…eikö yhtään ruokakuvia tässä postauksessa? Heh, katu-uskottavuuteni ehkä kärsii, mutta katsoin parhaakseni säästää teidät kuvilta, jossa yligrillattu Camping-makkara makaa tavallisella valkoisella kertakäyttölautasella 😀

HEIPPAHEI IHANAT!

Kuulkaas, nyt on taas aika kiitoksen; kiitos niin hurjan paljon kaikista tsempeistänne, haleistanne ja rukouksistanne edellisen postauksen kommenteissa ♥ Ette tiedäkään, kuinka suuri merkitys niillä meille koko perheelle on. Kiitos!!! Kiitos myös hortensian hoitovinkeistänne. Eilen mökiltä kotiin tultuamme huomasin, että se oli taas nuupahtanut. Annoin vähän vettä ja tuntia myöhemmin oli taas elämänsä kunnossa. Ajattelin viedä hortensian mökille, mutta sitten pohdin, että mitenköhän siellä pärjäilee viikot, kun me ei siellä olla. Jos vien sen vaan näin ens alkuun viikonloppuvierailulle 😉

Koska mä olen nyt ottanut teidät mukaan tähän meidän sairauskertomukseen, niin ajattelin kertoa, missä mennään. Toissa iltana, kun olimme juuri päässeet mökin laituriin kiinni, puhelin soi. Tunnistin heti numeron ja ajattelin, että jaahans…onko tämä nyt se soitto, jota ollaan pelätty. Ei onneksi ollut. Sieltä soitti ihana sairaanhoitaja ja kertoi, että äiskää ei oltu voitu siirtää tavalliselle osastolle vielä. Ajatteli vain ilmoittaa, ettemme ihmettele, kun menemme vierailulle. Sen lisäksi halusi soittaa, koska äiti oli sanonut jopa muutaman kunnollisen lauseen. Halusi, että puhuisin hänen kanssaan puhelimessa. No niinhän me puhuttiin. Sellaista siansaksaa. En kyllä ymmärtänyt juuri mitään, mutta äidin ääni lohdutti kovin. Jälleen kerran mun kunnioitus hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä kohtaan on noussut ihan arvoihin mittaamattomiin. Teette hirmuisen arvokasta työtä. Ja se, että raskaan työn ohella te jaksatte olla niitä, jotka tsemppaavat meitä omaisia on jotain käsittämätöntä. Tiedän olevani varmastikin jokaisen sairaanhoitajan painajainen kysymyksieni kera 😀 Mutta niin kärsivällisesti olette kysymykseni ottaneet, että nostan hattua!

Eilen tultiin mökiltä illan suussa kotiin ja lähdimme miehen kanssa suoraan sairaalaan. Lapsia ei uskaltanut ottaa mukaan, koska aavistelin mummun olevan siinä kunnossa, että ei ole lapsien kiva nähdä. No näinhän se olikin, alkutapaaminen oli aika lohduton. Mutta vierailun edetessä ja mun höpötellessä äiti alkoi selvästi olemaan enemmän kartalla. Vaikka ei juuri puhunut. Kuunteli erittäin tarkkaavaisesti mun ja sairaanhoitajan keskustelua lääkkeistä yms. Loppuvierailusta mummun silmistä näki, että tunnisti meidät vihdosta viimein. Eleet ja pään pudistus olivat niitä äidin tuttuja juttuja. Nyt eletään päivä kerrallaan, odotellaan josko tuo turvotus lähtisi laskemaan ja paikallinen epilepsiakohtaus alkaisi purkautumaan. Sitten vasta tehdään jatkoarvio ja suunnitelmat. Toiveissa toki olisi, että äiti pääsisi siirtymään tavalliselle osastolle, mutta mikäs tuolla ollessa. Valvonnanalaisena ja ammattilaisten ympäröimänä. Kirvestä ei kuulemma kannata vielä heittää kaivoon. Emmekä ajatelleetkaan näin tehdä. Niin kauan kuin sydän lyö ja henki pihisee, on toivoa.

Mutta hei siihen soutuveneeseen palatakseni. Kerroinkin teille tuossa viime sunnuntaina, että ostimme käytetyn soutuveneen maailman sympaattisimmalta myyjältä. Vene oli maannut jo monta vuotta rannassa vailla käyttöä. Yksi pieni haava siinä oli sisäpuolella pohjassa, mutta muuten priimakunnossa. Pesua kaipasi kovin. Haimme eilen tuon veneen vajaan neljän kilometrin päästä ja hinasimme sen moottoriveneellä saareen. Nostimme sen laiturille ja pesimme. Sanoin ääneen, että onpas kaunis. Hänen nimensä on Sylvi. Johon lapset buuasivat ja sanoivat, että eipäs kuin Tappara 😀 Värinsä mukaan ehkä, mutta mulle tuo vene on Sylvi the soutuvene. Ja katsokaa noita sympaatisia valkovihreitä airoja! Meillä lapset soutelivat eilen koko päivän Sylvillä ihan tuossa mökin edessä.

Muuten pieni mökkiloma sujui erittäin mukavasti. Tuolla saaressa asiat saavat uudet mittasuhteet ja sitä pystyy jotenkin unohtamaan kaikki arkiset huolet ainakin hetkeksi. Luonnolla on ihan järjettömän suuri voima jaksamiseen. En lakkaa ihastelemasta tuota meidän mökkijärven kauneutta. Mökkijärvi on noin 20 kilometriä pitkä ja melko kapea. Keskellä kun ajaa veneellä on turvassa, mutta annas olla kun menet saarten välistä tai tutkimaan noita pieniä poukamia. Kiviä on ihan hirmuisen paljon. Pari kertaa sellaiseen ollaan rysäytettykin. Onneksi ei kovalla vauhdilla. Täältä muuten löytyy aiemmin ottamiani kuvia järveltä, jos haluatte käydä vilkaisemassa, minkälaista miljöötä sieltä löytyy 🙂 Muutenkin tämän pienen miniloman aikana ollaan tultu jälleen siihen tulokseen, että meidän pikkuinen perhe selviää mistä vain. Tuntuu, että nämä harmilliset ja surulliset vastoinkäymiset viime vuosina ovat vain lähentäneet meitä. Se on suuri onni. Asiat voisivat nimittäin mennä toisinkin päin. Mutta kun sen surun saa jakaa ja se on yhteinen, niin se ainakin meidän tapauksessa on vaan hitsannut tiiviimmin yhteen.

Tulevana viikonloppuna ajattelimme nauttia auringosta mökillä, viettää aikaa sairaalassa, hoidella yhdet tanssiesityksen kenraaliharkat, käydä vetistelemässä siellä kevään tanssiesityksessä, juhlia molempien äitejä ja hurrata Suomen Leijonat voittoon! Sitä tehdään, mikä hyvältä tuntuu ♥  Mutta sitä ennen ahkeroidaan vielä töissä. Näihin tynkäviikkoihin voisi tottua! Perjantai, joka tuntuu maanantailta (kivassa mielessä) ei tunnu myöskään lainkaan hassummalta 🙂

PERJANTAITERKUIN,

PS. tuo kuva, jossa mies seisoo veneessä ja esittää venetsialaista adonista gondolinsa kyydissä ei ole meidän tapa matkustaa soutuveneellä. Kyseessä oli parin metrin matka hakemaan soutuveneeseen kuuluvia airoja. Joten don’t try this at home. Soutuveneessä istutaan ja pelastusliivit päällä 🙂