HELLUREI!
Näin kauan maltoin olla pois blogista. Vähän reilun 48 tuntia. Sunnuntaina vielä tuntui, että maailma kaatuu päälle ja blogi on se, mistä karsitaan. Mutta en mä osaa olla kuulkaas pois täältä 🙂 Tämä on mulle se hengähdyspaikka. Ollaan miehen kanssa luettu teidän ihania kommentteja illan vaikeina hetkinä ja ammennettu niistä voimaa sekä lohdutusta. Kiitos ihanat, ette arvaakaan kuinka suuri vaikutus teillä ja sanoillanne on ♥ Tuntuu, että samalla kun olen menettämässä elämässä jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta olen kuitenkin saanut tilalle jotain arvokasta. Toivottavasti pystyn antamaan takaisin samalla mitalla. Nyt kun olokin alkaa kaikin puolin olemaan parempi. Kuumeeni nousi vielä sunnuntai-iltana huippulukemiin ja olo oli muutenkin kuin jyrän alle jäänyt. Koko illan odottelin soittoa sairaalasta. Mutta sitä ei kuulunut, ei ole vielä kuulunut. Suurimmat itkut on nyt itketty. Monet itkut tullaan vielä itkemään. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, mutta sisimpänä on se rauhallisuus ja se tietynlainen elämän tosiasoiden hyväksyminen. Oman perheen kesken oleilu on ollut pop. Sitä on taas avannut silmänsä ja rakastaa toisia vielä enemmän, jos mahdollista.
Viime viikolla yhtenä päivänä pikkuisempi kysyi, että koska voisin tehdä raparperipiirakkaa. Tänään yllätin koululaiset ja tein välipalaksi raparperipiirakkaa. Sen helpoimman kautta eli valmis muropohja, jonka päälle raparperia, kermaviilipurkki, rahkapurkki, kaksi munaa ja 1,5 dl sokeria. Ja sitten uuniin 175 asteeseen noin 40-45 minuuttia. Vetäisin pisteet kotiin, kun tarjosin vielä lisänä vaniljakastiketta ja jädeä 🙂 Kaksi suu hymyssä olevaa natiaista nuoleskeli tyytyväisenä suupieliään.
Äiti oli tänään ekaa kertaa sunnuntain jälkeen reagoinut hoitotoimenpiteisiin. Avannut silmiä ja räpytellyt. Tullut hetkeksi lähemmäs meitä. Illalla siellä käydessämme kyllä totesimme, että kyllä äiti on jo jossain aika kaukana. Toki, jos tilanne vielä muuttuu ja ”elonmerkkejä” tulee lisää, niin on syytä tsekata tilanne lääkärin kanssa. Elämä jatkuu ja samalla kun tässä on luopumisproggis käynnissä on myös esikoisen kaverisynttärien suunnitteluproggista. Viikonloppuna on luvassa taas yön yli synttärit. Tekee hyvää meille kaikille. Tällä kertaa en ajatellut potea huonoa omaatuntoa siitä, että meidän synttäritarjottavat ostetaan kaupasta…nuttura on tainnut löystyä tässä matkan varrella. Enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana 😀
Palataan taas, fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Viimeistään sitten loppuviikolla kevätjuhlatunnelmien kera!
AURINKOISIN TERKKUSIN,
PS. OBH Nordica Legacy -kahvinkeittimen voitti Ansu kommentilla: ”Ennen kuin muu perhe on herännyt, niin kupponen vahvaa luomukahvia on parasta aamun Hesaria lueskellessa. Siitä se päivä lähtee käyntiin :)” Onnea Ansu, laitoin sinulle tuossa päivällä spostia, joten katsohan postilaatikkoosi!
PPS. jos ihmettelette, että onnistuinko mä näin nopsaa tappamaan sen verenpisaran, niin se on siinä ja siinä. Toinen ei tainnut tykätä liian aurinkoisesta takapihasta, joten siirtyi etupihalle tokenemaan. Tosin eipä se amppelin terassille tippuminenkaan hyvää kukalle tehnyt 😉
Hei Maria!
Kiitos blogistasi, olen ollut jo vuoden päivät blogisi mukana kommentoimatta koskaan sinulle.
Itselle viime kevät oli kovin raskas oman äidin syöpädiagnoosin aikaan. Tänä vuonna oma äitini on toistaiseksi ja onneksi saanut ”terveen paperit”. Tällaiset vakavat asiat laittavat elämän arvojärjestykset uusiksi. Sitä oppii arvostamaan niitä läheisiä, jotka lähellä ovat. Äiti on lapselle niin läheinen ihminen, että itse jotenkin aina aikaisemmin pidin sitä itsestään selvyytenä. Sitä aina ennen ajatteli, että oma äiti on ja pysyy ja sitten joskus luonnollisesti poistuu hyvin iäkkäänä keskuudestani. Tänä vuonna arvostan jokaista puhelua ja keskustelua, jonka oman äidin kanssa saa vielä käydä. Äidin sairauden aikana sitä vain täytyi uskoa johonkin korkeampaan voimaan ja toivoa, että asiat järjestyvät.
Lukiessani näitä sinun tekstejä tämän hetkisestä vaikeasta elämäntilanteestasi, omat viime vuotiset pelot nostattivat päätään. Toivon sinulle jaksamista, onneksi sinulla on ihana perhe tukenasi! 🙂
Moikka Elina
ja ihanaa, kun jätit kommenttia 🙂
Voih, onneksi äitisi on saanut terveen paperit ♥ Meillä oli alun alkaen tieto, että tämä syöpä on se pahin mahdollinen eikä siitä parane ikinä. Se tuli itselleni yllätyksenä, että näitä tällaisiakin syöpiä on, jossa ei anneta lainkaan toivoa. Joten osasimme odottaa tätä nykyistä tilannetta…himpun verran myöhemmin kyllä olisi saanut tulla.
Kiitos, onneksi on tuo perhe ja onneksi saimme kuitenkin pitää äidin 67 -vuotiaaksi luonamme ♥
Ihana kirjoitus ja voimia teidän perheelle <3 Olet niin ihailtava tyyppi, jalat maassa ja nöyrä. Arvostan sitä.
Kiitos Henna ♥
Sitä on oppinut nöyräksi, elämä on opettanut 🙂
Jännä juttu, että vaikka välillä tuntuu, että annetaan enemmän kuin sitä jaksaa kantaa, niin aina sieltä on noustu. Vahvempana kuin ennen!
Olen lukenut jo jonkin aikaa sun blogia mutta en ole kommentoinut.. Tsemppiä ja jaksamista 🙂
Kiitos kaunis
ja kiva, kun jätit kommenttia ♥ 🙂
Kiva kun kirjoitit kuulumiset.<3 Etähalauksia ja sydämiä sinne jälleen. Ja niitä raparperipiirakalla höystettyjä iltapäiviä. 🙂 muista oma jaksamisesi. Teet sen, minkä jaksat, ja se riittää.
Moikkuli Niina
ja kiitos ♥♥♥
Mä helposti olen just sellainen, että sitten touhuan sitä sun tätä. Nyt olen jopa nukkunut päikkäreitä 😀
Oma isäni sairastui kohta eläkkeellejäämisen jälkeen Alzheimerin tautiin. Rakkaasta ihmisestä pikkuhiljaa luopuminen teki kipeää. Isän lopullinen lähtö tuli yöllä yllättäen ja hän siirtyi hiljaa unesta toiseen. Lopullinen lähtö riipaisi todella syvältä ja jätti meille suuren ikävän. Vaikka me läheiset jaoimme surun ja lohdutimme toinen toisiamme, suurin suru oli kuitenkin käytävä jokaisen itse läpi. Nyt kohta viiden vuoden jälkeen ikävä yllättää vieläkin joskus, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Lopullisen eron tullessa eteenpäin mennään vain hetki kerrallaan. Eletyt, yhteiset muistot ovat tuolloin kultaakin kalliimpia. Maria, kiitos että jaat kokemuksesi! Voimia äidillesi ja teille kaikille! Uskothan, että ihmeitäkin tapahtuu!
Moi Sari,
ja voi, teillä ollut kans muistisairautta ♥ Meillä äidin äiti kuoli viime heinäkuussa Lewyn kappaletaudin uuvuttamana (eli siis myös muistisairauteen). Raskaita vuosia.
Juu, isän kuoleman jälkeen tein kunnon surutyön ja vuoden päästä pystyin toteamaan, että suru on hälvennyt. Ikävä ei kyllä hälvene koskaan.
Kiitos, ihmeisiin uskon vahvasti – tässä taudissa ne eivät vain ole mahdollisia 🙂
Voimia sinulle ja perheellesi!
Kiitos Anu ♥♥♥
Onneksi meillä Suomessa suvi näyttää parhaita puoliaan…tämä olisi vähän tuskaista syksyn sateilla 🙂
Kyyneleet tulivat silmiin tekstiäsi lukiessa. Sinulla ja perheelläsi on nyt rankkaa, mutta onneksi sinulla on ihana perhe, josta saat voimavaroja.
Voimia sinulle ja perheellesi!
Hei Kristiina
ja kiitos ♥
Tuo perhe on kyllä sellainen voimavara, että oksat pois! Onneksi lapset ovat ainakin vielä (kopkop) jaksaneet olla omia iloisia itsejänsä 🙂
Pitipä tulla kuulumiset katsomaan taas.Kiitos tästä kauniista blogista,joka tuo minulle paljon inspiraatiota ruuan,sisutuksen,kauneuden ym.suhteen.Kaikki aina kauniisti kuvattu ja laitettu.Selvästi ajatuksella tehty.Blogistasi huokuu aitous ja perheesi on ihana.Kaikki kääntyy parhainpäin.Aikanaan.
Kiitos Sanna ♥♥♥
Ihanaa, että blogini inspiroi teitä. Välillä tuntuu just niin pinnalliselta kuvailla kauniita kukkia ja ruokia. Mutta onneksi sitä elämänsisältöäkin on niiden lisäksi 🙂
Kaikki kääntyy parhainpäin, juuri näin ♥
Kiva,että jaksoit tulla kertomaan kuulumiset vaikka teillä on raskas aika menossa.mä ihailen sitä miten hienosti osaat suhtautua asiaan etkä ole yhtään katkeroitunut.vanhemmista luopuminen on yksi elämän vaikeimpia paikkoja varmasti.
Koita jaksaa<3
Moikka Anu,
mulle tuli katsos sellainen tunne, että kun on vaikeaa, niin täytyy silti pitää nämä perusasiat ja rutiinit käynnissä. Ja tämä blogi taitaa olla yksi erittäin rakas sellainen, joka auttaa vaikeinakin aikoina 🙂
Mä itsekin välillä ihmettelen, mistä tämä suunnaton voima ja rauha tulee. Silloin joskus mietin, että varmaan sekoan, kun äiti ja iskä kuolee. Se, että en seonnut, kun iskä kuoli oli jo puolivoittoa. Nyt tuntuu, että tämä toisaalta menee jo tutun kaavan mukaan. Vaikka iskän kuolema oli helpompi, kun tapahtui kuitenkin yhtäkkiä. Nyt tässä ollaan oltu puoli vuotta löysässä hirressä. Vaikka loppu nyt menikin tähän koomavaiheeseen ihan yllättäen. Tai no, olihan viime viikolla näin jälkikäteen aika paljon oireita, jotka tähän viittasivat. Tila huononi viikossa ihan hirmuisesti. Perjantai-iltana kun nielurefleksi meni aavistin, että ei hyvää seuraa. Vielä to/pe akselilla keskustelimme kuitenkin äidin siirtämisestä kotihoitoon kera 24/7 hoitajien. Nyt se ei kyllä enää tule kysymykseenkään. Tunteja tai päiviä, kaikki otamme kiitollisena vastaan.
Oho, tulipas sepustus. Tuo oli terapeuttista ;D
Kiitos ♥♥♥
❤️ niin samassa tilantessa ollut
Voi sinua Helle,
että olet joutunut tämän kokemaan ♥♥♥
Todellista vuoristorataa ja odottelua. Ihan hirveää, mutta toisaalta taas helpottavaa!
Maria, lämmin kiitos rehellisestä, aidosta ja elämänmakuisesta blogistasi. Sitähän se elämä on, iloja ja suruja ja arvostan suuresti sitä, kuinka teet blogia sydän mukana. Tätä parempaan blogiin en ole törmännyt. Jo pidempään olen halunnut jotain kirjoittaa äitisi tilanteeseen liittyen, sillä tuntuu tyhmältä olla sanomatta mitään. Mutta, en vain tunnu löytävän sanoja. Toivotankin ihan hirmuisen paljon voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi. Päivä kerrallaan, halaus. Ja kaikesta huolimatta, myös aurinkoisia kesäpäiviä. <3
Kiitos Susanna ♥
Et tiedäkään kuinka hyvältä tuntuu, että te lukijat arvostatte näitä mun turinoita juuri sellaisena kuin ne ovat. Mitään kaunistelematta ja jalat maassa kirjoitettuja kuvauksia meidän elämästä. Ei turhaa krumeluuria vaan arjen kultareunoja. Blogia tulee tehtyä suurella sydämellä, ihana kuulla että sekin välittyy sinne ruudun toiselle puolelle. En tule toimeen ilman tätä blogia ja teitä lukijoita 🙂 Sen huomasin tuon äääärettömän pitkältä tuntuneen 48 tunnin blogitauon aikana.
Kiitos, aina ei tarvitse sanoa mitään. Tiedän, että te olette siellä hengessä mukana ♥
Moikka ja voimia ❤️ juuri tänään kävin ystäväni, vähän päälle nelikymppisen luona. Hän sairastaa myös aivosyöpää, ja kyllähän se hiljaiseksi vetää, kun perheen äidin kunto hiipuu.. Itse menetin myös äskettäin myös päälle nelikymppisen veljeni. Kuolema tuli täysin yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta. On tässä ollut nieleskelemistä. Suru on ollut läsnä päivittäin ja kaipuu valtava. Mutta elämää on jatkettava, ja annettava surun muuttua kauniiksi muistoksi. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikesta huolimatta hyvää kesää!!
Heipsuli,
voi ei, kovasti voimia sinulle <3 Kuolema, tulee se yllättäen tai ei, pysäyttää totaalisesti!
Tuo aivosyöpä on kyllä sellainen pirulainen! Hirmuisesti tuntuu yleistyneen viime aikoina 🙁
Kiitos ja ihania kesäpäiviä sinnekin <3
Muista Maria aina, että kun jokin ovi sulkeutuu niin uusi jostain avautuu. Eikä onneaan tarvitse ansaita 🙂 Voimia koko teidän perheelle ja kaikesta surusta huolimatta kaunista kesää. Tiedän, että näet sumuverhon läpi myös auringon. Jään innolla odottamaan mökkipostauksia ja fredagmysejä sitten kun niiden aika on 🙂
– Outi WillaSuppa
Moikka Outi
ja kiitos kovin kauniista sanoistasi; samoilla linjoilla ollaan <3
Se aurinko paistaa sieltä sumuverhon takaa niin vallan kirkkaasti ja tämä on nyt sellaista odottelua, että koska se sumuverho häviää...
Kiitos, mä odotan noita myös 🙂
Ihanaa viikonloppua <3