torstai 02. kesäkuun 2016

Jo joutui armas aika…

Kevatjuhla 1Kevatjuhla 9Kevatjuhla 12Kevatjuhla 2 Kevatjuhla 11Kevatjuhla 6 Kevatjuhla 10

Kevatjuhla 5Kevatjuhla 3 Kevatjuhla 4Kevatjuhla 8

…ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.

MOIKKAMOI!

Kevätjuhla takana ja yhtään nessua ei tarvittu! Siis mitä ihmettä, onko mun kyynelkanavat kuivuneet tämän viikon tulvien ansiosta? 😀 Se oli sinänsä kivaa vaihtelua, sillä kerrankin pystyin laulamaan kaikki Suvivirren säkeistöt ilman niiskutuksia. Oli kyllä ihanaa. Niin onnellinen olen tuosta meidän koulun linjasta, joka on se, että Suvivirteen lopetetaan kevätjuhla. Vuosi toisensa jälkeen. Iso hatunnosto rehtorille! Pieni puukouluyhteisö kylpi kesäkuun ilta-auringossa ja tunnelma oli muutenkin leppoisa. Koululaisten esitykset olivat jälleen kerran sellaisia, että olisi pitänyt ottaa videokuvaa.

Viimeinen potretti tuli ikuistettua eka-, toka-, kolmas- ja neljäsluokkalaisesta. Elokuussa ollaankin sitten jo luokkaa ylempänä. Aika rientää. Justhan nuo serkukset olivat vasta päiväkodissa. Onneksi meillä on vielä tuo yksi hurmurikummipoika, jonka koulutaipaleelle on jokunen vuosi aikaa. Tämä meidän pieni perhe on kyllä kokenut viimeisen reilun parin vuoden aikana kovia. Lapsilta on viety tärkeitä ihmisiä aivan liian aikaisin. Se kuinka paljon vaikeina hetkinä nuo prinsessat ovat saaneet toisiltaan tukea, on ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Kyllä musta kuulkaas taas tuntuu siltä, että tapahtui mitä tapahtui, niin kyllä me pärjätään 

Enää pari koulupäivää ja sitten lapset rientävät lomille. Tulee tarpeeseen. Omaan lomaani on vielä kolmisen viikkoa, mutta otin jälleen lomarahat vapaana. Niitä olen tällä viikolla pitänyt jonkun verran. Huomenna olisikin edessä sitten taas ihan kokonainen työpäivä. Ihan kiva saada vähän aivoille työtä ja ajatukset muualle! Pidemmittä puheitta siis kohti treffejä nukkumatin kanssa. Yhtäkkinen valoisuus on kyllä heittänyt meidän rytmit päin häränpyllyä; iltaruokakin tuli syötyä vasta tuossa ysin maissa. Eteläeurooppalaiseen tyyliin, katsokaas 🙂 Palataan siis taas huomenna tuolla kommenttiboksin puolella, kauneimmat kiitokset suikkasen teille sinne ruudun taakse. Olette parhaita!

TORSTAITERKUIN,

alle

PS. jos tuo koulumiljöö puhkeaa kukkaan kesäkuun ilta-auringossa, niin käykäähän katsomassa joulun tunnelmaa täältä! Aika kiva, eikö?


keskiviikko 01. kesäkuun 2016

Kutsumaton vieras

D9ILTAA IHANAISET!

Löysin luonnoksista yhden artikkelin, joka olisi aika ajankohtainen julkaistavaksi vaikka juuri nyt. Ajatuksia, joita kirjoittelin tuossa kevättalvella 🙂

””Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta olisi suotavaa, että kaikkien kanssa tulisi toimeen.” Mä olen tällä äidin opilla mennyt eteenpäin elämässä. Ja hyvin menestyksekkäästi mennytkin. Hymyillyt, kun vastapuoli suoltaa ilkeyksiä. Unohtanut ne ilkeydet. Antanut anteeksi. Yrittänyt tulla toimeen, vaikkei olisi ollut pakko. Mutta nyt olen törmännyt elämäni ensimmäistä kertaa vastapuoleen, jota inhosin heti ensikättelystä lähtien. Yleensä en inhoa mitään tai ketään. Olen ottanut tavakseni katsoa maailmaa avoimin silmin ja olla suvaitsevainen. Tiettyyn rajaan asti. Pidän läheisteni puolta ja en voi sietää sitä, jos heitä kohdellaan kaltoin. Taistelen tarvittaessa heidän puolestaan viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta tämän kaverin kohdalla mun taistelut ei oikein auta. Se on niin veemäinen, että enpä usko, että sillä on montaakaan kaveria. Ilkkuu päin naamaa ja tekee tuhojaan. Salakavalasti vie toimintakyvyn vastapelurista täysin.

Kutsumaton vieras. Se on ottanut otteen mun äidistä. Ihmisestä, joka ehkä vähiten sitä ansaitsisi. Maailman hyväntahtoisimmasta ihmisestä, joka on viimeisen kymmenen vuotta omistanut elämänsä muiden hyvinvoinnille. Ensin hoiti lapsenlapsiaan, kunnes siinä sivussa alkoi hoitamaan pyörätuoliin joutunutta aviomiestänsä. Antoi isälle mahdollisuuden asua kotona loppuun asti. Kun isä kuoli, jatkoi lastenlasten hoitamista ja siinä samalla alkoi hoitamaan Lewyn kappaletaudin kourissa muistinsa menettänyttä äitiään. Kunnes isomummu viime kesänä ei enää jaksanut taistella. Syksyllä suru hälveni nopeasti, mutta huomasin äidissä muutoksen. Oli väsynyt ja tuntui ehkä jotenkin eri ihmiseltä. Hieman ehkä hajamieliseltäkin. Luonne muuttui pikkuisen, mutta en osaa sanoa minne suuntaan. Yhtäkkiä äiti ei ollut enää se aloitekykyinen ja energinen oma itsensä. Syytin mennyttä paria vuotta. Raskaita vuosia, jotka jättivät jälkensä. Ikäkin ehkä oli tehnyt tehtävänsä. Vaikkei mielestäni 67-vuotias äitini mikään vanha ole. Päinvastoin, nuorekas kuin mikä ja erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa. Mieleeni ei edes juolahtanut syyttää tuota kutsumatonta vierasta.

Kunnes saimme siitä tietää viime marraskuun 17.päivä. Silloin palaset loksahtivat paikoilleen ja oireet saivat merkityksen. Äiti on taistelija ja hienosti on jaksanut taistella. Hymyillä, vaikka elämä vei maton alta. Tähän tautiin sairastuminen on kuin lottovoitto; kuulemma yhtä harvinaista. Maailman tappavin syöpä. Jota vastaan taistellaan 24/7 ja koko pienen perheemme voimin. Onneksi äiti ei tiedä muuta kuin sen, että kasvain on pahanlaatuinen. Eikä hänen tarvitsekaan tietää.”

Niin, en muistanutkaan että mulla oli tällainen tuolla arkistoissa. Muistoja itsellenikin. Täällä odotellaan edelleen. Odottavan aika on todellakin pitkä. Sairaalassa vuoteen vieressä istujaksi minusta ei ole. Sen olen antanut itselleni anteeksi. Olin tiiviisti läsnä sen ajan, kun äitikin oli läsnä. Se toivottavasti riittää ♥  Hei, teille ketkä ette jaksa enää sairausjuttuja niin suuren suuret pahoitteluni. Elämä pyörii tällä hetkellä näiden ympärillä, mutta lupaan ja vannon (kautta kiven ja kannon), että vielä tulee se päivä, kun Marian keittiössä kokkaillaan, sohvatyynyjä asetellaan riviin, juoksulenkkarin kulumista ihmetellään ja kamera räpsii taukoamatta 🙂 

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,

alle


tiistai 31. toukokuun 2016

Bloggaamiseen koukuttunut & kuulumisia

Raparperipiirakka 1Raparperipiirakka 3Raparperipiirakka 8 Raparperipiirakka 7 Raparperipiirakka 6 Raparperipiirakka 5 Raparperipiirakka 4 Raparperipiirakka 2
HELLUREI!

Näin kauan maltoin olla pois blogista. Vähän reilun 48 tuntia. Sunnuntaina vielä tuntui, että maailma kaatuu päälle ja blogi on se, mistä karsitaan. Mutta en mä osaa olla kuulkaas pois täältä 🙂 Tämä on mulle se hengähdyspaikka. Ollaan miehen kanssa luettu teidän ihania kommentteja illan vaikeina hetkinä ja ammennettu niistä voimaa sekä lohdutusta. Kiitos ihanat, ette arvaakaan kuinka suuri vaikutus teillä ja sanoillanne on ♥ Tuntuu, että samalla kun olen menettämässä elämässä jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta olen kuitenkin saanut tilalle jotain arvokasta. Toivottavasti pystyn antamaan takaisin samalla mitalla. Nyt kun olokin alkaa kaikin puolin olemaan parempi. Kuumeeni nousi vielä sunnuntai-iltana huippulukemiin ja olo oli muutenkin kuin jyrän alle jäänyt. Koko illan odottelin soittoa sairaalasta. Mutta sitä ei kuulunut, ei ole vielä kuulunut. Suurimmat itkut on nyt itketty. Monet itkut tullaan vielä itkemään. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, mutta sisimpänä on se rauhallisuus ja se tietynlainen elämän tosiasoiden hyväksyminen. Oman perheen kesken oleilu on ollut pop. Sitä on taas avannut silmänsä ja rakastaa toisia vielä enemmän, jos mahdollista.

Viime viikolla yhtenä päivänä pikkuisempi kysyi, että koska voisin tehdä raparperipiirakkaa. Tänään yllätin koululaiset ja tein välipalaksi raparperipiirakkaa. Sen helpoimman kautta eli valmis muropohja, jonka päälle raparperia, kermaviilipurkki, rahkapurkki, kaksi munaa ja 1,5 dl sokeria. Ja sitten uuniin 175 asteeseen noin 40-45 minuuttia. Vetäisin pisteet kotiin, kun tarjosin vielä lisänä vaniljakastiketta ja jädeä 🙂 Kaksi suu hymyssä olevaa natiaista nuoleskeli tyytyväisenä suupieliään.

Äiti oli tänään ekaa kertaa sunnuntain jälkeen reagoinut hoitotoimenpiteisiin. Avannut silmiä ja räpytellyt. Tullut hetkeksi lähemmäs meitä. Illalla siellä käydessämme kyllä totesimme, että kyllä äiti on jo jossain aika kaukana. Toki, jos tilanne vielä muuttuu ja ”elonmerkkejä” tulee lisää, niin on syytä tsekata tilanne lääkärin kanssa. Elämä jatkuu ja samalla kun tässä on luopumisproggis käynnissä on myös esikoisen kaverisynttärien suunnitteluproggista. Viikonloppuna on luvassa taas yön yli synttärit. Tekee hyvää meille kaikille. Tällä kertaa en ajatellut potea huonoa omaatuntoa siitä, että meidän synttäritarjottavat ostetaan kaupasta…nuttura on tainnut löystyä tässä matkan varrella. Enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana 😀

Palataan taas, fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Viimeistään sitten loppuviikolla kevätjuhlatunnelmien kera!

AURINKOISIN TERKKUSIN,

alle

PS. OBH Nordica Legacy -kahvinkeittimen voitti Ansu kommentilla: ”Ennen kuin muu perhe on herännyt, niin kupponen vahvaa luomukahvia on parasta aamun Hesaria lueskellessa. Siitä se päivä lähtee käyntiin :)” Onnea Ansu, laitoin sinulle tuossa päivällä spostia, joten katsohan postilaatikkoosi!

PPS. jos ihmettelette, että onnistuinko mä näin nopsaa tappamaan sen verenpisaran, niin se on siinä ja siinä. Toinen ei tainnut tykätä liian aurinkoisesta takapihasta, joten siirtyi etupihalle tokenemaan. Tosin eipä se amppelin terassille tippuminenkaan hyvää kukalle tehnyt 😉


sunnuntai 29. toukokuun 2016

Tauon paikka

vkl 17 vkl 16 vkl 15 vkl 14 vkl 13 vkl 12 vkl 11 vkl 10 vkl 9 vkl 8 vkl 7 vkl 6 vkl 5 vkl 4 vkl 3 vkl 2 vkl 1HEIPPAHEI YSTÄVÄT 

Kiitos ihanista ja kannustavista viesteistänne edelliseen postaukseen, tällä hetkellä energia ei riitä vastaamiseen. Mutta kyllä sekin aika vielä tulee. Eilenen vietettiin saaressa. Ilman huonoa omatuntoa, mutta sairaalan hoitohenkilökunnan kanssa tiivisti yhteyttä pitäen. Tilanne on muuttunut perjantai-illasta erittäin huonoksi; äidillä alkoi perjantaina kovin limainen yskä, eilen alkoi väsymään ja tänään oli aamulla kovin kuumeinen ja crp oli lyhyessä ajassa noussut hurjiin lukemiin. Keuhkokuume on seuranamme. Tunneista puhuttiin tänään päivällä. Sairaalaan saavuttuamme toinen oli jo syvässä unessa eikä ole herännyt. Nyt vain odotellaan. Hetken aikaa tunsin piston sydämessäni, kun sanoin sairaalaan ettei tarvitse soittaa yöllä…mutta lepo on se, jota tarvitsen just nyt. Jotta sitten jaksaa taas.

Kaiken surun keskellä olo on jollain tapaa himpun verran helpottunutkin. Kuten totesin, niin matka on ollut raskas meille kaikille. Sairaus on sairastuttanut koko perheen. Omalla kohdallani se kulminoitui niihin fyysisiin oireisiin, jotka alkoivat perjantaina. Eilen illalla saunassa alkoi yhtäkkiä horkka. Kuumemittaria ei ollut, mutta veikkaanpa kuumeen olleen aika kova, sillä edes collegeasu ja pari peittoa eivät riittäneet. Tästä aamusta on saanut juosta vessassa ja nyt taas tuntuu, että kuume nousee taas. Niin kovin tuttuja oireita sieltä vajaan kolmen vuoden takaa. Been there, done that ja tiedän, että vielä täältä noustaan.

Päivittämään blogia suuremalla innolla kuin ikinä, laajemmalla maailmankatsomuksella, vahvempana ihmisenä ja ennen kaikkea kovin paljon nöyrempänä. Elämää enemmän kunnioittaen. Ja jos mahdollista, niin ihan jokaisesta sekuntista nauttien.  Fredagsmys-hetkistä ja ylipäätään ruoanlaitosta haaveilen jo kovasti. Ex tempore reissuista ja lähdöistä. Sitä, että ei ole kiire kotiin tsekkaamaan onko tien toisella puolella kaikki hyvin. Tässä on todellakin menty sumussa ja nyt tuntuu, että sitä on taas valmis elämään ilman huolta ja murhetta.

HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN,
toivottavasti hyvin pian 

alle


perjantai 27. toukokuun 2016

Vain elämää

perjantai 5perjantai 1 perjantai 3 perjantai 4perjantai 2 perjantai 6HELLUREI HANIT!

Olipas hiukkasen imelä tuo ”hanit”, mutta menköön nyt kun se ekana tuli mieleen ;D Perjantai-ilta ja siivottu koti. Lapset olivat yllättäneet koulun jälkeen; pyykit oli viikattu, tasoilta tavarat siivottu ja lisäksi molempien huoneet olivat putsplanko. Ovat vissiin huomanneet, että äiskällä ei ihan energia riitä kaikkeen. Onneksi on tuo mies, joka hoitelee lapsia ja kotia niinä päivinä, kun itsellä on huono päivä.

Niin, siis mullakin on niitä huonoja päiviä. Tie tuolta marraskuun 17.päivästä, kun äidin kasvain paljastui on ollut pitkä. On ollut ihan mielettömän kivoja hetkiä ja sitten niitä, joita ei halua edes ajatella. Sitä on kuvitellut omaavansa supernaisen voimat. Moneen kertaan mies on toppuutellut, että varo ettet aja itseesi piippuun. On pitänyt jaksaa olla positiivinen ja tsempata. Luoda taistelutahtoa. Kamala sanoa näin ääneen, mutta nyt kun äiti joutui taas sairaalaan kolmisen viikkoa sitten, niin olin hetken aikaa jopa helpottunut; hoitovastuu on jollakin muulla. Nyt kun tuolla sairaalassa on tullut käytyä joka päivä reilun kolmen viikon ajan niin siihenkin alkaa väsymään. Päivät ovat tosi erilaisia. Ei voi sanoa, että äiti on minään päivänä näiden kolmen viikon aikana voinut hyvin. On vain ehkä aavistuksen parempia päiviä ja sitten on niitä päiviä, että miettii että mikä on ihmisarvoista elämää.

Tuolla Helsingin reissulla pystyi unohtamaan koko tilanteen ja se tuntui ihan äärettömän hyvältä. Nauru raikasi ja sitä tunsi elävänsä 🙂 Tänään taas kroppa on ilmaissut henkisestä taakasta. Ollaan varmaan ennenkin puhuttu, että mä en tunne henkistä stressiä. Se on fyysiset oireet, jotka siitä kielivät. Niveliä särkee, silmiä särkee, ajatus harhailee ja ylävatsaa polttelee siihen malliin, että hetken jo mietin että onko mulla vatsahaava. Olen tässä käynyt kamppailua, että annanko itselleni anteeksi, jos pidän huomenna välipäivän sairaalasta. Kamppailu on vielä kesken. Kuitenkin se oma jaksaminen on perheen takia niin kovin tärkeää. Lähdetään miehen kotiutuessa tuossa tunnin päästä mökille ja silmissä siintää leppoisa lauantai, kun ei tarvitsisi poistua saaresta. Saisi vain uppoutua chick litiin, nukkua päikkäreitä ja saunoa. Kuulostaa hyvältä, eikö? Huomaan, että olen jopa tiuskinut lapsille tätä turhautumista. Se ei ole oikein. Huomenna ajattelin olla taas se leppoisa äiti ja ottaa kullannuput kainaloon päikkäreille. Syödä sängyssä juustonaksuja silläkin uhalla, että miestä ärsyttää sängyssä syöminen 😀

Pahoitteluni vuodatuksesta, mutta kuten todettua niin mun mielestä elämä saa näkyä täällä blogissa. Arvatkaa mikä kuitenkin on hassua? Se, että vaikka elämä on tällä hetkellä rankempaa kuin koskaan ennen, niin silti olen onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen tuosta mun maailman parhaimmasta aviomiehestä, maailman suloisimmista lapsista, kodista joka toimii turvasatamana, ystävistä, työpaikasta ja äidistä, joka innostui ajatuksesta, että sunnuntaina lähdetään kärryttelemään Arboretumiin 

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

alle

PS. mökkipostaukset ovat olleet vähän hintsussa! Yleensä kaikista eniten olen nauttinut kuvata ruokajuttuja kesähuoneessa, mutta meillä syödään mökillä tällä hetkellä kerttiksiltä eikä ole ollut oikein intoa ruoanlaittoon. Nyt haaveilen, että katan huomenna pöydän kauniiksi. Joten sunnuntai-iltana palataan kera mökkikuulumisten. Olkoon siinä kattauksessa sitten ne kertakäyttöiset tai posliinit. Se on vain materiaa!