torstai 02. heinäkuun 2020

Kesäloma: Mökillä vai kaupungissa?

12

HEIPPAHEI IHANAISET, NAURAVAISET!

Eilen töissä tajusin, että työt ovat siinä mallilla, että mikäli haluan, pystyn tekemään ensi viikon työt kotoa (tai mökiltä) käsin. Ehkä kerran pitää piipahtaa toimistolla, mutta mikäli laitan hippulat vinkumaan näinä kahtena päivänä, niin ei tarvitse tulla lainkaan käymään. Tarkoittaen siis sitä, että mulla on optio muuttaa mökille perjantaina töiden jälkeen neljäksi viikoksi. Nel-jäk-si vii-kok-si. Niin ihana ajatus! Silloin vuonna 2013, kun ostettiin mökki, vietin lasten kanssa kesälomalla 21 yötä putkeen mökillä. Olen monesti muistellut tuota aikaa kaiholla. Mökkielämä on niin lungia. Luettiin, pelattiin, saunottiin, kalastettiin ja nukuttiin.

Sen jälkeen ollaan oltu kyllä kesälomat pääosin mökillä, mutta maksimissaan sellaista neljää viittä yötä kerrallaan. Sitten taas pari yötä kaupungissa ja takaisin mökille. Eilen päivällä olin vielä aivan valmis täydelliseen mökkilomaan, kaukana kaupungin kesäisestä kuhinasta. Suunnittelin jo leipomisprojekteja sadepäivien varalle ja aurinkoisille päiville suppailureissuja.

Eilen illalla käytiin kaupungilla vohvelilla ja saimme päähämme ajaa kotiin Tampellan ja uuden kanaalin kautta. Jösses – miksen mä ole ikinä tuollapäin käynytkään?! Kyllä siinä kuulkaa neljän viikon mökkilomasuunnitelmat hieman muuttuivat, kun tilalle tuli vaikka mitä suunnitelmia koskien tätä rakasta kotikaupunkiani. Tuonne Tampellaan kosken viereen täytyy päästä ihan jalkaisin, sillä autosta katsottuna ei ihan kaikkea nähnyt.

Mä tiedän olevani hieman puolueellinen sanomaan, mutta onhan tämä kotikaupunkini nyt paras paikka maailmassa. Kesäinen Tampere toipui eilen illalla päivän rankkasateista. Aurinko pilkotti pilven välistä ja Vohvelikahvilan terassilla syödyt vohvelit maistuivat taivaalliselle. Kuuntelin viereisen pöydän ensitreffeillä ollutta pariskuntaa ja hymyilin mielessäni. Rakkauden kesä tiedossa, veikkaan.

Tajusin autossa kotimatkalla, että en mä voi sittenkään olla mökillä neljää viikkoa putkeen ja missata sitä, mitä kesäkaupunki mulle tarjoaa. Tämän viikon jälkeen mennään neljä viikkoa täysin fiiliksen mukaan. Jos tekee mieli olla mökillä, ollaan mökillä. Mikäli kesäinen kaupunki houkuttelee, niin tullaan ex tempore kotiin. Kesälomalla kuuluu tehdä niitä asioita, joista nauttii. Käydä ehkä siellä Raumalla tai Hangossa, mitä suunniteltiin. Tai sitten pyöriä ihan kotinurkissa. Ottaa ilo Viikinsaaresta ja piipahtaa kerrankin siellä yhdessä ihanassa ravintolassa Tahmela-Pispala-akselilla, jonka erään illan juoksulenkin varrella bongasin.

Miten siellä muut mökkihöperöt, vietättekö koko kesän tai kesäloman mökillä? Ja jos olette kaupungissa, niin onko silti tunne, että nyt pitäisi olla mökillä. Mulla meinaan usein on ollut aiempina kesinä. Vaikka olen nauttinut kaupungissa olosta ihan täysillä, niin silti joku pieni piru on välillä istunut tuossa olkapäällä kuiskaten korvaani, että siellä se mökki odottelee tyhjillään… 😀

TORSTAITERKUIN,


tiistai 30. kesäkuun 2020

Rakkaudesta sadepäiviin ♥

8

MOIKKAMOI IHANAT!

Eilen illalla töiden jälkeen sytyttelin olkkariin kynttilät ja nautin pitkästä aikaa sadeillan tunnelmasta. Sadeilta tuli kuin tilauksesta. Viikonlopun juhlintojen jälkeen sitä kaipasi yhtä iltaa, jolloin aurinko ei houkuttele ulos touhuamaan. Jolloin saa ihan vain olla. Sekin on muuten ihan hirmuisen tärkeää.

Surffailin kanavarallia ja luin sisustuslehtiä. Katsoin mökkiohjelmaa ja vihdosta viimein sen Advokatenin tokan kauden vikan jakson loppuun. Jonka mies katsoi jo muutama viikko sitten, mutta jota en muka ole ehtinyt aiemmin katsomaan.

Pitkästä aikaa sai kaivaa keltaisen sadetakinkin esiin koiralenkille ♥

Mä rakastan sadepäiviä. Varsinkin sadeiltoja. Vielä kymmenisen vuotta sitten olisin manannut, että siinä se nyt sitten kesä meni ja syksy tekee tuloaan. Tajuamatta olla kiitollinen niistä hellepäivistä, joista me saatiin nauttia. Nyt ajattelen niin, että meillä kävi ihan mieletön mäihä säiden suhteen. Olihan tuo viime viikko ja sen edeltäjä aika ihania. Me saatiin edes ne ja se on kuulkaas jo jotain.

Mun mielestä lause ”How much of life do we miss by waiting to see the rainbow before thanking for the rain?” kuvaa hurjan hyvin tilannetta, jota olen tänään pallotellut ajatuksissani sen jälkeen, kun aamulla törmäsin sadekelidebaattiin IG:n puolella 😉 Eli jos nyt jäämme odottavalle kannalle, manaamme tilannetta ja odotamme vain hellepäiviä palaavaksi, niin missaamme todennäköisesti monta hyvää kesäpäivää. Kuinka paljon saisimme kesästä irti, jos ottaisimme ilon irti myös sateesta ja olisimme siitäkin kiitollisia?

Sillä tässäkin on paljon, josta olla kiitollinen. Mulle tulee ihan ekana mieleen olla kiitollinen luonnon puolesta. Olihan se jo aika raasunoloinen. Motarin vieressä näytti samalta kuin etelässä, kuivalta ja karhealta. Vähän sadetta, niin se luontokin puhkee taas kukkaan. Lisäksi mä olen aika onnellinen näistä sadekeleistä heinäallergiani takia. Sade tuli kreivin aikaan! Kiitollinen olen myös karvaisten kaverien puolesta. Alkoi olla jo aika kuuma asfaltti tassujen alla. Ollakin, että meidän hienohelma ei kyllä tykkää sadekeleistä ja lenkit jäävät lyhyeksi.

Joten ennen kuin seuraavan kerran synkistellään näitä kelejä, niin muistetaan, että me ei voida näille mitään. Joten paras vaan ottaa kaikki ilo irti niistä olosuhteista, mitkä on. Huomaan muuten tsemppaavani tällä paasauksella itseäni. Sillä pienesti mielessäni välähti kesäloma mökillä ja mietin, että jos on pakko sataa, niin olisi edes tyyntä, että pääsisi suppailemaan 😀

Nyt viikkomaitokauppalistan kimppuun ja kauppaan. Kauppalistaan ei tarvitsekaan tällä kertaa kirjoittaa leikkokukkia, sillä niitä piisaa juhlien jäljiltä. Laitoin eilen juhlien pionit yhteen maljakkoon ja siinä missä pioni on kaunis yksinäänkin maljakossa on se isona kimppuna vielä kauniimpi. Voi kun saisi nuo säilymään hengissä mahdollisimman kauan! ♥

TUNNELMALLISIN TIISTAI-ILTATERKUIN,

 


maanantai 29. kesäkuun 2020

Rippijuhlahumua

16

HEIPPA!

Tiedättekö, että mä olen kerrankin sanaton. Sanaton ensinnäkin teidän aivan mielettömän ihanista kommenteistanne ja onnitteluistanne jokaisessa mediassani. Kaunein kiitos ♥ Sanaton kaikista niistä rakkaista sukulaisista ja ystävistä, jotka eilen kokoontuivat meille tärkeää päivää viettämään. Sanaton ylipäätään siitä, että varsin poikkeuksellisen ajanjakson aikana rippileiri, konfirmaatio ja rippijuhlat mahdollistuivat. Sanaton tuon rippilapsen äärettömästä kiitollisuudesta. Sanaton siitä ilosta, joka on pulpunnut hänestä konfirmaatiosta lähtien. Sanaton myös sen pienemmän rakkauspakkauksen huolehtivaisuudesta, kun äiskällä meinasi paletti hajota kirkossa. ”Skarppaa nyt äiti pikkusen… ja isi kans!”

Mä rakastan mun perhettä niin paljon. Ja nämä tällaiset tunteisiin vetoavat tilaisuudet yhdistää perhettä vielä enemmän. Me kaikki leijutaan tällä hetkellä sellaisessa hyvänolon tunteessa. Vähän samanlaisessa kuin aikoinaan häiden jälkeen. Me ollaan koko konkkaronkka siinä suhteessa kotihiiriä, että harvoin järjestetään mitään juhlia. Mutta sitten kun on aihetta, niin voi pojat – sitten me kyllä osataan järjestää. Eilen meillä oli kaksi kattausta; ensimmäiseen klo 13 kattaukseen saapui vajaa 30 sukulaista ja toiseen klo 15.30 samanmoinen määrä ystäviä. Meille oli heti selvää, että rippijuhliin halutaan iso porukka kasaan. Rippilapsen ja meidän muiden toiveesta ja kuitataan samalla kertaa kaikki jäämättä jääneet juhlat, kuten tuparit ja nelikymppiset.

Vielä jäi monta ihanaa ystävää ja sukulaista kutsumattakin, mutta johonkin piti vetää raja. Miten päivä meni? Ei olisi kuulkaa voinut mennä paremmin. Kirkon jälkeen potkaisin hetkeksi korkkarit jaloistani ja laitoimme esikoisen kanssa veljen perheen pihan pionit maljakkoihin. Tai oikeastaan nuo olivat vajaan euron karahveita suurin osa. Muita koristuksia olivat vaaleanpunaiset ja valkoiset ilmapallot. Se riitti tuomaan juhlan tuntua. Pitopalvelu saapui hyvissä ajoin ja kun pöytäliinat oli pöydissa niin veimme maljakot pöytiin. Alunperin oli tarkoitus hakea koiranputkea pioneiden kanssa, mutta pionit olivat niin komeita, että menivät sellaisenaan.

Aurinko paistoi varsin kuumasti, joten tuo pitopalvelusta saamamme teltta tuli todellakin tarpeeseen. Pitopalvelun kautta tuli myös teltan alle pöydät ja tuolit. Ravintola Bufferin herkullisiin ruokiin olen golfin tiimoilta tutustunut (ah se wasabilohibowl…) ja hei joka ikinen vieras kehui vuolaasti ruokatarjoilua. Joten lämmin pitopalvelusuositus teille täälläpäin asuville. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos, vaan hyvän tahdon ele auttaa, jos joku vielä pähkäilee pitopalvelun kanssa. Meillä pitopöydästä löytyi:

 🍴Rucola-vihersalaatti & yrttivinaigrette
🍴Tomaatti-mozzarellacaprese
🍴Lämminsavustettua lohta & tzatzikia
🍴Feta-pinaattipiiras
🍴Kana-ceasarsalaattia
🍴Pestolla maustettua pastasalaattia
🍴Vesimelonia ”mojito”
🍴Ciabattaa & tuorejuustoa

🍓Mansikka-limekakku

Alkuun tarjosimme rosékuohuviiniä ja rose Pommaccia. Ruoan kanssa oli vettä, mehua, Cola zeroa, vissyä, valkoviiniä tai roséta. Alunperin mietittiin, että kyllä 2,5 tuntia on riittävä aika sukulaisten vierailulle, mutta lopulta kävi niin, että jouduimme hienovaraisesti ohjaamaan sukulaiset ulos uusien vieraiden tieltä 😉 No ei, olisivathan he pidempäänkin istuneet, mutta tilanne oli se, että kutsuja lähetettäessä koronarajoitukset määräsivät laittamaan vieraat kahteen eri ryhmään ja esikoisella jatkui illasta vielä juhlat kavereiden kanssa muualla, niin piti tiivistää.

Viimeiset vieraat lähtivät kahdeksan jälkeen ja tiedättekö, että siinä ulkosohvalla jalat ylös nostaessani mietin, että jokainen pitopalveluun laitettu penni maksoi itsensä takaisin. Saimme miehen kanssa keskittyä juhlimiseen ja ystävien sekä sukulaisten kanssa juttelemiseen. Juhlat vaativat pitopalvelusta huolimatta etukäteisjärjestelyitä (tulipas kaiken muun hösäyksen lomassa muuten maalattua taloakin siinä sivussa kolmen vuoden pohtimisen jälkeen :D) ja päivän juttelemisen jälkeen sitä oli aivan naatti. Hetken mietin, että jos keittiö olisi tulvillaan tiskiä, niin ei tulisi mitään. Siitä huolimatta tänä aamuna väsy painoi. Mutta sen kesti, sillä huulilla on jälleen kestohymy. Joka ei ihan heti katoa.

Nyt mä menen yhdistelemään nuo upeat pionit yhdeksi kimpuksi ja nuuskuttelemaan kesäsadetta avoimesta ikkunasta. Säidenkin puolesta onni potkaisi juhlapäivänä ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

PS. kuvia tuli otettua muutamia myös vieraiden läsnäollessa, mutta te saitte tällaisia ”riisuttuja” versioita, sillä en lähtenyt vierailta erikseen kuvauslupaa kyselemään 🙂


perjantai 26. kesäkuun 2020

Juhlapukeutumisessakin mukavuus edellä

6

MOIKKA!

Ei hemmetti, täällä taas. Pahoitteluni tuosta hemmetistä. Mutta tiedättekö, että jonkun täytyy nyt laittaa munalukko mun tietokoneeseen ja näppäimistöön. Toisaalta, miksi ei saisi tehdä sitä, mikä tuottaa itselleen niin hyvää mieltä? Tämä bloggaustouhu kun ei omalla kohdallani ole sellaista, että pitäisi keksimällä keksiä sanottavaa. Vaan päinvastoin, usein vähän toppuutella. Me ollaan taas käyty teidän kanssa niin mahtavia keskusteluita, blogissa ja instassa, sähköpostissa ja fb:ssä. Musta tuntuu, että olen tietyllä tapaa koukuttunut teihin.

Nyt tulee viimeiset juhlakuulumiset ennen ensi viikkoa. Hei ensi viikolla olenkin maanantaista perjantaihin toimistolla, joten tankataan nyt tätä blogimaailmaa varastoon. Ensi viikolla tuskin ihan joka päivä blogiin ehtii. Sääkin näyttäisi hieman tuosta viilenevän, joten mikäs siinä. Toimistotöitäkin on välillä tehtävä 🙂

IG storyn puolella esittelin kahta mekkovaihtoehtoani. Toinen oli tummansininen ja vartalonmyötäinen. Toinen kukallinen ja kesäisempi. Itse tykkään enemmän ehkä tuosta vartalonmyötäisestä, mutta tiedättekö (noh, te naiset ainakin tiedätte)…tämä kuumuus tuntuu jo tarpeeksi tukalalta ilman makkarankuorimekkoa. Se on turvottanut massun mukavaksi pikku jalkapalloksi. Vartalonmyötäinen mekko kieltämättä ihistää itseäni näillä keleillä. Mukavuus edellä mennään ja kukkamekko päätyy juhliin. Jalkaan korkeakorkoiset sandaalit. Joiden korko jää mukavasti kiinni terassilautojen väliin ja uppoaa nurmikolle. Ehkä tokaan kattaukseen, jonne saapuu vinopino rakkaita ystäviä, vaihdan kengät varvastossuihin. Ja mekon johonkin kesähepeneeseen 😉

Nyt on liki kaikki tehtävät tehty. Loput tuosta kuorikkeesta vielä levitetään ja haetaan veljen vaimolta pioneja huomen illalla. Toivottavasti helle ei koidu pionien kohtaloksi ennen h-hetkeä. Varasuunnitelma on jo tehty. Ostin sisälle harsokukkaa reilut puntit, joten niistä riittää sitten tarvittaessa kattauksiinkin.

Ei ressiä -meiningillä mennään edelleen. Ehkä lähdetään illasta mökille ja tullaan huomen aamulla. Huomiselle illalle uskallettiin varata golf, koska liikunnat on tällä viikolla jääneet väliin. Itsestäänkin pitää juhlahumun keskellä pitää huolta. Hyvin se menee ja hei se, mikä on unohtunut tehdä, niin sitä ei tarvita. Näinhän se on. Vieraat tekevät juhlasta juhlat ♥

Juhlatunnelmia, mikäli niitä ehdin kuvailemaan, blogiin sitten ensi viikolla. Nyt toivottelen teille ihanille aurinkoista viikonloppua, vaihdan juhlamekon takaisin normikolttuun ja hilpaisen vielä kauppaan hakemaan muutaman puuttuvan palasen. Sitten loppupäivä meneekin biksuissa tai uimapuvussa. Koska kesä. Koska elämä. Koska mä voin.

PERJANTAITERKUIN,

PS. ei musta kyllä muotibloggaajaa saisi tekemälläkään. Klo 12.54 kesken mustamakkaran syönnin tuli mieleeni, että ai niin, juhlamekosta pyydettiin blogiin kuvia. Klo 12.57 peilin ohi kulkiessani juhlamekossani mietin, että olisikohan pitänyt edes harjata hiukset kuvaukseen tai töpsötellä kiiltoa pois kasvoilta. Samalla pyyhin suupielestäni pois mustamakkaran palasen. Klo 13.07 jes, kuvat on ladattu koneelle. Klo 13.35. Postaus on valmis 😀


torstai 25. kesäkuun 2020

Take me to church…

14

HEISSULI!

Tuossa vaatehuoneessa pesusta tulleita sohvanpäällisiä silittäessäni silmäni osuivat peilin kehyksessä roikkuvaan ristiin. Meidän äidin ristiriipukseen. Nakkasin rihkamariipukseni pois ja laitoin ristiriipuksen tilalle. Mietin itsekseni, kuinka kiva on päästä sunnuntaina pitkästä aikaa kirkkoon.

Rakas ystäväni käsitteli kolumnissaan uskonasioita. Nyökytellen luin kolumnin ja samaistuin lause lauseelta enemmän hänen ajatuksiinsa. Mikä siinä onkaan, että on jotenkin vaikea myöntää, että rukoilee silloin tällöin tai että tykkää käydä kirkossa. Peläten leimautuvansa. Mihin? Johonkin mistä en tiedä. Urkujen ekojen sointujen aikana mulla menee kylmät väreet. Ja poikkeuksetta aina silmät tulvahtavat täyteen kyyneliä. Oli kyseessä häät, hautajaiset tai konfirmaatio.

Uskonasiat, kuten äitiys ja monet muutkin asiat ovat sellaisia, että ihmisillä on hirmuisesti sanottavaa. Harmillisen usein arvosteltavaa. Viime aikoina tuntuu, että kärkevät arvostelut esimerkiksi äitiyttä kohtaan ovat somemaailmassa nostattaneet kuohuntaa. Eikö me vain voitaisi hyväksyä se, että jokainen elää itselleen ja läheisilleen ihan varmasti parasta mahdollista elämää. Niin äitinä kuin vanhempana muutenkin. Usein ei ole oikeaa vai väärää. Se, että toinen tekee asiat erilailla ei tarkoita, että hän tekee ne väärin. Elämä ei ole mustavalkoista. Ei ole joko tai. Mä pyrin elämään omien arvojeni mukaista elämää. Suomen kansalaisena, joka silloin tällöin tykkää kenties käydä kirkossa. Ja hei, kaikki eivät voi tehdä asioita samanlailla. Se on meidän rikkaus. Ei kaikkien tarvitse tykätä käydä kirkossa. Mutta ei tulisi mieleenikään lähteä arvostelemaan niitä, jotka eivät usko Jumalaan lainkaan. Mä uskon ja hyvillä mielin sen myönnän, mutta veikkaan, että toteutan uskoani aika keskivertosuomalaisen tavoin. Just mulle oikealle tuntuvalla tavalla.

Tässäkin on jännä kulttuurinen ero. Vajaan vuoden päivät kävin kirkossa joka sunnuntai. Sunday service tuolla preerian pikkuisessa kylässä oli koko kylän odottama tapahtuma. Se korosti yhteisöllisyyttä ja toi merkitystä elämään. Toki siellä laulettiin virsiä ja rukoiltiin. Mutta ah ne nanaimo barit, joita sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkon seurakuntatilassa söin! Jokainen, joka halusi, toi tekemiään ruokia tai leivonnaisia. Kaikki saivat syödä. Olit sitten tuonut ruokaa tai et. Sunnuntainyyttärit oli ikimuistoiset.

Suvaitsevaisuutta, sitä peräänkuuluttaisin. Ihan joka asian suhteen. Ikä on tuonut sitä rutkasti lisää. Ikä on tuonut myös varmuutta elää sellaista elämää, jonka tietää olevan itselleen parasta elämää. Häpeilemättä sitä että laittaa ristiriipuksen kaulaan, jos siltä tuntuu. Ilman edes pelkoa, että joku leimaisi ristin perusteella mut johonkin kastiin. Häpeilemättä sitä, että kirjoittaa julkisesti odottavansa sunnuntaita, kun pääsee pitkästä aikaa kirkkoon.

Sellaisia hellepäivän aatoksia. Täällä rippijuhlavalmistelut soljuu mukavasti eteenpäin. Ei turhaa ressiä. Ja hei, ainakin piha on nyt kunnossa. Orapihlaja-aita on kadun puolelta leikattu ja kuorikkeet pian levitetty. Viimeiset ikkunatkin on pesty ja ah, mikä valo olkkariin virtaa 🙂 Jos ollaan näin hyvässä tahdissa huomenna iltapäivästä, niin päätettiin karata yöksi mökille. Aika kutkuttavan ihana ajatus  ♥

TORSTAI-ILTATERKUIN,

 

 


« Vanhemmat
Uudemmat »