MOIKKIS KESKIVIIKKOAAMUUN!
Tänään juttua erittäin tärkeästä aiheesta. Eli tuosta Esa Saarisen aikoinaan lanseeraamasta kysymyksestä, jota meiltä myös koulun yhdessä tehtävässä kehotettiin pohtimaan. Hirmuisen mielenkiintoinen kysymys. Jos vaikka miettii eri näkökulmista kysymystä.
Mitä tulee paikalle, kun tulen töihin? Mitä haluaisin tuoda itsestäni mukanani? Mitä tulee paikalle, kun avaan IG Storyn kameran ja alan kertomaan juttuja? Millainen minä somessa esiintyy ja millaisen vaikutelman annan itsestäni? Mitä tulee paikalle, kun astun ventovieraaseen porukkaan? Mitä tulee paikalle, kun avaan kotioven ja astun eteisestä pidemmälle? Uskallanko uudessa porukassa antaa itsestäni sen, mitä haluan vai pelkäänkö vastaanottoa? Sen oikean minän vastaanottoa.
Toivoisin, että paikalle tulee se aito minä. Se mihin pyrinkin. Se, joka hymyilee ja katsoo silmiin. Kysyy herkästi ventovierailtakin mitä kuuluu. Päästelee sammakoita suustaan, paitsi sitten jos on ihan tosisupervakava paikka. Toivon, että ihan vain olemalla hiljaa pystyn antamaan itsestäni sen kuvan, mikä oikeasti olen. Että pystyn kehonkielellä viestittämään, että mulle voi jutella ja että mä olen helposti lähestyttävissä. Hymy on parhain keino mun mielestäni saada tällainen mielikuva läpi. Haluan, että omalla käytökselläni se energia ja iloisuus, joka musta kumpuaa, tarttuu muihin. Tuon tarttuminen toki on aika paljon vastapuolesta kiinni. Hänen vastaanottavaisuudestaan ja halukkuudestaan kiinni.
Toisenlaisten signaalienkin antaminen on joillekin luontaista. Mä kuitenkin koen, että varsinkin työelämässä yksi erittäin hieno taito on osata luovia. Olla korrekti. Millainen on elekielesi, kun astut huoneeseen? Saavutko töihin väärällä jalalla nousseena niin, ettei kenellekään jää se epäselväksi vai osaatko työpaikan oven avatessasi jättää sen väärän jalan kotiin? Hirmuisen tärkeä taito. Iso osa käytöstapoja, tykkään mä. Jos et osaa jättää sitä väärää jalkaa kotiin, niin mitä tulee paikalle, kun sinä tulet paikalle?
Muiden ihmisten reaktioista pystyy hyvin lukemaan tilanteen. Hiljeneekö koko huone? Kahvahtaako kanssaolijat sinun ehkä jopa luotaantyöntävää ilmettäsi sekä elekieltäsi ja toivovat olevansa näkymättömiä? Helposti tällaisessa tilanteessa työilmapiiri kärsii niin paljon, että pahimmassa tapauksessa työilmapiiri romuttuu ja voisin kuvitella työn tuottavuudenkin laskevan pitkällä tähtäimellä. Tähän pätee se yksi mätä omena korissa -sääntö. Tuskin kukaan meistä haluaisi olla se mätä omena. Ainakaan tietoisesti.
Toki joku voi ajatella itsestään, että ihan sama mitä tulee paikalle, kun mä tulen paikalle. Ihan sama millaisen kuvan mä annan itsestäni. Mä koen tällaisen ajattelun ihan älyttömän itsekkäänä ja haitallisena hälle, joka näin ajattelee. Harmillisena myös niille muille.
Mun mielestä olisi aina silloin tällöin hyvä pohtia, että mitä tulee paikalle, kun sinä tulet paikalle? Ihmissuhteet on yksi suuri osa meidän elämää (tutkitusti myös tärkein osa hyvinvointiamme ja onnellisuuttamme Harvard Grand Studyn mukaan) ja parhaimmillaan ne antaa niin paljon. Kunhan vain annat niille mahdollisuuden ♥ Mielikuvaharjoituksen voimin lähden pian ajamaan töihin ja mietin, että mitä tulee paikalle, kun minä rymistelen paikalle palaveriin? Tänään voisin tuoda palaveripöytään valon marraskuisen hämyiseen aamuun. Kymmenen minuuttia aikaa autossa miettiä, miten sen toteutan 😉
HEI, KIVAA KESKIVIIKKOA IHANAT!
