HELLUREI IHANAT!
Ja jälleen kiitos kaunis kommenteistanne, palaan niihin kyllä. Vielä tuossa iltapäivästä sairaalassa vieraillessamme tippa tiputteli pikkuisen nestettä. Vähentelevät sitä vissiin pikku hiljaa. Äiti oli silmät auki ja hyvin rauhallinen. Voi kun olisi joku tainnutuspilleri. Ihan kamala näin sanoa, mutta tiedän, että se on äidinkin tahto; päästä pois siinä vaiheessa kun elämä ei ole enää elämisen arvoista. Lenkillä ollessani aloin miettimään, että toivottavasti en ole loukannut ketään siellä ruudun toisella puolella tällä positiivisuudellani ja elämänmyönteisellä asenteella näinkin vakavassa paikassa? Pahoitteluni, jos näin on päässyt käymään. Ymmärrän, että jollekin samassa tilanteessa olevalle tämä positiivisen luonteeni aiheuttama tilanteeseen sopeutuminen voi tuntua ehkä siltä, että en kunnioita elämää tai sitä elämän loppua lähestyvää omaista tarpeeksi. Että käyttäytyisin hieman kevytkenkäisesti elämää kohden.
Näin ei kuulkaas kuitenkaan ole. Kunnioitukseni elämää ja kuolemaa kohtaan on vahvempi kuin ikinä. Kyllä täälläkin on surtu niin, että Tammerkoski meinaa tulvia. Oltu heikko ja maattu sängyn pohjalla. On hetkiä, että sydämestä puristaa eikä saa henkeä. Mutta uskon, että suurin syy siihen, miksi osaan suhtautua asiaan näinkin hyvin (kyllä, ihmettelen tätä itsekin ja olen todella paljon tehnyt analysointityötä selvittääkseni, mistä tämä asenteeni kumpuaa) on se, että kun on viimeisen reilun puoli vuotta todistanut läheltä sitä, kun rakkaalta ihmiseltä viedään taidot yksitellen, niin ei se helppoa ole ollut. Ei minulle, mutta ei varsinkaan äidille. Ei sitä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuu, kun ei yhtäkkiä osaa keittää kahvia. Kuoria perunoita. Leikata saksilla. Viikata pyykkiä. Kirjoittaa. Lukea. Maksaa laskuja. Tai saatikka saada sanottua ne pään sisällä olevat jutut suusta ulos. Musta tuntuu, että tuo dysfasia on ollut äidille pahin juttu. Paljon olisi ollut asiaa ja kerrottavaa, mutta loppuviimein joutui antamaan periksi ja sanomaan, että en osaakaan sitä selittää. Puheterapia auttoi kuitenkin älyttömästi ja äiti oppi puhumaan ja kirjoittamaan suht’ hyvin. 
Kyllä, kaiken positiivisuuden keskellä täällä ruudun toisella puolella on välillä ihan älyttömän heikko bloggari, joka suhtautuu elämään loppupeleistä erittäin vakavasti. Jota tuo muu perhe onneksi kannattelee. Nostaa sieltä surun syövereistä, kun sinne joutuu. Niin monta kertaa olen tämän matkan aikana miettinyt sitä, että kuinka paljon helpompi elämän surut ja ilot on käsitellä, kun on löytänyt rinnalleen sen maailman rakkaimman ihmisen ♥ Ihmisen, joka osaa olla läsnä, kun häntä tarvitaan. Ihmisen, joka osaa antaa hengitystilaa, kun sitä tarvitaan. Me ollaan taivallettu aikamoinen matka yhdessä. Paljon iloa, mutta myös paljon surua on mahtunut tähän 14 vuoteen. Paljon myös sellaista, jota blogissa ei ole kerrottu. Ehkä ne osaltaan ovat sen mun positiivisuuden taustalla. Tietää, että tapahtui mitä vaan, niin kyllä elämä kantaa. Jos sille antaa mahdollisuuden. Helppoa olisi jäädä surun syövereihin ja katkeroitua. Mutta mä koen, että se ei ole kenenkään etu. Surulle pitää antaa sijaa, mutta on myös osattava jatkaa elämää, kun on sen aika.
Sellaisia piti tulla kertomani tähän sunnuntai-iltaan. Sen suunnittelemani terveellisemmän sokerittoman herkun sijaan. Huh, nyt olen saanut sen mieltä painavan asian pois ja kerrottua. Olen just tällainen. Analysoin ja pohdin liikaa. Kaiken sen pinnallisuuden ja positiivisuuden keskellä. Herkästi mietin, että mikä se vastuuni on täällä blogimaailmassa. Millaisen kuvan annan teksteilläni ja millaisen reaktion ne saavat aikaan. Ketään, kun en koskaan tahallani satuttaisi tai kenenkään mieltä pahoittaisi. Jälleen kerran totean; ei ole helppoa olla minä, mutta eipä käy elämä tylsäksi! 😉
SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,
PS. pakko vielä keventää hieman; olin tänään personal trainerin kanssa kartoituskäynnillä ja todettiin yhdessä, että se mun pullonkaulani on ”kaikki tai ei mitään” -asenne ja sykkeet, jotka huitelevat tapissa. Sovittiin sykerajoista ja lupauduin liikkumaan peruskuntoa kasvattavalla sykkeellä. Kotiin tullessani lähdin kävelylenkille ja hienosti meni sykerajojen sisällä. Kunnes löysin itseni Pispan portaista ja sykemittari piippasi 180 sykkeen kohdalla. Näitä sattuu, mutta olipahan hyvä treeni. Niin hyvä, että portaiden jälkeen en malttanut enää kävellä kotiin vaan juoksukenkä rullasi oikein mukavasti ja hyvällä tempolla kotiin asti 🙂
MOIMOI MURUT!
