HUOMENTA RAKKAAT LUKIJAT,
ja hyvää pyhäinpäivän aamua! Tämä postaus on yksi vaikeimmista liki viisivuotisen blogiurani aikana. Pitkään mietin, että kirjoitanko edes tätä. Sillä eihän tämä sovi oikein blogini hyväntuuliseen sisältöön. Toisaalta, ollaanhan täällä riipaistu pintaa syvemmältä ennenkin, joten antaa mennä. Ehkä myös itse saan tämän kirjoittamisesta helpotusta. Muistoja ainakin matkan varrelle. Näihin on hyvä palata vuosien kuluttua; aikoina, jolloin surukin on saanut taas uuden muodon. Sain tuossa keväällä eräältä lukijalta sähköpostitse pyynnön käsitellä täällä blogin puolella surua. Sitä, miten itse olen kokenut surussa elämisen ja selviämisen. Sitä, mistä ammentaa vaikeina aikoina toivoa ja iloa. Keväällä en olisi ollut valmis vielä kirjoittamaan surustani blogissa, sillä suru on jotenkin niin henkilökohtainen juttu. Se on toisaalta myös meille suomalaisille ehkä jollain tavalla tabukin. Mikä se ei mielestäni saisi olla. Surussa ei ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse peitellä. Sen takia päätin, että jaan nämä tuntemukseni kanssanne ja jos tästä kirjoituksestani on edes jollekin teistä lukijoista hyötyä niin olen onnistunut tehtävässäni. Jos pystyn antamaan lohtua tällä hetkellä surevalle, niin mielelläni sen teen. Näin pyhäinpäivänä kuitenkin tulee muisteltua niitä, jotka eivät ole enää täällä läsnä. Ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta siirtyneet muualle. Olkoon se taivaaseen tai minne itse kukin uskoo.
”Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin”
Teille uudemmille lukijoille vinkkaisin lukemaan tämän viime joulun alla kirjoittamani postauksen, jotta tiedätte taustat suruuni. Suru on erittäin subjektiivista ja voin vain puhua omasta puolestani. Surusta, joka liittyy isäni äkilliseen kuolemaan viime joulun alla aivan liian nuorena. Äkillinen tapahtuma, mutta silti niin odotettavissa. Paljon oli merkkejä, jotka näin jälkeenpäin ennustivat tuota surullista yötä. Välillä sitä on tullut mietittyä, että aavistiko iskä tapahtuman ennalta? Koska miksi hän muuten olisi päivän varoitusajalla raahannut meidät maalle ja saanut kiireisen metsänhoitoyhdistyksen miehen näyttämään meille kädestä pitäen metsän rajat? Olisihan meillä ollut aikaa tähän vaikka kuinka. Vai olisiko? Ei olisi. Monta muutakin tapahtumaa näin jälkikäteen viime syksyltä saa ihan uuden merkityksen. Ikään kuin ne olisi tapahtunut just in time.
Alkuunhan suru lamautti aivan täysin, mutta lasten takia oli pakko pyörittää arkea. Laittaa joulu ja tehdä siitä iloinen juhla. Suuren surun keskellä oli kuitenkin myös helpotus isän puolesta; enää ei ollut kipuja. Suru lamautti siinä määrin, että itselläni ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä viime jouluna tai uudenvuodenaattona on tapahtunut. Sen vain muistan, että joka ikinen päivä itkukohtauksia tuli vähemmän ja lopulta huomasin, että osasin sittenkin nauraa ja vitsailla. Se oli kuulkaas ihana tunne. Ennen hautajaisia suru imaisi taas hetkeksi mukaansa. Hautajaisten jälkeen suru muutti jälleen muotoaan; jotain lopullista oli tapahtunut, mutta toisaalta tajusi, että joku aikakausi oli saatu päätökseen. Vallitsi ikään kuin rauha. Tuntui, että paranemisprosessi alkaa. Mietinkin itsekseni, että mistä mä yritin parantua. Enhän ollut sairas. Ehkä se oli alku jollekin uudelle. Näen, että lähestyvä kevät antoi voimaa suruprosessille. Tiesi, että oltiin menossa valoa kohden. Se helpotti.
”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan”
Vielä maaliskuun alussa Thaimaan reissulla tunsin, että olin aika ajoin poissaoleva. Mieli vaelsi jossain muualla eikä iloinnut lomasta ihan niin täysillä kuin ennen. En ollut oma itseni. Tai ehkä olinkin, mutta suru oli vain jättänyt jälkensä minuun. Muuttanut minua. Eikä siinäkään mitään väärää ole. Uskon, että jokainen elämässä tapahtuva suurempi mullistus muuttaa meitä kaikkia. Hullunkurista olisi, jos näin ei tapahtuisi. Jossain vaiheessa muistan tunteneeni tietynlaista vihaa. Miksi? Ketä mä olisin voinut vihata? Mutta tärkeänä pidän sitä, että kertaakaan en ole tuntenut katkeruutta. Ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella. Kukaan ei olisi voinut tapahtumaa estää.
Uskon, että merkittävin asia mun surutyössäni on ollut se, että olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut arvostamaan sitä, että saimme pitää iskän luonamme näinkin pitkään. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Koen olleeni etuoikeutettu. Suru on tässä vuoden saatossa muuttunut vihamiehestä ihan kaveriksi. Ystäviä me ei ihan vielä olla, mutta matkalla sinne hyvää vauhtia. Suru kaverina on tosin aika vaativa; olen oppinut, että sille pitää antaa ihan hirmuisen paljon aikaa. Välillä se vie mua kuin litran mittaa. Häviän sille usein. Mutta hei, sekään ei ole pahasta. Kun on surullinen, niin pitää uskaltaa surra. Itkeä kun itkettää. Itkun jälkeen on aina helpompi olla.
”Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet”
Kiitollisuuden lisäksi kantava voima on ollut se, että olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että elämä jatkuu. Monessakin eri merkityksessä. Meillä se jatkui ihan konkreettisestikin tuon pikkuhurmurin, veljen pojan, synnyttyä maaliskuussa. Ensimmäinen poika tähän meidän lähisukuun toi (ja tuo) meille kaikille ihan äärettömän paljon uskoa siihen, että elämä jatkuu. Elämän on jatkuttava. Henkisellä tasollakin. Helppo olisi ollut jäädä suremaan, rypemään vihassa ja katkeruudessa. Säälimään itseäni, äitiäni ja veljeäni. Voi iskä, minkä teit kun meidät näin jätit. Mutta ei. Se olisi ollut vihoviimeinen niitti surutyössä. Se olisi ollut merkki luovuttamisesta.
Välillä, kun suru yrittää vetää kädestä mukaansa sinne syvempiin syövereihin, niin kiskaisen rohkeasti käteni pois. Elämä on tässä ja nyt ja siitä nautitaan sellaisena kuin se on. Toki saa ja pitääkin muistella. Ja niin me teemmekin usein. Onneksi olemme koko perhe tässä sadan metrin päässä toisistamme. Uskon, että tämä perheen vahvuus on se, mikä pitää paletin kasassa. Lapsenlapset, jotka juoksevat mummulaan kahdesta eri orapihlaja-aidan aukosta piristyttämään mummua päivittäin. Ei sillä, että mummu sen kummempaa piristystä kaipaisi. Äitikin on selvinnyt loistavasti. Tai niin loistavasti kuin vain tässä tilanteessa voi. Vaikka olen maailman pahin haihattelija ja pilvilinnojen rakentelija, niin olen huomannut, että tässä surun keskellä siellä jossain sopukoissa on herännyt se pieni realisti. Sen saman realistin huomaan asuvan myös veljessäni ja äidissäni. Realisti, joka sanoo, että näin kävi. Elämä jatkuu. Onko se sitten idealisti vai mikä se realistin vastakohta, joka aina välillä vähän haraa tätä vastaan. Ei ole kuitenkaan vielä koskaan päässyt niskan päälle. Enkä usko, että pääseekään.
Ihan konkreettisella tasolla itseäni surutyössä keväällä auttoi liikunta. Hikiset juoksulenkit. Tuntui, että hikoilun myötä poistui se tietynlainen ahdistus, joka välillä surun keskellä oli. Mikäli ei olisi poistunut, niin hetkeäkään en olisi empinyt etsiä apua. Ammattiauttajaankaan turvautuminen suuressa surussa ei ole kiellettyä. Mutta jostain syystä sitäkin pidetään tabuna. Ennen kuin turvaudutte ammattiauttajaan, niin yrittäkää kuitenkin tuota liikuntaa. Itselläni se ei alkuun onnistunut lainkaan. En vain kyennyt lähtemään juoksulenkille omien ajatusteni kanssa. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mennään ja se helpotti.
Tällä hetkellä en tunne kokevani enää niinkään surun tunteita. Suru on muuttunut ikäväksi. Suunnattomaksi sellaiseksi, jonka kanssa kyllä oppii elämään. Luulen, että olen saanut surulta paljon. Se on muuttanut minua ihmisenä ja käsityksiäni maailmanmenosta. Ainoastaan positiiviseen suuntaan. Voi, kun olisi suurimman surun keskellä tajunnut, että vielä tulee parempia päiviä. Teille, jotka olette ihan viime aikoina kohdanneet suuren surun haluan lähettää paljon lohdutusta, voimia, virtuaalisen halauksen ja kertoa, että aika auttaa. Vielä tulee päivä, kun huomaatte hymyilevänne surun läpi. Ja teille, jotka pelkäätte tulevaa surun kohtaamista, että ”mitäs sitten kun…”. Siitä surusta selviää. Siihen ei voi mitenkään mielestäni varautua. Suru pyyhkäisee yli ja siinä yrittää pitää pään pinnalla. Ei räpiköidä vastavirtaan vaan sinne suuntaan, mihin suru vie. Suru on juurikin sitä, mitä tuossa Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan; kunniavieras.
Näine aatoksin pyhäinpäivään. Huh, aika syvällä käytiin, mutta ainakin mä sain tästä postauksesta paljon. Erittäin paljon. Toivottavasti tekin! Nyt kun kirjoitan näitä loppusanoja niin hymyilen. Enpä olisi uskonut tuossa puolivälissä tekstiä niin käyvän. Hyvä, kun näin edes kirjoittaa, kun silmät katselivat sumuverhon läpi tietsikan ruutua 🙂
Kiitos, kun olette olemassa ♥
Hei, muistakaahan tänään muistella niitä rakkaita, jotka eivät ole enää läsnä!
RAKKAIN PYHÄINPÄIVÄTERKUIN,
