HOLA CHICAS & CHICOS!
Sanoin, että en lomalla avaa konetta, ellei ole pakko. Tai jos tytöt ovat hereillä. Nyt ei ollut pakko ja tytsytkin ovat hereillä. Molemmat tosin tuijottavat päivän uintipuuhista väsyneinä omissa oloissaan ohjelmia. Joten sen suhteen oli pakko avata kone. Hetkeksi. Jotta saan välitettyä teille ja itselleni tänne muistojen päiväkirjaani tunnelmia. Tältä perjantailta, kun lämpömittari näyttää vielä +26 astetta näin kahdeksan jälkeen illalla. Kun parvekkeen avonaisesta ovesta kuuluu aterimien kilinää ja vaimeaa pianomusiikkia. Kun auringon suukot tuntuvat iholla päivän jälkeen.
Siitä lähtien, kun meidän iskän valkoisessa Hondassa kasettisoittimesta raikasi Lambada 1980-luvun ihan loppupuolella, olen ollut sitä mieltä, että minussa asuu sisällä pieni espanjalainen. Ainakin siinä suhteessa, että olen ollut aina jotenkin ”kallellaan” Espanjaan. Enkä vain sen takia, että 12-vuotiaana Alcudiassa, Mallorcalla äiskän kanssa reissatessamme rakastuin tulisesti paikalliseen baarimikkoon, Joséen, joka ikänsä puolesta taisi olla enemmän äidin ikäinen kuin minun. Ja joka ei koskaan saanut tietää rakkaudestani.
Rakkaudestani, joka pakotti juomaan litratolkulla Fantaa uusien ystävieni kanssa ilta toisensa jälkeen baaritiskillä notkuen. Kaksi ystävääni olivat myös lääpällään Joseen. Kotiin palattuamme vaihdoimme kirjeitä uusien ystävieni kanssa. Pääosin vaihdoimme kuulumisia Josésta. Joka luonnollisesti oli jäänyt sinne baaritiskin taakse. Koska muuta yhdistävää tekijää meillä ei uusien ystävieni kanssa ollut, niin aika nopsaa ystävyys lopahti. Sitä samaa tahtia kuin lopahti yhteinen rakkautemme Joséen.
Lukiossa aloin lukemaan koulun ohella espanjankieltä. Jotain hyötyä siitäkin, sillä yliopistoystäväni (terkkuja sinne V!) luona Madridissa käydessäni tuo ihana ystäväni menetti äänensä flunssan seurauksena. Jolloin minä sain toimia puhenaisena esimerkiksi ravintolassa ruokia tilatessamme. Hienosti suoriuduin. Sen yhden päivän ajan. Onneksi V:n ääni saatiin nopsaa takaisin.
Kun kuopuksemme täräytti kakkosluokan keväällä, että aikoo aloittaa espanjankielen eikä englantia ensimmäisenä vieraana kielenä olin hyvilläni. Hymyilin ja huudahdin, että siitä vaan! Mies tosin oli sitä mieltä, että ehdottomasti englanti. Onneksi ymmärsi myös pian, että enkku kakkoskielenä on ok. Tuosta pikkuisesta on ollut täälläkin jo apua kielensä kanssa. Milloin kantaa mulle uima-altaalla kokista, milloin kahvia. Uima-allasbaarin paikallisilta Joséilta ne itse tilaten. Onneksi rakkautta ei ole ainakaan vielä ollut ilmassa. Sen suhteen ei ole äitinsä tyttö 🙂
Vähän yli kaksi euroa maksanut valkoviini, oliivit, menorcalaiset juustot ja makkarat toimivat. Jopa näin illallisbuffetin jälkeen. Ihminen on oppivainen; siinä missä olen aiemmin ollut anti all inclusive -ihminen, joudun hieman pyörtämään mielipidettäni. Tämän hotellin AI toimii loistavasti. Ruoka on loistavaa. Niin loistavaa, että se saa kaipaamaan kuntosalia, joka tästä hotellista puuttuu.
Perjantaitunnelmilla aloitettiin reissupostaukset. Seuraavaksi ehkä luvassa kauniita maisemia tai sitten jotain muuta. Ihana loma ollut tähän asti, vaikka kotijuokkoja, mun miehiä, on kova ikävä ♥
IHANAA VIIKONLOPPUA,
PS. nämä puolitoista päivää ollaan maattu altailla. Minä, ikuinen kirjakirjaihminen, olen jäänyt koukkuun äänikirjoihin. JoJo Myesin Kerro minulle jotain hyvää -kirjan katsoin leffana (ja itkin silmäni tomaatille). Seuraavan kirjan Jos olisit tässä, luin ihan muutama viikko sitten ja himoitsin lisää, sillä se jäi hyvään kohtaan. Nyt huomasin, että jatkoa sille löytyy englanninkielisen äänikirjan muodossa. Still Me saa itkemään ja nauramaan. Kuten edeltäjänsäkin. Iso suositus!
Iskä oli tosi kova matkustelemaan. Varsinkin äkkilähdöillä, päivän varoitusajalla. Yleensä otti vielä matkajokerin eli hotelli selvisi paikan päällä. Välillä kävi tsägä ja toisinaan ei. Ja hyvä niin, että ehti nähdä maailmaa ja ihmisiä. Itse en enää laske sen varaan, että eläkkeellä sitten ehtii… Nuo iskän geenit, ne sellaiset jotka pitävät koko ajan varpaillaan ja jotka saavat ajatukset vaeltamaan kaukomaille, ne ovat periytyneet minulle. Veli sai sitten ne äidin kotihiirigeenit. Joista toki myös itsekin sain osani, mutta vahvempana vaakakupissa ovat olleet nuo reissumiehen geenit. Ne reissumiehen geenit ovat näemmä periytyneet vaarilta myös noille hänen rakkaille lapsenlapsilleenkin. Ei ole helppoa elää taloudessa, jossa joku nettailee koko ajan lentoja. Tai reissaa Google Mapsin avulla siellä sun täällä.
Onneksi pienten reissutyttöjenikin haaveena on nähdä paljon maailmaa. Eikä reissata sen takia, että pakoilisi arkea tai omaa kotia. Meillä on tytöt nähneet paljon maailmaa, mutta on vielä monta kolkkaa näkemättä. Yksi niistä on tuo kaunis Välimeren alue. Tuon viime torstaisen kauppamatkan jälkeen aloin miettimään, että miksikäs ei. Vaikkemme tähän asti ole reissanneet ulkomaille kesäisin, niin ajatus alkoi houkuttelemaan hetki hetkeltä enemmän. Juhannuksen vesisateilla oli myös vaikutuksensa 😉 Tiesin, että miehen loma ei ala vielä moneen viikkoon ja itsellänikin juuri oli ensimmäinen lomapätkä kulutettu. Soitin mökiltä veljen vaimolle ja kyselin, että mitenköhän meidän työvuorot parin seuraavan viikon aikana menivät. Että olisiko mun mahdollisuus vaihtaa muutama päivä toisiin.
Mielelläni olisin lapsille näyttänyt Rodoksen, sen paikan jossa itse olen käynyt varmastikin aikoinaan seitsemän kertaa. Mutta Rodos oli loppuunmyyty. Pienoisen pettymyksen ja hyvin nukuttujen yöunien jälkeen teimme löydön. Kaunis Menorcan saari, lentopaikat kolmelle ja ihana hotelli lävähti tietokoneruudulle ja vielä sen budjetin rajoissa, jonka olimme äkkilähtömatkallemme asettaneet. ”Äiti, nyt mä pääsen vihdosta viimein puhumaan espanjaa.” iloitsi tuo pienempi, joka aloitti ekana vieraana kielenä aikoinaan tuon kauniin espanjan kielen. Itsellenikin Menorca on ihan uusi tuttavuus, mutta mikäli se on yhtään sellainen kuin vierustoverinsa Mallorca, niin varmasti viihdymme! Viikko täysin läsnäoloa lapsille, lököttelyä altailla tai rannalla, tapaksia ja paljon jätskiä. Ei sitä äitiä, joka häärää keittiössä joka ikinen päivä ruoanlaitossa tai vastaavasti pesee pyykkiä. Vaan äiti, jolla on aikaa. Äiti, joka näyttää myös lapsille, että tee ja koe niin paljon kuin on mahdollista. Kuitenkin opettaen myös sen, että ei se onni Espanjasta löydy vaan ihan sieltä kotinurkista.
Juuri kun maanantaina pohdin omatoimi- ja pakettimatkojen eroja ja mielekkyyttä, niin taustalla siinsi tämä reissu. Nimittäin reissu kohteeseen, joka on alusta loppuun pakettimatka. Sisältäen bussikuljetukset hotelliin ja takaisin lentokentälle. Täyden ylläpidon ja sitten vielä siellä altaiden reunallakin vissiin temmeltää jos jonkinmoisia karvaisia hahmoja laulamassa tunnussävelmiä. Aluksi ajattelin, että apua. Nyt ajattelen, että ah, onpas matkustaminen tehty helpoksi 😀 Tässä samalla kun olemme odottaneet matkaa, olen yrittänyt tytöille heidän matkahuumansa lomassa kertoa lentomatkailun epäekologisuudesta. Yhdessä tuumin kompensoimme lentomatkamme päästöt ClimateCarelle. Teethän sinäkin samoin, mikäli lentokoneella matkustat?
Täytteeksi meillä tuli tomaattikastikkeen lisäksi mozzarellaa, prosciuttoa, bbq-kastiketta, punasipulia ja tabascoa. Sitten vielä ennen tarjoilua lisäsimme pitsojen päälle rucolaa. Nyt on hyvä käydä tuohon nojatuoliin lepäämään, laittaa viltti jaloille ja alkaa katsomaan jalkapalloa. Aikaisin unille ja aikaisin ylös. Tai sitten, kun uniaika on mennyt ohi 🙂 Huomen illalla juttua viiden tähden illallisesta – viikko sitten lauantaista, kun sain neljä bloggaajakollegaa tänne saareen. Stay tuned 
