HEIPPAHEI IHANAT!
Kiitos tsempeistänne eiliseen; sairastuvalla tilanne on stabiili eikä uusia tarttuneita ole onneksi tullut. Eilen illalla tosin sitten äiskä naapurista soitteli ja kertoi taudin alkaneen. Ärhäkästi tarttuvaa sorttia, näemmä. Tämä päivä vietellään pikkuisen kanssa kotona. Sohva on vielä paras paikka ja vaakataso paras asento. Ruokaa tekee kovasti mieli ja heti aamusta ajelin kauppaan hakemaan raejuustoa, sillä sitä oli kuulemma ihan pakko saada 🙂
Sain ihanalta ystävältä ja blogikollegaltani Marjalta tosi kivan Kahta en vaihtaisi -haasteen, jossa piti pohtia suhdetta sisustusesineisiin ja nimetä kaksi rakkainta huonekalua. Sellaista huonekalua, jotka ovat kiertäneet kodista toiseen. Tässä vähän lipsuin, mutta rakkaita nämä molemmat kyllä ovat. Oikeastaan tähän samaan kastiin olisi kuulunut tuo meidän sohvapöytä. Arkkupöytä, joka oli ainoa, jonka miehen poikamiesboksista aikoinaan kelpuutin yhteiseen kotiimme 😀 Silloin taannoinhan se oli puun värinen, mutta saanut mustan maalin pintaansa nelisen vuotta sitten.
Ihan ensimmäisenä ja rakkaimpana huonekaluna tuo alunperin akaasiapuun värisenä meillä ollut vitriini. Joka sittemmin sai mustaa päällensä ja viime syystalvella valkoisen sisuksen. Rakastan tuota kaappia enkä suostuisi siitä ihan hevillä luopumaan. Muistan, kun käsittelin sitä mustaksi, niin oli jotenkin tosi kiireinen päivä. Kaiken lisäksi ihan sikapimeä syysmyrskypäivä. Kesken maalauksien kävin hakemassa kuopusta päiväkodista ja kotiin tullessani huomasin, että joistan kohti maali oli hieman valunut. Eihän kalustemaalia sovi lähteä ”petrailemaan”, joten annoin valumien olla. Tuo ainakin pientä särmää kaapille. Viime syksynä Isänpäivänä maalasin sen valkoiseksi sisältä ja pojat, että ilme raikastui. Enää ei puutu kuin se, että osaisi pitää tuon kaapin sisällön siistinä; pari alimmaista hyllyä toimivat sellaisina, että sinne tulee sullottua kiireen vilkkaa ylimääräiset kynttilänjalat, koriste-esineet sun muut 🙂
Noilla valkoisilla remppatikkaillakin on muuten tarinansa. Äidin ja iskän sijoituskämpästä keskustasta vuokralainen katosi noin 15 vuotta sitten taivaan tuuliin. Ihan yhtäkkiä. Tehtiin poliisille ilmoitus ja kaikki lain vaatimat jutut. Jätti liki koko omaisuutensa ylioppilaslakkia ja huonekaluja myöten tuonne asuntoonsa. Muistaakseni ko. omaisuutta piti säilyttää joitain vuosia, jonka jälkeen ne siirtyivät meille. Eihän me nyt toisen omaisuutta pidetty tuon lain vaatiman säilytysajan jälkeen, vaan taidettiin viedä huonekalut kierrätykseen yms. Remppatikkaat kuitenkin pidettiin. Ne olivat puunväriset ja apuna monissa maalaustalkoissa. Loppujen lopuksi niissä oli niin paljon maaliläiskiä, että päätin maalata ne valkoiseksi. Tiedä häntä miltä vuodelta nuo ovat, mutta monet kolhut ovat tehneet niille hyvää. Vielä välillä sitä miettii, että minneköhän tuo vuokralainen aikoinaan katosi ja onko kaikki hyvin. Tikkailla on siis tunnearvoa sen pohjalta.
Toisena rakkaimpana huonekaluna nimeän isän papan nikkaroiman jakkaran. Tuo vaaleansininen symppis jakkara oli päästä maalta monta kertaa mukaani, mutta koska iskä ei antanut lupaa, niin en sitä ottanut. Hänen oli hyvä istua siinä, varsinkin jalan amputaation jälkeen. Matalilta tuoleilta ei päässyt ylös. Tuo on ollut siellä maalla mummulan keittiössä niin kauan kuin muistan. Mummu istui tuossa aikoinaan navetasta tultuaan iso esiliina päällään ja huivi päässä. Taivasteli maailman menoa ja yleensä aloitti lauseen ”Kuule Marja, kun sä tietäisit…”. Niinpä, kutsui mua Marjaksi Marian sijaan 🙂 Mummulla oli tapana ottaa kaikki maailman huolet kontolleen. Pitää kaapit täynnä kuivamuonaa sodan pelossa. Monta tarinaa ja kokemusta eläneenä tiesi varautua pahimpaan. No mutta, iskän kuoleman jälkeen jakkara tuli meille. Tuossa se nyt nököttää keittiössä ja itse siirrän sen aika usein keittiön saarekkeen ääreen. Ryystän aamukahvia. Ja taivastelen maailmanmenoa noille meidän pikkuisille. Vain essu puuttuu.
Ai niin, ja yhtenä huonekaluna listaan olisi voinut lisätä tuon takkahuoneessa olevan toiselta mummulta meillä säilössä olevan pianon. Kaupunkimummulassa on ollut tuo piano koko minun elinikäni. Vaikka rahaa ei liiemmin ollut, niin mummu ja pappa panostivat lasten soittoharrastukseen ja ostivat arvokkaan pianon. Se soi vieläkin kauniisti ja joka kerta kun kannen avaa, niin sieltä tulvahtaa Kissanmaan mummulan tuoksut ♥
Tämä oli ihana haaste, kiitos ihana Marja! Sai allekirjoittaneen vallan nostalgiseksi 🙂 Haasteen haluan antaa eteenpäin seuraaviin blogeihin. Joista uskon löytyvän myös monta tarinanarvoista huonekalua:
Uusi Kuu, Rillan koti, All I ever wanted is here, Sally’s, Sisustusunelmia, Modernisti Kodikas
Olkaahan hyvä leidit, innolla jään odottelemaan tarinoita huonekalujen takana!
AURINKOISTA TIISTAITA,
