaan hiukka kontrastia, niin allaskaluste tulee mustana sekä lattiaan sama laatta kuin yläkerrankin kylpyhuoneeseen.
Vaikka miehen piti olla täysin vastuussa kellarikerroksensa materiaalivalinnoista, niin silti avitin hieman 😉
Kellarikerroksen pikkuvessaan seinille valitsimme Aitokiven Drizzle Black design -laatan. Sen koko on 300 x 600 ja se ladotaan vaakatasoon seinille. Vielä en ole varma ladontatyylistä. Wc:n takaseinään laitamme tehosteeksi Aitokiven Black QR Mosaic -mosaiikkilaattaa. Mosaiikkilaattaan tulee kiviöljykäsittely, josta tulen kertomaan blogissa vielä myöhemmin lisää! Kiviöljykäsittelyllä kivestä saadaan aikaan erittäin tumma versio.
Saunan yhteydessä olevan spa-osaston seinät tullaan laatoittamaan myös tuolla Aitokiven Drizzle Black design -laatalla. Tiililadonnalla vai tavallisella, se on vielä kysymys, johon täytyy löytää vastaus. Saa antaa oman mielipiteensä, jos haluaa. Mancave ja koko kellariosasto tullaan laatoittamaan näyttävällä 600 x 600 mm kokoisella Aitokiven Coffee Black design -laatalla.
Yllä olevassa kuvassa on uuden kotimme laattavalinnat. Miltä ne teidän silmään näyttävät? Itse en malta odottaa, että näen nuo seinissä/lattioissa. Ylipäätään en malta odottaa, että tuo remppa nyt vihdosta viimein valmistuisi. Mutta toisaalta, odotellaan rauhassa – hyvää kannattaa odottaa ♥ Aitokiven tuotteita jälleenmyy mm. K-Raudat ja Värisilmä-liikkeet. Lisätietoa tuotteista saatte Aitokiven kotisivuilta! Kannattaa seurata Aitokiveä myös Facebookissa ja Instagramissa (@aitokivi). Ihania inspiraatiokuvia, jotka nostattavat välittömän remppakuumeen!
Nyt iltaruokapuuhiin ja sitten sohvaperunaksi kotikisakatsomoon. Toivotaan, että tuo Tapparan hyvä vire nyt jatkuu! 🙂
KESKIVIIKKOILTATERKUIN,
*saamme tuotteista alennusta bloginäkyvyyttä vastaan
Tiedättekö, kun liki jokaisessa työhaastattelussa kysytään, että missä sä olet hyvä. Usein me suomalaiset varmastikin emmimme ja mietimme, että olemmeko nyt hyviä missään. Ja vaikka olisimme, niin tohdimmeko nyt sitä sanoa ääneen. Kehua itse itseään. Jos mä vielä joskus työhaastatteluun pääsen, niin tiedän ainakin tähän kysymykseen vastauksen. Mä olen hyvä multitaskingissä. Huomasin tänään töissä maksavani toisessa selaimessa kuolinpesän laskuja, samalla vilkuilin toisessa selaimessa auki olevia maatalous- ja metsätalousarvonlisäveroilmoituksen ohjeita ja toisella kädellä näppäilin messengerillä viestiä blogitöistä. Yhdessä selaimessa lopettelin tärkeää blogisähköpostia ja toisessa selaimessa oli työtyösähköposti auki uusista alaan liittyvistä raportointiohjeista. Siinä samalla vastailin uutta ohjelmistoa asentavalle henkilölle kysymyksiin ja toisella korvalla kuuntelin, mistä työkaverit puhuivat, jotta olisin kartalla.
Juu, että puuh! Mutta, ihanaa kun on tekemistä. Tuntuu katsokaas se perjantai-iltakin taas astetta ihanammalle. Sitten kun sellainen saapuu 🙂 Katsoin tuossa, että liki pitäen tasan kolmisen vuotta sitten jaoin täällä erään suosikkikakkuni reseptin teille. Nyt on taas se aika vuodesta, että on paree alkaa miettimään pääsiäispöydän jälkkäriä. Tai kahvipöydän kruunua.Key lemon pie w/ meringue eli sitruunamarenkipiiras on ratkaisu tähän. Niin paljon rakastan tuota pirtsakan hapokkaan ja makean yhdistelmää, että täytyisi useammin ryhtyä leivontapuuhiin. Ei näet ole mikään ylitsepääsemättömän vaikea. Mutta aika kaloririkas kylläkin 😉
KEY LEMON PIE WITH MERINGUE
Pohja puoli pakettia Digestive keksejä 100 gr voita sulatettuna
– murskaa keksit ja sekoita sulatetun voin joukkoon
– vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat
– painele keksivoiseos vuoan pohjalle ja reunoille
– paista 175 asteessa 10 minuuttia
– jäähdytä kunnolla
Täyte 1 prk (n. 400 gr) kondensoitua maitoa 4 keltuaista 2 sitruunan mehu + raastetut kuoret
– vatkaa aineksia sähkövatkaimella noin viiden minuutin ajan
– kaada pohjan päälle ja paista uunissa 175 asteessa 15 minuuttia
Marenki 4 valkuaista 6 rkl sokeria
– vatkaa huoneenlämpöiset valkuaiset kovaksi vaahdoksi
– lisää sokeri ja vatkaa, kunnes kiiltävää ja jämäkkää massaa
– lisää täytteen päälle ja paista 200 asteessa noin 8-10 minuuttia, kunnes marenki alkaa ruskettumaan.
– jäähdytä ja laita jääkaappiin. Parasta seuraavana päivänä.
Olen tullut siihen tulokseen, että tämä kantsii tehdä noin 22-24 cm irtopohjavuokaan tai vastaavankokoiseen piirakkavuokaan. Tuossa pienemmässä vuoassa piirakka tulee kyllä kauniin korkeaksi, mutta sisus jää vähän löysäksi. Ei sillä, että se makuun vaikuttaisi. Tällä kertaa emme malttaneet antaa piirakan tekeytyä tai saatikka jäähtyä. Kuten kuvista huomaatte, niin sisus on melkolailla löysää. Mutta ah niin hyvää! Nyt kuppi kahvia, pala piirakkaa ja hetkeksi sohvalle. Ennen iltapuhteita. Voi olla, että saan sohvalle yhden karvaisen kaverin. Kaverin, joka hiukka protestoi kun olen ollut kaksi päivää töissä. Ei ole reppana tottunut sellaiseen, että joutuu olemaan niin pitkiä aikoja yksin kotona. Tottahan toki meillä tytöt tulevat koulusta kotiin Tobyn kanssa, mutta musta tuntuu, että herra on tottunut vähän liian hyvään. Palvelusväen ollessa koko ajan näköetäisyydellä 😀
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
Mitä tulee autoiluun, olen aikamoinen konkari. Kilometrejä on kertynyt parissakymmenessä vuodessa lukemattomia. Monia autoja olen ajanut ja kaikkien autojen kanssa tullut hienosti toimeen. Autolla ajaminen ja musiikin kuunteleminen on yksi rentoutumiskeinoistani. Enkä nyt tarkoita välttämättä kaupunkiajoa, vaan ajoa viljapeltojen viilettäessä ohi. Auringon painuessa hiljaa mailleen. Mitä tulee sähköautoiluun, niin olen vielä aivan noviisi. Tai vielä viikko sitten olin aivan noviisi. Tämän lyhyen koeajon perusteella voin jo todeta, että pelkäänpä, ettei paluuta entiseen ole. Sydämeni sykkii sähköautoilun puolesta.
Hän valitsi työt. Mieluummin kuin meidän yhteiset päivät täällä kotona. Kun saan nukkua hänen jaloissaan näppäimistöäänen tuudittamana. Kun havaitsen kauneusunien läpi, että mua rapsutetaan korvan takaa. Ai että, ne äipän lämpimät villasukat ovat olleet hyvä nukkuma-alusta. Tällä hetkellä ne sukat lojuvat eteisen lattialla, mutta nukkuminen niiden päällä ei tunnu samalta. Yleensä aamupäikkäreiltä herättyäni mut on viety ulos tuoksuttelemaan tuoksuja. Ollaan kävelty ihan rauhassa ja ihasteltu kevättä. Eih, tällä viikolla aamupäikkäreiden jälkeen olen miettinyt, että mitä sitten tekisin. Olen käynyt juomassa ja sitten palannut takaisin tukipisteeseeni, tuulikaappiin odottelemaan kotiintulijoita.
Kellarikerroksen pikkuvessaan seinille valitsimme 
