HEIPPAHEI IHANAT!
Mitäs, jos tämä (ihana) helle olisikin tästä lähtien vallitseva olotila? Jos ei saisi enää ikinä kokea sitä vilua, joka pakottaa vetämään villasukat jalkaan ja kaivautumaan syvemmälle villapaidan syövereihin? Jos ei enää ikinä tuntisi syyssateen vihmovan poskilleen tai liian isojen kumppareiden lonksuvan jaloissa? Mitäs jos olisi aina vain valoisaa, ilman sitä joillekin masentavan pimeää marraskuuta?
Ihan vain äkkiseltään aloin tänä aamuna miettimään, että mitäs jos tämä meidän rakas maapallomme on niin sekaisin, että se on langettanut käristyskupolin päällemme ikuisiksi ajoiksi. Eikös olisikin kamalaa? Älkää käsittäkö väärin – rakastan hellekesää ja kesän lapsena kesä on ollut itselleni se suosikkivuoden aika. Mutta se inspiraatio ja palo elämään, se tulee niiden vähemmän hohdokkaiden vuodenaikojen ansiosta. Niiden, kun tietää, että ei hitto vie parempaa on vielä luvassa. Niiden, kun aamulla miettii, että antaisi mitä vaan keväisistä aamuista. Niinhän sitä sanotaan, että nauttiakseen auringosta, pitää oppia tanssimaan sateessa. Elämä ei voi olla yhtä kesää. Elämä ei voi olla yhtä juhlaa. Elämässä parasta on juuri se, että on niitä pimeitä aikojakin. Niitä, joiden jälkeen aurinkoiset päivät tuntuvat tuplasti paremmalta. Ja hyvä niin ♥
Tänään palattiin parin päivän kaupunkioleilun jälkeen mökille. Kaupungissa olo tukkoisena oli kovin tuskaista. Kuten tapoihin kuuluu, niin mulla alkoi just ennen lomaa viikko takaperin kesälenssu kurkkukivulla. Tässä välissä oli muutama parempi päivä, mutta tänään aamuyöllä heräsin taas jäätävään kurkkukipuun ja siihen, että ei saanut oikein nuhalta henkeä. Kaivoin lääkekaapista sellaisen droppiarsenaalin, että pöpöt tais pelästyä. Nyt on jo huomattavasti helpompi hengittää. Ehkä mökki-ilmasto osaltaan auttaa asiaan. Leppoisa iltatuuli ja se, että auringon eteen on parkkeerannut pari pilveä 🙂
Kuvat ovat viime syksyltä. Niihin palasin tänä aamuna kotosalla miettiessäni olkkarin järjestystä. Olemme päättäneet siirtää mustan senkin ruokahuoneesta olohuoneesen. Siihen omalle paikalleen. Mutta rymsteeraukset saa odottaa sitä syksyä. Tai ainakin viileämpiä päiviä. Mutta sitä ennen, nautitaan vielä tästä kesästä. Kesä 2018 jää muistoihin kesänä, joka tuntui hurjan pitkältä ja joka ei loppunut ikinä 😉
IHANAA PERJANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,
Edellisessä kodissamme meillä oli kaunis takapiha. Takapiha, jossa keväisin istutin ruukkuihin kesäkukkia, ostin amppelikukkia ja jossa vietimme elämäntäyteisiä päiviä auringossa ja pitkään istuttuja iltoja auringon laskettua. Pihallamme kasvoi yksi omenapuu, josta ammensimme syksyisin satoa, muutama marjapensas sekä mummulan pihasta tuodut raparperit. Raparperit, jotka sitkeästi puskivat ylös maasta ilman minkäänlaista hoitoa. Vuosi vuodelta huomasin kuitenkin kaipaavani enemmän. Kaipasin puutarhaa, josta ammentaa kukkivia maljakkoon keväästä syksyyn. Kaipasin multaa, johon upottaa sormeni. Pieniä taimia, joiden kasvua ja elämää tukea. Kaipasin nähdä kätteni työn tuloksen. Eniten kaipasin vahvistusta siitä, että elämä jatkuu. Vaikka läheisistä rakkaista elämä oli hiipunut, kaipasin edes pientä merkkiä, näköhavaintoa siitä, että luonnon omat ovat niin sitkeitä ja niin monimuotoisia, että se elämä jatkuu. Tavalla tai toisella.
Nyt olemme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on iso piha. Mahdollisuuksia vaikka mihin. Vanha puutalo vaatii mielestäni arvoisensa puutarhan. Eräänä kauniina toukokuun iltana kävin kuokan kanssa tuolla tällä hetkellä varsin karulla takapihallamme toteamassa, että se elämä jatkuu. Iskän aikoinaan Irgutskista tuomat valkosipulit pukkasivat kivikovan, vettä vailla olevan saven läpi pinnalle. Levittäen ihanaa tuoksua. Tuoksua, joka tuo muistoja niiltä ajoilta, kun tämä piha oli vehreä. Täynnä elämää. Tuolloin tuumin itsekseni, että ”let it grow”. Hymähdin, otin kuokalla osan valkosipuleista ylös ja laitoin koriin. Lisäsin mukaan myös korianteria, salaattia ja herneenversoa. Kylmän ja huurteisen valkoviinipullon sekä kameran. Kimpsujen ja kampsujen kanssa pyrähdin kivenheiton päähän veljen perheen kauniiseen puutarhaan. Vanha talo ja kaunis vanha puutarha. Mistä paremmasta paikasta sitä voisin ammentaa tietoa ja inspiraatiota tulevaan puutarhaharrastukseeni.
Ehkä oli korkea aika myös sille, että osa lapsuudenkotimme muistoista saisi jatkumoa myös veljen perheen puutarhan istutuslaatikossa. Tuoksujen ja makujen myötä. Siinä veljen vaimon kanssa lempeässä kesäillassa multaan sormemme upottaessamme mietin, että tämä on terapiaa parhaimillaan. Siinä missä aiemmin käsien upottaminen taikinaan on toiminut terapiana, olen oppinut nauttimaan myös pehmeän mullan kosketuksesta. Pullantuoksuisesta äidistä on pikkuhiljaa tulossa mullantuoksuinen äiti. Parhaimmillaan puutarhan hoito rentouttaa, lievittää stressiä ja tuottaa mielihyvää. Kun kylvää, kuokkii, kitkee ja kaivaa, näkee kättensä työn tuloksen. Siinä samalla maata kuopsuttaessaan huomaa yhtäkkiä rentoutuvansa. Uskoisin että tuolla varsin terapeuttisella puuhalla on myös itsetuntoa ja itseluottamusta kohentava vaikutus. Hei, mä pystyin tähän! Sen näkeminen, miten pienestä siemenestä kasvaa upea ja uljas kasvi on yksi osoitus luonnon ihmeestä. Nämä ovat niitä asioita, joiden äärellä pieni ihminen ei voi muuta kuin ihastella. Voi vain todeta, että wow. Ymmärtämättä kuitenkaan pohjimmiltaan, mistä se pieni siemen ammensi kaiken sen voiman ja tahdon kasvaa isoksi.
Arki on nykyään niin hetkistä ja ulkopuoliset paineet ovat kovat. Puutarhanhoidon on tieteellisesti tutkittu lisäävän ihmisten hyvinvointia. Itselleni puutarha ja luonto merkitsevät rauhoittumista. Rentoutumista kaikkien aistien avulla. Tuona tiistai-iltana veljen perheen puutarhassa kaadoimme laseihin tuliaisiksi tuomaani 
Pioneja, riippahernepuita, minttua, lipstikkaa, ruohosipulia, särkyneitä sydämiä, jaloangervoa, rusopäivänliljaa, punatähkiä, japaninkuunliljoja, rönsytiarellaa, alppikärhöjä ja kiinankärhöjä, syyshortensiaa, sireeniaitaa sekä puutarhan kaunista klassikkoa eli juhannusruusua. Muun muassa näitä kaunokaisia löytyy veljen perheen unelmien puutarhasta. Niitä tulee löytymään myös meidän puutarhastamme. En malta odottaa niitä kesäisiä iltoja, kun saan hipsutella auringon jo painuttua mailleen yöpaitulissani paljain varpain tuolla takapihallamme. Ihastella nukkumaan käyviä kukkasia ja luonnon moninaisuutta. Poimia marjoja suuhun suoraan pensaista ja kitkeä lempeästi ohimennen muutaman sinnikkään rikkaruohon.
