ILTAA IHANAT!

Meillä on vielä aika paljon käymättä tavaroita läpi täällä uudessa kodissamme. Muutamia isoja laatikoita täynnä valokuvakansioita ja kirjoja. Valokuvakansioita, joiden kuvista ei voi kuin aavistella, että ketä ne esittävät. Mustavalkoisia ajan patinoimia. Kirjoja, joissa on muistokirjoituksia. Välillä on niitä hetkiä, että tekisi mieli kysyä. Ottaa selvää juuristaan. Toki sitä tein silloin, kun oli mahdollisuus, mutta niin paljon on tullut esineitä vastaan, jotka ovat yhtä kysymysmerkkiä. Esineitä isovanhempien ja heidän vanhempiensa elämästä.

Siinä missä remppahässäkässä tuntui helpoimmalta ajatukselta ”kantaa kaikki turha krääsä ulos”, olen niin onnellinen että emme ihan kaikelle turhalle ja silloin krääsälle tuntuvalle niin tehneet. Näin marraskuun pimeinä iltoina olen tutkinut kaappeja ja vanhoja tavaroita. Ihastellut vanhojen valokuvien naisten luonnonkauniita piirteitä. Miesten jylhiä leukoja ja komeutta. Tietäen ja suuresti arvostaen, että he olivat niitä ihmisiä, joiden elämä ei ollut todellakaan helppoa.

Olen parina iltana selaillut Morsiamen kirjaa. Jonka äitini äiti on saanut vuonna 1945 häälahjaksi työkavereiltaan. Toisen maailmansodan loppumisen jälkimainingeissa. Heti ensimmäinen ajatukseni oli, että hetkinen, olivatko naiset tuohon aikaan kodin ulkopuolella töissä. Kaupunkilaisnaiset, ainakin keskiluokkaiset sellaiset näemmä olivat. Tai ainakin meidän Terttu-mummu. Hän työskenteli koko elämänsä Tampereen puhelinosuuskunnassa ja taisi noihin aikoihin olla puheluiden välittäjä. Jussi-pappa taas oli poliisi. Ratsupoliisi ja voitti monia kiitolaukan Suomen mestaruuksia.

Jokaisen morsiamen oikeus on saada tehdä havainnoita tulevan miehensä ominaisuuksista niin paljon kuin mahdollista. Rakastuva nainen on tavallisesti pelkkää korvaa ja silmää, maltittoman halukas jo vaistostakin, ilman tietoista pyrkimystä, saamaan yhä lisää tilaisuuksia täsmällisesti tutustua rakastettuun mieheen hänen lapsuusvuosistaan asti. 

Morsiamen kirja voi tänä päivänä aiheuttaa pieniä tirskahduksia, kun sitä lukee. Mutta sitä lukiessani voin kuvitella asioiden olleen just noin meidän Kissanmaan mummulassa. Pappa piti erittäin kovaa kuria ja siinä nöyrtyi sekä mummu että tyttäret. Mies oli todellakin se perheen pää ja auktoriteetti. Tuosta ajasta on tultu aika paljon eteenpäin, onneksi, mutta silti tunnistan kirjan sivuilta eräitä neuvoja, joita myös minun kotonani äiti ja isä ovat koittaneet meille lapsille ojentaa. Kuten alla oleva.

Velaksi ostettu koti on huono elämän matkapassi. Joutuessaan elämänsä varrella mihin tahansa satamaan pitää aina ensin maksaa tullia tuosta velkakodista, ennen kuin pääsee jatkamaan matkaa.

Tuo neuvo ei ole kyllä valitettavasti ole mennyt perille, ainakaan allekirjoittaneella 🙂 Olen tässä historian havinassa pohtinut myös sitä, että vaikka ajat olivat rankat, niin valittivatko ihmiset. Ainakaan siinä määrin kuin nykyään. Ja tiedämmekö me mitä oikeasti on rankka elämä. Elämä, jossa joudutaan eroon puolisosta, joka lähtee sotimaan kotimaan puolesta. Tietämättä tuleeko toinen takaisin vai ei. Omin jaloin vai jalat edellä. En muista ikinä kumpienkaan isovanhempieni näyttäneen tunteitaan. Naurua ja hellyyttä kyllä, mummujen puolelta. Mutta papat olivat jykeviä ja kovia kuin kivimuurit. Ehkä olivat nähneet liikaa. Liian nuorena. Molempien pappojen hautajaisissa ihmettelin, kun mummut eivät itke. Äiti silloin kertoi, että se ei johdu siitä, etteivätkö he surisi ja ikävöisi. He molemmat olivat vain nähneet elämänsä varrella niin paljon, että ne julkisesti vuodatettavat kyyneleet olivat jo tyrehtyneet. 

Keittiöön on sijoitettava lukuisia esineitä, joita työssä tarvitaan, mutta niiden järkevä ja käytännöllinen järjestäminen ei ole suinkaan helppoa. Oikeastaan vain perehtynyt emäntä ja vanha keittäjä pystyvät sen työn kelvollisesti suorittamaan.

Kirjassa on omistettu kokonainen kappale kodin perustamiselle ja sisustamiselle. Keittiövälineet on listattu ja annettu erikseen ohjeita kaupunkilaisasuntojen asuttamiseen. Kuinka olisi hyvä että huoneisto olisi sisäpihalle päin. Kuinka olisi hyvä, että tuuletettaisiin raikasta ilmaa päivittäin. Kirjassa kerrotaan myös siitä, että miten saada tunnelmaa valaistuksella. Jos ei ole varaa koreisiin valaisimiin, niin kirja antaa ohjeet myös siihen, miten itse tehdä lampun varjostin vesiväreillä maalatusta voipaperista. En tiedä onko tuohon aikaan kotien sisustus ollut sitten tärkeä, mutta uskoisin näin. Meillä mummulassa elettiin keskiluokkaisen perheen elämää. Silti huonekalut ostettiin tyylihuonekaluina. Valaisimissa koreili kauniit kuvut, ei itse tehdyt.

Kirjan on toimittanut kaksi rouvaa. Mikseiköhän he halunneet nimiään julkistettavan? Tänä päivänä voisin kyllä näiden kahden rouvan rakkausmääritelmästä heille muutaman sanan sanoa…

Rakkaus on kuin meri: siinä on myrskyä ja tyyntä, lempeyttä ja väkivaltaa, aurinkoa ja kuuta, onnea ja kärsimystä, hehkua ja jäätä, elämää ja kuolemaa. Jokin nimetön ja sanomaton on rakkautta.

Sangen mielenkiintoista ja toisaalta harmillista, että havahdun penkomaan ja pohtimaan menneitä aikoja vasta nyt. Mutta toisaalta ajatellen, parempi nyt kun ei koskaan. Jos jotain nämä viime vuosien yllättävät ja surulliset tapahtumat ovat saaneet aikaan niin sen, että tunnen juureni paremmin kuin koskaan ♥

KESKIVIIKKOILTATERKUIN,

PS. mies kaivoi tänään esiin meidän sukset. Siis murtsikkasukset! Tästä se lähtee – hiihtokausi nimittäin 🙂