HEISSULIVEI IHANAT
ja ihan ensteksi; kiitos ♥ Kiitos kaunis eilisistä kommenteista ja muisteloista, palaan niihin ja muihin vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin ajan kanssa. Ajattelin ensin kertoa, mitä mielen päällä on tällä hetkellä. Istuin tänään aamulla TAYSin neurologian poliklinkan osaston käytävällä. Juuri sillä samalla käytävällä, jossa äidin kanssa jotakuinkin kaksi vuotta sitten näinä päivinä istuimme. Erotuksena se, että tuolloin sydän oli raskas. Se mötti rinnassa ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta sisäisesti oli kovin paha olla. Koska tiesin, että aikaa ei ole paljon. Mietin tuossa hetkessä lääkärille menoa odotellessamme, että kuinka selittää ihmiselle, joka kamppailee kamalan taudin kourissa, että paluuta entiseen ei ole. Ei vaikka se neurologi määräisi millaiset epilepsialääkkeet. Se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että on kuolemansairas. Halusin pitää toivoa yllä ja tsempata, että kyllä me vielä lääkitys saadaan kuntoon.
Näin jälkikäteen ajateltuna en voi ymmärtää miten jaksoin tuon äidin sairastamisen lyhyen ajanjakson niin hyvin kuin jaksoin. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kuin olla se tsemppari ja positiivinen kannustaja. Vaikka tuntui, että jaksoin olla ystävien kanssa iloinen ja jaksoin kirjoitella blogia, niin silti murruin päivä päivältä sisäisesti, mitä lähemmäs loppua mentiin. Musta tuntuu, että loppujen lopuksi olin ainoa, joka oli perillä taudin kataluudesta. Äidillehän me ei koskaan kerrottu, mikä homman nimi oli. Veikkaan, että jos ensimmäisen syöpälääkärin vastaanotolla hän olisi saanut kuulla, että keskimääräinen elinaikasi on 7,4 kuukautta, niin taistelutahtoa ei olisi riittänyt niinkään pitkään.
Neurologiselta kävelin TAYSin päärakennukseen. Hetken mietin, että pitäisikö mun mennä moikkaamaan sädehoitokone kutosen ihania työntekijöitä. En mennyt. Vaikka tuo osasto tuli kovin tutuksi ja tuon osaston käytävillä kävin kuuden viikon aikana elämäni opettavaisimmat dialogit. Ilman sanoja. Ihmisten katseesta kun voi lukea niin paljon. Viimeistään tuolloin silmäni aukesi sille, että se on ihan turha valittaa niistä elämän pikkuisista haittapuolista, kuten huonosta hiuspäivästä tai kiristävästä housun vyötäröstä. Muistan aina äidin ollessa sen muutaman minuutin sädetyksessä yrittäväni arvailla, kuka on potilas ja kuka saattaja. Kovin vaikeaa se ei ollut. Mieleeni on jäänyt eräs leopardikankaasta tehdyn hiussuojan ylpeästi kantava vanhempi nainen, joka oli punannut huulensa aniliininpunaisella. Luomivärinä toimi sähkönsininen. Ripsetön katse kertoi kuitenkin pelosta. Ulkokuori oli ikäänkuin rakennettu panssariksi sille hauraalle sisimmälle.
Muistot, vaikka ne välillä tekevätkin kipeää, ovat silti kultaakin kalliimpia. Niin vannoin pari vuotta takaperin, etten ikinä kuuna päivänä astu sairaalaan sisään ellei ole pakko. Pelkkä sairaalan hajukin sai mut tuolloin ahdistumaan. Pienessä mielessäni olen miettinyt sitä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen äitiä ja iskää hoitaneille hoitohenkilökunnalle ja lääkäreille. Olen miettinyt, että mikä olisi se tapa, jolla maksaa edes osa tuosta velasta takaisin. Kun sain mahdollisuuden osallistua terveenä verrokkihenkilönä alle 50-vuotiaiden aivoinfarktien syntymekanismeja tutkivaan tieteelliseen tutkimukseen, suostuin samantien. Ehkä osallistumalla tähän tutkimukseen pystyn kuittaamaan osan kiitollisuudenvelasta. Tänään tehtiin siis ensimmäiset tutkimukset. Vielä olisi edessä sydämen ultraus ja mahdollisesti sydämen ultra ruokatorvea pitkin….jaiks. Mutta hei, siitäkin selvitään 🙂
TOIVEIKKAIN TORSTAITERKUIN,
Kerroinkin teille viime vuoden lopulla, että tämän vuoden teemani on lempeys. Se, että ei ole liian ankara itselleen. Iän myötä tämä on vain korostunut. Toivottavasti meillä lapset omaksuvat kotoa myös lempeyden ja armollisuuden itseään kohtaan. Oivaltavat sen, että ei se ole pidemmän päälle hyvä asia kituuttaa itseään jollain ihmedieetillä, vaan parasta olisi pitää huoli siitä, ettei tällaisiin radikaaleihin ihmedieetteihin olisi tarvetta. Voida hyvin ja olla terveenä ihan monipuolisen peruskotiruoan avulla.
