Ja kiitos tsempeistä eiliseen postaukseen – herra pikkupotilas voi hyvin! Veikkaan, että tämän hetken suurin tuska on se, että vatsasta ajeltujen karvojen tilalle alkaa kasvamaan sänki ja sekös vasta kutittaa. Töttörö päässä kun ei pääse itse kutittamaan, niin tulee sitten aina luokse, antaa merkin (sellainen karski kurkkuääni) ja saa rapsutusta 🙂
Muistatteko kun kerroin teille rakkaimmasta liikuntaharrastuksestani, juoksusta? Siitä, että haluan ehdottomasti päästä jälleen siihen flow-tilaan, jossa juoksu on mukavinta. Siihen kuuluisaan runner’s high -moodiin. Se taisi olla Riina joka taannoin pyysi kertomaan juoksukoulusta lisää, joten tässä sitä nyt tulee. Lyhykäisyydessään. Juoksukoulua on nyt takana kolmisen viikkoa ja se on ehkä paras asia, minkä olen itselleni tehnyt. Siinä missä aiemmin ajattelin, että kyllähän mä nyt juosta osaan on vaihtunut pätevän ohjaajan oppeihin siitä, kuinka liikuttaa käsiä, kuinka nostaa jalkaa, kuinka askeltaa ja miten lantion saa pidettyä ylhäällä. Niin, että juoksu on kropallekin teknillisesti mahdollisimman hellää. Vielä on puolet jäljellä koulua, mutta jo tässä vaiheessa juoksumotivaatio on huikea. Meillä on kiva ryhmä ja tuntuu, että tuo ryhmänpaine on se, joka saa väsyneenäkin päivänä lenkille.
Juoksukouluun kuuluu yksi tekniikkatunti ja yksi vapaaehtoinen tunnin lenkki viikossa. Lisäksi kaksi kotona tehtävää juoksulenkkiä, jotka vaihtelevat tempoltaan, ajaltaan ja sisällöltään viikottain. Kunto ei ihan vielä ole sillä tasolla, että jaksaisin niitä rakastamiani pitkäkestoisia peruskuntolenkkejä, mutta pikkuhiljaa. Kuten aina, niin myös nyt liikunta tuo mukanaan positiivisen kierteen. Hyvinvoinnin positiivisen kierteen. Kroppa huutaa terveellistä ruokaa. Melkein aina. Eilen se huusi pizzaa ja sai sitä 😉 Smoothiet ja vihermehut kuuluvat taas päivittäiseen ruokavalioon ja kasvisten osuus jääkaappitilasta on lisääntynyt merkittävästi.
Käykö teilläkin näin? Itselleni käy tosi usein. Eli jos alkaa skarppaamaan ruokavalion kanssa käy niin, että innostuukin liikkumaan. Kun innostuu liikkumaan, tekee mieli syödä terveellisesti. Tässä iässä voisi sanoa, että on korkea aika laittaa itsensä kuntoon. Loppuelämän kuntoon ja vielä ylläpitää tuota kuntoa. Mies kertoi eräästä esimerkistä (olisikohan ollut Aki Hintsan kirjasta…?) siitä, että miten ihmiset aina kuvittelevat alkavansa aktiivisen ja liikunnallisen elämän eläkkeellä. Golfaavansa Espanjan auringon alla ja hiihtävänsä Lapissa kaamoshiihtoja. Kerrankin kun on aikaa. Ajatuksena tosi hieno, mutta ei se kunto välttämättä enää tuolla iällä ole sellainen, että pystyisi näitä asioita tekemään. Ellei sitä kuntoa ole jo pitänyt yllä ennen tuota eläkeikää.
Tämä tavallaan avasi omat silmäni. Haluan olla eläkkeellä ollessani siinä kunnossa, että jaksan kiertää miehen kanssa golfkenttiä. Jaksan leikkiä lastenlasteni kanssa ja kontata maassa. Vielä jopa päästä sieltä kontisiltani ylös ilman sen kummempia tuskia 😀 Senpä takia pienillä päivittäisillä valinnoilla ajattelin pitää itseni kuosissa. Se muuten on vuosi vuodelta vaikeampaa. Juoksussa olen huomannut, että ne siinäkin tärkeimmät lihakset eli syvät vatsalihakset ovat aika rappiolla. Tarttis tehdä jotain. Lankutushaaste alkaa tänään! Hep, kuka on mukana? Ollaan sitten juhannuksena timmissä kunnossa, ainakin keskivartalon kohdalta:)
Iltapalaksi on tänäänkin smoothiet. Tein ne jo valmiiksi jääkaappiin odottamaan. Tänään smoothiesta löytyy sen perinteisen MSM-jauheen, lucuman, macan, kurkuman ja pellavansiementen lisäksi banaania, omenaa, rahkaa ja sokeritonta mansikkakiisseliä. Hyvää kuin mikä! Jotenkin olo on niin hyvä, kun on elämä balanssissa liikunnan ja ruokavalion suhteen. Turhia paineita niistä kuitenkaan ei kantsi itselleen asettaa. Pääasia, että on tyytyväinen siihen mitä peilistä näkyy ja jaksaa arjen askareissa, eiks niin?
IHANAA KESKIVIIKKOILTAA,
* Foodin Luomukurkumajauhe saatu Lielahden Life -myymälästä
Kysehän ei todellakaan ole siitä vaan siitä, että toisen elämä on ollut viimeisen parin kuukauden ajan aivan todella stressaavaa. Ihan jo näin sivusta katsottunakin. Sisälle merkkailut ja yksi pilalle mennyt sohva on pientä verrattuna siihen, että toinen ei rauhoittunut edes yöllä kunnolla unille, kun piti jatkuvasti olla aistit höröllä tyttökoirien perään. Aloitti aamunsa ulvomalla tuulikaapissa ja lopetti päivänsä ulvomalla takapihan oven edessä. Päikkärit olivat pätkittäisiä ja Toby tuntui olevan koko ajan jotenkin stressaantuneen ja hermostuneen oloinen.
Aamuyön väsyneinä tunteina eksyin googleen. Onneksi, sillä nyt meillä on sen hirmuisen muovisen satelliittihärpäkkeen tilalle puhallettava kauluri. Pehmeä kuin mikä ja menee tyynystä. Tuossa se nyt pötköttelee tyynynsä päällä eteisen lattialla. Peitto päällä, ettei palele. Nukkukoon rauhassa. Aamulla nimittäin oli jo sen verran virtaa, että piti vähän toppuutella. Olisi hyppinyt sohville ja leikkinyt vaikka kuinka.
Ehkä eniten sen takia, että mulla on elämässä niin paljon, mistä olla kiitollinen. On asioita ja tärkeitä ihmisiä, joista on joutunut luopumaan liian aikaisin, mutta silti koen, että olen ihan super onnekas. Onnekas, että mulla on nuo kaksi kullannuppua ja tuo isoin rakkauspakkaus. Sekä tuo karvainen kaveri. On sukulaisia ja ystäviä. Ylipäätään elämä, jota en vaihtaisi pois. Saan herätä uuteen aamuun ja ottaa jokaisen päivän innolla vastaan. Sellaisella asenteella, ettei tarvitse sitten kiikkustuolissa vanhana haikailla.
Liian usein sitä haikaillaan jonkin sellaisen perään mitä ei ole. Ajatellaan, että jos se puuttuva palanen olisi olemassa, niin elämässä olisi kaikki hyvin. Tänään jälleen olen tullut tulokseen, että ei siihen elämän ihanuuteen paljoa tarvita. Elämänsä voi kuluttaa haikailuun tai sitten voi elää unelmiansa. Elää elämänsä niin, että osaa nauttia sen ihanuudesta. Siihen riittää se, että saa yllättäen aamupalan. Että aamupalapöydässä toiset ovat laittaneet parastaan. Hepulit heti aamusta sen takia, että toinen pienemmistä yritti tarjota maustamattoman jugurtin sijaan ranskankermaa cashewpähkinöillä ja gojimarjoilla. Hetken aikaa kikatin asialle yksinäni ja mietin, että viitsinkö sanoa asiasta. 
Mutta vaikka ranskankermaa rakastankin, niin oli pakko huomauttaa asiasta. Siinä vaiheessa sain kuulla, että jopa tuo mies oli mukana tässä ranskankerma-gatessa…pitäisköhän päästää toinen useammin keittiöön? 😀 Elämän ihanuuteen riittää se, että toisen äitienpäiväkortin ikäkohtaan oli jälkikäteen kirjoitettu todellisen iän sijaan 28 vuotta. Ja että äiti on maailman kaunein. Sen lisäksi, että äiti tekee maailman parhainta ruokaa. Elämän kultakimpaleita olivat tänään nuo pikkuiset, jotka yöpuvut päällä menivät puhaltelemaan mökin pihaan saippuakuplia. Kikatuksen kera. Koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elämääni näin paljon.
