HEISSUN IHANAT!

En muista mitä etsin blogistani kolmen vuoden takaa, mutta jäin lukemaan kesäkuun 2016 postauksia. Hetken tunsin sen ahdistuksen tuolla syvällä sisällä. Sen, joka paheni joka askeleella, jonka Hatanpään Puistosairaalan parkkipaikalta kohti sairaalan ovia otin. Joka sai minut usein portaiden sijaan valitsemaan hissin. Vaikka kavuttavana olisi ollut vain yksi kerrosväli. Muistan millaisen äänen neurologisen osaston soittosummeri piti. Kuinka kauan matka ovilta äidin huoneeseen kesti. Muistan jopa sen näyn sairaalasängyssä. Korkeat poskipäät, posket lommolla. Langanlaihaksi riutuneet käsivarret ja syvälle silmäkuoppiin uponneet silmät, jotka tuijottivat, mutta eivät nähneet. Eivät tunteneet.
Tuossa vaiheessa sairautta oli selvää, että puhuttiin päivistä, maksimissaan viikosta. Kun oli edelliset puoli vuotta odottanut pelonsekaisin tuntein sairauden voittoa, ei osannut enää olla edes vihainen. Vain surullinen ja tietyllä tapaa sisimmässään helpottunut. Sellaisen taudin sairastaminen, josta ei parane, ei ole vaikeaa vain itse potilaalle, vaan myös lähipiirille. Uskon, että jossain tapauksissa vaikeampaa jopa lähipiirille. Lähtevän osa on usein helpompi.

Siellä ruutujen takana oli tuolloin lukijoita, jotka elivät samanlaista tuskaa. Sellaista elämänvaihetta, johon ei olisi ikinä uskonut joutuvansa. Sain ihan hurjan paljon lohtua ja voimaa teistä lukijoista. Ja se hetki, jota pelkäsin enemmän kuin ikinä maailmassa osoitti, että ihminen selviää yllättävän rankoista kokemuksista.

Nyt kun on kokenut kaksi tuollaista ”en tule ikinä selviämään” -hetkeä voin sanoa olevani vahvempi ihminen kuin ikinä. Olisinko tarvinnut näitä kokemuksia? En, mutta jos niistä jotain hyvää yrittää etsiä (niin kuin tapanani on kaikesta elämässä), niin sen olen oivaltanut että ihmisen aika on liian rajallinen siihen, että kinastelisi likaisista sukista lattialla, täyttämättä jääneestä tiskikoneesta tai valittaisi huonosta hiuspäivästä. Tuntisi kaunaa ja pikkumaisen itsekkäästi odottaisi ensin itse anteeksipyyntöä.

Tiettyjä hetkiä ei voi ennalta elää. Jotta elämä jatkuu, on ne kuitenkin hyväksyttävä osana elämää ja elettävä piinallisen tuskallisista minuuteista toiseen. Sumussa. Keskittyä hengittämiseen.  Kunnes yhtenä päivänä huomaa hymyilevänsä enemmän kuin itkevänsä. Huomaa sumun hälvenneen. Minä selvisin – niin selviät sinäkin ♥

TORSTAITERKKUSIN,

HELLUREI IHANAT

ja sangen suloisia sunnuntaiterkkuja! Tultiin kotiin mökiltä puolen päivän jälkeen ja ihan ekana avattiin joka ikinen ikkuna, annettiin oven olla selkosen selällään ja nautittiin ristivedosta. Aika nopsaa tuo hieman tunkkainen ja varsin lämmin ilmamassa karkasi ikkunoista ulos.

Olen saanut vuosien varrella postaustoiveita siitä, miten tulla positiivisemmaksi ihmiseksi. Tämä postaus on ollut työn alla piiiitkään, ajatuksen tasolla. Sillä kuten olen kertonut, niin asia on kohdallani eri; olen syntynyt positiiviseksi ihmiseksi. Mutta voiko perusnegatiivinen ihminen muuttua positiiviseksi? Mun mielestä voi. Kehittämällä mieltänsä, ajatustapaa ja ennen kaikkea tiedostamalla ne asiat, jotka elämässä on hyvin. Uskon ja hartaasti toivon, että jokaisella meistä on elämässä edes joku asia hyvin. Aika usein nuo hyvät asiat voivat jäädä huomiotta, silloin kun pääkopan on vallannut negatiivisten ajatusten armeija.

Olen tehnyt tässä pientä empiiristä tutkimusta eräällä lähipiirini henkilöllä ja huomannut, että vaikka ihminen on pohjimmiltaan kuinka positiivinen, niin negatiivisten ajatusten ja huomioiden ääneen sanominen voi muodostua tavaksi. Niin paljon, että tietyissä tilanteissa sitä unohtaa nauttia niistä hyvistä asioista, kun vaan velloo niissä asioissa, joissa on omasta mielestään epäkohtia.

Alla empiirisen tutkimukseni aineistoa eiliseltä. N kuvaa tuota lähipiiriini kuuluvaa rakasta pikkunaista ja P kuvaa erästä meidän perheen nimeltä mainitsematonta positiivaria 😉

N: ”Miks me nyt lähetään mökille, kun eihän me keretä siellä edes olemaankaan kuin yksi yö?”
P: ”Ihanaa, yksi yö mökillä vastaa kuukauden lomaa tropiikissa. Mieli ja sielu lepää. Ja se mökkisänky…ai että!”

N: ”Kattokaa nyt säätiedotusta, sinne on luvattu ukkosta ja sadetta ihan koko illaksi!”
P: ”Voi miten tunnelmallista! Ihanaa, josko ilmakin vähän viilenisi. Kesämyrskyt ovat niin ihania.”

N: ”Nonni, nyt sit alko sataan ja ukkostaan…voidaanko laittaa kesähuoneen ovet kiinni?”
P: ”Kuunnelkaa tuota ropinaa kesähuoneen kattoon ja hei näittekö tuolla salaman? Vitsit, että Suomen luonto on kaunis – näin myrskysäälläkin. Nautitaan nyt tästä hetkestä.”

N: ”Mitä, se vesi oli niin himputin kylmää eikä lämmintä vaikka te lupasitte.”
P: ”Jes, vihdosta viimein saa laittaa villasukat jalkaan. Enpäs olisi uskonut. Ihanan viilentävää tuo vesi.”

N: ”Mä en ainakaan pelaa korttia, kun häviän kuitenkin.”
P: ”Hih, osaan niin kuvitella sen murskatappion, jonka jälleen tulen kärsimään. Mutta hei, ei se voittaminen ole tärkeintä vaan se, että saadaan viettää aikaa yhdessä.”

N: ”Samperin hyttyset, mä listin teidät kaikki!”
P: ””Miksi sinä etelän mies tyttö huijot, mikset käytä Ohvia?” 😀

Välillä paras tapa suhtautua negatiivusuuteen on antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus on taas ihan hyvä muistuttaa siitä, että jokaisesta hetkestä usein löytyy ne kultareunatkin.

Korostan vielä sitä, että empiirinen tutkimukseni perustuu tosiasioihin ja ääneen lausuttuihin sanoihin. Vuoropuhelun henkilöt haluavat säilyttää anonymiteettiudensa. Sen takia nimiä ei mainita. Edes tekaistuna. Tämän jutun kuvatkin ovat kuvituskuvia eivätkä liity mitenkään tarinaan. Sillä kuvista huokuu se onni ja positiivisuus. Luonnon keskellä on hyvä päästää irti negatiivisuudesta ja ammentaa positiivisuutta ♥

SUNNUNTAITERKUIN,