MOIKKAMOI IHANAT

ja onnea kaikille äideille ♥ Tämäkin päivä on lasten syntymäpäivien lisäksi se päivä, kun tulee herkisteltyä. Tänään, jälleen kerran, olen vain tuijottanut noita ihania lapsukaisiamme. Heitä, ketkä tekivät minustä äidin. Heitä, ketkä ovat syypäitä siihen, että sydämeni pakahtuu päivittäin. Käsittämättömän suuresta rakkaudesta. Välillä myös suunniltaan saattavasta huolesta. Ilon pulpahduksista. Heitä, jotka saavat mut nauramaan vedet silmissä. Tai vastaavasti verenpaineeni nousemaan tsiljooniin. Ihan vain sekunnissa. Heitä, joiden takia olen valvonut enemmän öitä kuin ikinä ennen. Joiden takia olen herännyt anivarhain ja vain odottanut lasten ohjelmien alkamista. Keiden ansiosta elämäni on kokenut suurimman mullistuksen, jota ihminen toivoa saattaa. Pelkästään positiivisen sellaisen.

Tänään olen herkistellyt myös heidän puolesta, ketkä haluaisivat olla äitejä, mutta ei syystä tai toisesta voi olla äitejä. Jälleen tänään olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että toiveeni äitiydestä ovat toteutuneet. Tiedän olevani äärettömän onnekas. Pitää muistaa olla kiitollinen siitä jokaisena päivänä. Myös niinä päivinä, kun tuntuu että hiukset harmaantuu turhautumisesta. Äitiys on vaikeaa, mutta silti niin helppoa. Äidiksi synnytään yhdessä yössä, eikä siihen käydä mitään kouluja tai läpäistä tutkintoa. Äitiys on hirmuisen palkitseva uravalinta. Siinä ei jaeta palkankorotuksia. Valvotuista öistä ei jaeta yötyölisää. Pakkaspäivinä puistossa kylmästä hytistessä ei jaeta kylmän työn lisää. Palvelusvuosilisät sen koommin eivät kerry. Mutta, voin sanoa että joka vuosi äitienpäivänä tuntuu kuin olisin saanut lottovoiton. Enemmän kuin mitä rahassa voi edes ikinä kuuna päivänä mitata. Kun kerta herkistellään, niin herkistellään sitten kunnolla. Ilman tuota rakasta aviomiestäni, lastemme isää, en saisi tuota lottovoittoa joka vuosi toukokuun toisena sunnuntaina. En voisi parempaa isää lapsilleni toivoa. Rakastavampaa, kunnollisempaa, rehellisempää, leikkimielisempää.

Saimme tänään mökille kylään meidän molempien äidit (ja miehen iskän). Maailman parhaimmat äidit. Ilman heitä, meistä ei olisi tullut meitä. Olen onnellinen, että molemmille on perhe ja äidit niin tärkeitä. Äidin tyttö ja äidin poika. Minä ja mieheni. Sellaisia me olemme. Voi, kun voisimme kasvattaa noista meidänkin pikkuisistamme äidin ja iskän tyttöjä. Hyvää vauhtia siihen suuntaan ollaan ainakin menossa. Toki jossain vaiheessa pitää antaa löysiä ja katkaista napanuora 🙂

Ehkä kaunein äitiydeen liittyvä laulu on Garth Brooksin Mom. Käykäähän kuuntelemaan Youtubesta. Sanat menevät näin…

Little baby told God, hey I’m kind of scared.
Don’t really know if I want to go down there.
From here it looks like a little blue ball
That’s a great big place and I’m so small.

Why can’t I just, stay here with you?
Did I make you mad, don’t you want me too?
God said oh child, of course I do
But there’s somebody special waiting for you

So hush now baby, don’t you cry
’Cause there’s someone down there waiting whose only goal in life
Is making sure you’re always gonna be alright
A loving angel tender, tough and strong
It’s almost time to go and meet your mom.

You’ll never have a better friend
Or a warmer touch to tuck you in
She’ll kiss your bruises, your bumps and scrapes
And anytime you hurt
Her heart’s gonna break

So hush now baby, don’t you cry
’Cause there’s someone down there waiting whose only goal in life
Is making sure you’re always gonna be alright
A loving angel tender, tough and strong
It’s almost time to go and meet your mom.

And when she’s talking to you make sure you listen close
’Cause she’s gonna teach you everything you’ll ever need to know
Like how to mind your manners, to love and laugh and dream
She’ll put you on the path that bring you back to me

So, hush now little baby, don’t you cry
’Cause there’s someone down there waiting whose only goal in life
Is making sure you’re always gonna be alright
A loving angel tender, tough and strong
Come on child it’s time, to meet your mom

********************************************************

Nyt kohti sunnuntain iltatoimia eli pyykkikasan taltutusta. Ei sitä äiti pääse niistä hommistaan edes näin juhlapäivänä 😉 Takassa rätisee tuli ja ulkona on taas varsin syksyistä. Tunnelmallinen sunnuntai-ilta edessä.

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA,

 

HEI HUOMENTA IHANAT!

Täällä saaressa on herätty hitaasti lauantaihin. Ihan parasta! Piti alunperin postaamani aamiaistunnelmia mökiltä, mutta jotenkin taas tuli jotain tärkeämpää, josta jutella teidän kanssanne. Kuukauden päivät tuolla luonnoksissa on roikkunut aloitettu postaus aiheesta lapset ja itsetunto. Lapset ja itsensä hyväksyminen. Näin Äitienpäiväviikonloppuna tulee mietittyä tätä elämän ihaninta tehtävää. Sen vastuullisuutta ja vaikeutta. Huomenna sitten enemmän pohdintaa äitiydestä. Nyt juttua lähinnä siitä, miten me voimme omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme vaikuttaa lastemme itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Näin kahden tytön äitinä koen ihan suunnatonta vastuuta siitä, miten lapsen itsetunto ja sitä kautta myös itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, muodostuu. Tottahan toki vanhemmat aina rakastavat ja hyväksyvät lapsensa sellaisina kuin he ovat, mutta maailma on raaka. Ystäväpiiri ja muut ulkopuoliset osaavat olla julmia. Miten luoda lapselle itsetunto, että minä kelpaan juuri tällaisena? Vaikka maailma murjoisi, niin miten pysyä kuitenkin tyytyväisenä omaan itseensä?

Uskon, että lasten itsetunnon kehittymisessä ja itsensä hyväksymisessä on merkittävä osa myös sillä, miten me vanhemmat suhtautudumme omalla kohdallamme tuohon itsensä hyväksymiseen. Miten me vanhemmat tuomme julki epävarmuuksiamme ja omaa tyytymättömyyttämme ulkonäöllisiin seikkoihin. Viitaten juuri osaltani tuohon postaukseeni ”Saako äiti laihduttaa lasten nähden?” Miten me tuomme julki sen, että olemme sinut itsemme kanssa. Kehummeko me itseämme vai voivottelemmeko ääneen kilojemme kanssa. Voin sanoa, että tällä hetkellä mulla on hyvä itsetunto ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Näin ei ole aina ollut. Teini-iässä, rautaa suu täynnä, rasvoittuvan ja näppyläisen ihon ja ohuiden hiusten kanssa, silmälasit päässä ei tuntunut kovin hehkeältä. Kurveja peiteltiin myös isojen collegepaitojen alle. Vaikka olin saanut kotoota käsin kaiken mahdollisen tuen itsetunnon ja itseni hyväksymisen suhteen, niin tuolloin en ollut tyytyväinen itseeni.

Jotenkin lasten syntymän jälkeen sitä on oppinut hyväksymään askel askeleelta itsensä sellaisena kuin on. Jopa sen pitkän arven toisessa kyynärtaipeessa. Sen jota peittelin ala- ja yläasteajan pitkähihaisten paitojen alle. Yhdeksän tikkiä ison syntymämerkin poistosta. Arvesta olen nyt onnellinen. Se kertoo oman tarinansa. Toisaalta sen, kuinka paljon tässä elämän varrella on kasvanut henkisesti ja toisaalta se on luonut osaltaan se, mikä olen tänä päivänä. Muistatteko vielä viime kesänä, kun suunnittelin tuon ihonvärisen luomen (ja parin muun luomen poistamista) kasvoistani? Mikäli niistä olisi terveyshaittaa, niin kyllä sen tekisin. Mutta tällä hetkellä olen jopa tullut sinuiksi niidenkin kanssa. Alla retusoimaton kuva. Usein kuviin hieman häivytän tuota ihon väristä luomea, mutta viime aikoina en ole viitsinyt sitä tehdä. Harvemmin täällä blogissakaan ihan näin lähietäisyydeltä allekirjoittaneen kuvia katsellaan, joten älkäähän pelästykö. Tiedättekö, että viimeinen vuosi on ollut merkityksellinen; vaikka ikäkriisiä on ollutkin (enemmän tai vähemmän), niin jokaisesta iän tuomasta uurteesta olen kuitenkin niin kiitollinen. Ikä on tuonut varmuutta olla sinut itsensä kanssa. Sinut niiden uurteiden kanssa. Ne kertovat eletystä elämästä.  Se, missä vielä vuosi takaperin haaveilin botox-ruiskeista otsaryppyihin on nyt vaihtunut haaveeseen siitä, että saisin hidastettua ikääntymistä hieman terveellisemmän ruoan avulla.

Tehän tiedätte, että hurahdin viitisen vuotta sitten juoksuun. Alkuun juokseminen oli vain ja ainoastaan tapa hallita painoa. Kunnes tajusin, että se endorfiini on se syy, jonka takia sitä jatkaa. Oikeastaan se oli iskän kuolema silloin reilu vuosi sitten, mikä sai mut tajuamaan, että elämä on aivan liian lyhyt katsoakseen ihan joka suupalaa ja murehtiakseen ihan jokaista muhkuraa reisissä tai ryppyjä kaulalla. Sen tajuaminen, että voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä niinäkin päivinä, kun vatsa pömppää, on ollut varsin silmiä avaava kokemus. Sen tajuaminen, että kaksi lasta synnyttäneenä ja imettäneenä, mulla ei voi olla enää se sama kroppa, joka oli ennen lapsia. Kroppa, joka muokkautui siitä, että asuin jumppasaleilla. Nyt just on niin kovin hyvä olla ihan tällaisena kuin olen. Koko 38, joissain vaatteissa jopa 40, olisi tuntunut ahdistavalta vielä reilu kymmenen vuotta sitten. Nyt sekin vaatekoko tuntuu just passelilta.

…sen lisäksi, että tällä hetkellä hyväksyn itseni täysin tällaisena kuin olen, on ihana huomata, että eipä tuo mieskään ole pelästynyt niitä iän tuomia muutoksia. Päin vastoin; rupsahdetaan rauhassa rakkaani -sanonta on saanut uuden ulottuvuuden. Itse olen ainakin rakastunut ihan hirmuisesti tuon rakkaani iän tuomiin naururyppyihin silmäkulmissa. Mäkin haluaisin sellaiset! Joten pitkän johdatuksen jälkeen. Muistakaa rakastaa itseänne. Antaa malli lapsillenne, että miltä näyttää itseensä tyytyväinen äiti. Hymyillä peilin ohi kävellessään itselleen, ollakin että silmäpussit roikkuvat poskilla mustina yön valvomisesta ja hiukset sojottavat kohti taivasta. Todeta itsellesi vaikka sen peilin kautta, että sinä olet tähti – juuri sellaisena kuin olet ♥

Meillä lasten itsetunto ja itsensä hyväksyminen näyttäisi vielä olevan mallillaan, mutta varsinkin esikoinen alkaa olla iässä, että peilistä tuijotetaan välillä jopa huolestuneena omaa nopeasti muuttuvaa kroppaa. Lapsen kroppa alkaa muuttumaan teini-ikää lähestyvän kropaksi. Vertaillaan itseään kavereihin. Miksei mulla ole sitä ja miksi mulla on tätä, mutta sillä ei ole tätä. Eletään muutosten aikaa. Huomaan, että se pelottaa ja hämmentää pikkuista. Näinä hetkinä menen ja annan kunnon ison rutistuksen. Halaan ja pussaan poskelle. Kehun ja kerron että rakastan. Silti sitä tulee mietittyä, että onko vielä jotain, mitä voisin lisäksi tehdä. Riittääkö tämä? Tässä kuitenkin luodaan nyt pohjaa tulevaisuuteen. Sille, että vaikka välillä ne pahat sanat satuttaisivat, niin osaisi olla ottamatta niitä liian henkilökohtaisesti. Osaisi rakastaa itseään niinäkin hetkinä, kun kukaan muu ei tunnu sitä tekevän. Nyt äiti-ihmiset ja miksei muutkin siellä ruudun toisella puolella, kaipaan sparrausta. Neuvoja siitä, että miten te kehitätte lastenne itsetuntoa ja itsensä hyväksymistä. Vai mietinkö mä taas tätä koko äitiyttä ihan liian monimutkaisesti? Tiedän olevani monen asian suhteen yliärsyttävän analyyttinen. Tämä saattaa olla yksi niistä 🙂 Mietittekö te koskaan tällaisia juttuja?

Nyt kevyempiin aiheisiin; paljun lämmittämiseen ja pihahommiin. Tälle päivälle lisäksi ohjelmassa päikkärit ja kakkupohjan leipomista. Illalla kalastusta ja kisakatsomoa.

LEMPEÄÄ LAUANTAITA,

PS. ja eih, nämä käsittelemättömät kuvat ovat vain ja ainoastaan tämän postauksen ”herkkua”…jatkossa nyt ainakin korjaan nuo ylivalottuneet kohdat kuntoon 😉

”RAKAS LAPSENI,

tasan kahdeksan vuotta sitten saimme parhaimman lahjan, mitä toivoa voi. Sinut. Ensimmäisestä päivästä lähtien hurmasit meidät kaikki. Rakas isosiskosi sai pikkusiskon. Sinut. Muistan, kuinka vähän alle kaksivuotiaan ja vastasyntyneen äitinä tunsin välillä suunnatonta väsymystä, mutta samaan aikaan ylitsepursuavaa onnellisuutta. Sinusta. Teistä molemmista kultakimpaleista. Sinulla ja minulla oli kahdenkeskistä laatuaikaa ensimmäiset kolme kuukautta öisin; meillä oli treffit joka yö klo 01.00-04.00. Noilla tapaamisilla yön pimeinä tunteina minä kannoin sinua ja yritin helpottaa vatsaväänteiden tuskaa. Muistan, että rauhoituit hytkyttelyn lisäksi myös kuivausrummun ääneen. Meillä pestiin tuohon aikaan yöllä paljon pyykkiä. Jossain vaiheessa aloin käyttämään nuo yön hetket hyväkseni ja tekemään askelkyykkyjä. Niiden monotoninen rytmi sai sinut nukahtamaan syliini.

Kun kesäaurinko alkoi aamuneljän aikaan kajastamaan, laskin sinut sänkyysi nukkumaan. Peittelin ja silitin poskeasi. Kävin itse tuossa välissä takaisin nukkumaan, herätäkseni tunnin päästä siskosi kanssa. Yritimme olla hiljaa, ettemme herättäisi sinua, mutta sinulla oli onneksi niin hyvät unenlahjat, ettet juuri ääniin herännyt. Muistan, että kun opit kävelemään, kävelit itse pinnasängyn viereen päikkäriajan koittaessa. Nostin sinut sänkyysi ja sinne jäit. Nukuit maratonpäiväunia. Yli neljänkään tunnin päikkärit eivät olleet harvinaisia. Sinulla on vieläkin hyvät unenlahjat. Onnekas sinä.

Usein olen miettinyt, että monet saisivat ottaa sinusta mallia; hyväntuulisuutesi ja iloinen luonteesi saavat kurjemmankin päivän keskellä suun kääntymään hymyyn. Pienet kätesi kaulan ympärillä ja suunnaton empatian kykysi häkellyttää kerta toisensa jälkeen. Miten osaatkin lukea ihmisiä niin hyvin? Välillä tuntuu, että sinä lohdutat meitä harmaana päivänä samalla tavalla kuin me lohdutimme sinua noina yön tunteina. Tarinasamposi on ehtymätön. Monet sadut ja jutut naurattavat vielä vuosienkin jälkeen. Sinä todellakin olet arkemme aurinko, päiviemme paiste. Ei ole valokuvaa, jossa et hymyilisi. Tuot niin paljon iloa päiviimme. Etkä vain meidän päiviimme vaan uskoisin, että kaikkien niiden päiviin, joiden kanssa olet päivittäin tekemisissä. Olet reilu kaverit ja huolehdit ystäviesi puolesta. Olet äärimmäisen kiltti, mutta silti olen onnellinen omasta tahdostasi, joka on viimeisen parin vuoden aikana nostanut päätään. Tiedän, että sinä pärjäät elämässä. Äidinvaistoni sanoo, että jotain ihanaa ja kaunista tulee tapahtumaan joku päivä. Otat uudet asiat vastaan innokkaasti ja uteliaasti. Osaat tarpeen tullen olla myös ujo ja varautunut. Olet täydellinen.

Onnellinen olen siitäkin, että vaikka olet jo omasta mielestäsi niin iso tyttö, niin silti kiipeät syliin monta kertaa päivässä. Leikkien tiimellyksessä haet silti välillä katsettani tai kosketustani. Läheisyystankkausta. Ne harvat hetket, kun nukahdat syliin ovat kultaakin kalliimpia. En raaskisi viedä sinua nukkumaan omaan sänkyysi lainkaan. Joka ilta, kun peittelen sinut sänkyysi, muistutan sinua siitä kuinka paljon äiti ja isi sinua rakastaa. Mutta senhän sinä tiedätkin. Sitä sinä et taida tietää, että tulen vielä ennen sänkyyn menoa istumaan sänkysi laidalle, silittämään poskeasi ja lausun hiljaa kiitoksen siitä, että olet olemassa ♥

Mä katsoin yhtä kuvaa monta lapsuuteni iltaa,
siinä kaksi pientä lasta kulki vaarallista siltaa.
Heitä uhkas metsän pimeys ja synkkä virta pyörteinen,
mut ei hätää heitä suojas enkeli valkosiipinen.

Kun tänään katson sinuun ja sua uneen tuuditaan,
mä muistan päivän leikit, kuinka sua rakastan.
Sä olet tosi pieni ja mä melkein toivoisin,
että rinnallesi saisit samanlaisen enkelin.

Kohta ryntäät maailman ruuhkaan, näät varjoja ja aurinkoa,
tee mitä teet, mut älä sielullesi vahinkoa.
Sillä haavat nuo ei parane, vaikk isi kuinka puhaltais,
siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais.

Tuota lapsuuteni kuvaa vielä hetken muistelen,
on harmaantuneet värit enkelin, repalaiset siivet sen.
Voi jospa voisin paikata edes laudat lahoimmat,
tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat.

Kahdeksan vuotta sitten eilen olin saanut viikkosiivouksen tehtyä ja koristeltua kodin tuoreilla kukilla. Illalla ihmettelin, että miksi lihamureke nyt alkoi polttelemaan vatsassa ihan hirmuisesti. Ei se ollut lihamureke vaan sinä. Sinä ilmoitit siellä, että olit valmis tulemaan. Vaikka kauan sinua olimme odottaneet, niin silti yllätit meidät ihan täysin. Aamun sarastaessa klo 06.21 saimme sinut elämäämme. Perjantai 13. päivä sai meidän perheessä ihan uuden merkityksen; ilon, toivon ja onnen päivä.

Kiitos rakas pikkuinen, että olet olemassa. Että olet juuri sellainen kuin olet.

RAKKAUDELLA, ÄITI”