HEIPPA IHANAT!
Viime sunnuntaista lähtien ajatukseni ovat tämän tästä palanneet erääseen naishenkilöön, kenet tavattiin Tobyn kanssa lenkillä. Tuohon kovin kauniisti ja arvokkaasti ikääntyneeseen, mutta silminnähden jo hauraaseen vanhukseen. Katselimme koiran kanssa lenkkipolun varrella olevassa rutakossa hyppiviä vesikirppuja ja tapani mukaan höpötin ääneen. Näin kaukaa lähestyvän rouvan ja mielessäni ajattelin, että kuinka hienoa että toinen jaksaa vielä sauvakävellä, vaikka ikää oli varmasti reilusti yli 80-vuotta. Lähemmäksi tultuaan sain häneen katsekontaktin. Hymyilin ja hän hymyili takaisin. Jatkoin vesikirpuista ääneen höpöttämistä, kunnes tajusin, että tuo vanha rouva oli pysähtynyt taaksemme. Ei sanonut mitään, katsoi vain lammikon pinnassa väreileviä vesimuodostelmia.
”Kyllä luonto on sitten kaunis.” sanoin ääneen ja nousin ylös katsomaan vanhusta. Huomasin, että hänellä oli silmät kostuneet. Luulin sen johtuvan iän tuomasta kuivuudesta. ”Sitä minäkin tässä juuri jäin katsomaan.” hän sanoi ja katsoi tuota valkoista karvaista kaveriamme. Siitä aloimme sitten juttelemaan. Hänen koirarakkaudestaan ja siitä, kuinka haluaisi koiran, mutta ei niin korkealla iällä enää voinut ottaa. ”Asun kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja siinä on jo tekemistä, että jaksan itse kavuta raput.” rouva jatkoi. Hetken ajattelin, että koirahan voisi tuoda mukavaa vaihtelua elämään ja kyllähän sellainen jo raput kapuaisi itsekseen ylös. Kunnes tajusin, että ehkä rouva ei tosiaan jaksaisi viedä koiraa ulos tarpeilleen montaa kertaa päivässä, sillä raput olivat haasteelliset. ”Sitäpaitsi, ei minulla ole ketään tukiverkostoa kuka auttaisi koiran kanssa. Olen ihan yksin. Ja mitä sille koiralle sitten tapahtuisi, kun minä tästä jonain päivänä…” hän jätti lauseen kesken ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
Tuossa vaiheessa huomasin itsekin pyyhkiväni silmäkulmaani. Juttelimme vielä hetken aikaa ja jopa Toby, jolla on aina kiire touhuttaa eteenpäin istui ihan hiljaa vieressäni ja kuunteli. Lopulta toivotin vanhukselle mukavaa sunnuntaita ja kevään jatkoa. Käännyin jatkamaan matkaa toiseen suuntaan. Kuulin selkäni takana hauraan äänen: ” Odota…piti vielä sanoa kiitos. Kiitos sinulle nuori nainen tästä ihanasta elämyksestä.” ♥
Siinä missä itselleni on ihan arkipäivää jutella tuntemattomillekin ihmisille, aloittaa keskustelu vaikka tavaratalon hississä tai lenkkipolulla, koki tuo kaunis ja hauras vanhus keskustelumme elämykseksi. Siinä missä itselläni on ympärilläni suuri joukko ihmisiä, keiden kanssa keskustella, ei tällä rouvalla ole välttämättä päiväkausiin juttuseuraa lainkaan. Se sai minut pohtimaan jälleen sitä, kuinka paljon meillä täällä Suomessa on yksinäisiä. Varsinkin yksinäisiä vanhuksia. Mitäs jos tänä viikonloppuna yritettäisiin jokainen antaa edes yksi elämys jollekin. Se voi olla vaikka vain hymy satunnaiselle vastaantulijalle. Muutama vaihdettu sana tai pään nyökkäys tervehtimisen merkiksi.
Tänään myöhään illalla saan reissussa rähjääntyneen jälleen kotiin. Huomenna suuntaamme aamusella mökkivenerantaan. Sen verran kuulimme paikalliselta ilmapumpun korjaajalta, että järven pitäisi olla auki. Sitä odotellessa 🙂 Jokohan se mökkikausi tästä nyt viimeinkin starttaisi?
PERJANTAITERKUIN,