IHANAA ÄITIENPÄIVÄN AAMUA!

Vielä on tuoreessa muistissa ne ajat, kun äitienpäivänä piti esittää nukkuvaa. Kun sänkyyn kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi itse askarreltua korttia. Kun  kyynelhanat aukesivat sillä sekunnilla kortit nähdessäni.

Äitienpäivä herkistää, vuosi toisensa jälkeen. Päällimmäisenä on jälleen tänä äitienpäivänä kiitollisuus ja onnellisuus. Onnellisuus, jota viimeiset viikot ovat ruokkineet. Olen saanut pitää mun rakkaimmat pikkunaperot kotona. Nähnyt heitä enemmän kuin pitkään aikaan.

Sen lisäksi, että mulla on maailman rakkaimmat lapset, joiden ansiosta saan tätä juhlapäivää viettää, on mut kasvattanut tällaiseksi kuin olen, maailman rakkain äiti. Mun suurin tavoite äitinä on olla yhtä hyvä ja rakastava äiti kuin mitä mun äitini mulle oli. Antaa lapsille niin hyvät eväät elämään, että pärjäävät. Tapahtui mitä tahansa. Antaa sitä rakkautta ylitsepursuavasti.  Se kun ei mene koskaan hukkaan. Rakastaa rajoilla ja läheisyydellä.

Jos vertaan suhdettani oman äitini kanssa, näen mun ja tyttöjen väleissä hyvin paljon samaa. Sellaista mutkattomuutta ja vaivattomuutta, sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ihan äärettömän määrän rakkautta. Siinä missä me saatiin mun äidin kanssa ihan jäätäviä kikatuskohtauksia, huomaan kikattavani tyttöjen kanssa tämän tästä. Välillä joudutaan keräilemään itseämme kaupan parkkipaikalla autossa istuen kauankin, ennen kuin voidaan astua kauppaan. Yksikin väärä sana tai katse, niin koko kikatusrumba alkaa alusta. Niin se oli äiskänkin kanssa aikoinaan.

Haluan äitinä olla lempeä. Mutta tietyissä asioissa tiukka. Olen hyvin tarkka käytöstavoista ja kohteliaisuudesta. Kotona voi olla välillä vähän rääväsuu ja päästellä suustaan sammakoita, turvallisin mielin, mutta vieraiden ihmisten kanssa vedetään suu suppuun ja käyttäydytään. Ei sillä, en muista kertaakaan sanoneeni omille vanhemmilleni pahasti. Enkä ole kertaakaan saanut niitä kuuluisia haistatteluita meidän nuoriltakaan.

Eihän se äitiys aina helppoa ole ollut. Meillä on tytöillä vajaa kaksi vuotta ikäeroa ja siinä, missä toinen kärsi kahden vuoden uhmasta ja herätteli öisin sata kertaa, herätteli toinen koliikkikipujensa kanssa samaan aikaan. Tuohon aikaan mies reissasi yli puolet vuodesta ja pyöritin palettia kotosalla. Isovanhempien apu oli korvaamaton.

Näin jälkikäteen osaan arvostaa tuota aikaa, jonka vietin kolmistaan tyttöjen kanssa. Meistä hitsautui ihan älyttömän vahva tiimi. Käytiin seurakunnan muskarit, avoimet kerhot sun muut kolmistaan. Leikittiin lähipuistossa, jossa ei tuolloin muita näkynyt. Lähdettiin sadepäivänä kuluttamaan aikaa marketteihin. Toinen kärryissä istuen ja toinen turvakaukalossa nukkuen. Tehtiin ruokaa, toinen syöttötuolissa katsoen ja toinen rintarepussa jokellellen. Me oltiin aika erottamattomat jo silloin.

Äitiys on kunniatehtävä. Sellainen elämän mittainen projekti, jossa ei paljoa palvelusvuosi- tai vuorotyölisillä koreilla. Mutta sellainen, joka palkitsee joka ikinen päivä. Kulminoituen lottovoittoon kerran vuodessa. Toukokuun toisena sunnuntaina. Jälleen tänä sunnuntaina mun sydän murtuu heidän puolestaan, ketkä kovasti haluaisivat olla äitejä, mutta eivät syystä tai toisesta ole unelmaansa vielä saavuttaneet. Äitiyttä, niin kuin ei elämässä mitään, tule ottaa itsestäänselvyytenä.

Mä huikkasin tuossa tytöille tätä postausta kirjoittaessani, että kertoisivat muutamalla sanalla, millainen äiti olen. Ette ikinä arvaa vastausta? No tyypilliseen tapaan olen kuulemma nolo. Hei, pointsit siitä – äititehtävä on kunnialla suoritettu 😉 Ei siihen sanoja tarvita kertomaan millainen äiti olen. Se riittää, kun toinen painaa päänsä olalleni tai punkeaa ihan liki istumaan sohvalla. Ottaa käsikynkästä kauppareissulla kiinni tai kutittaa takaapäin jenkkakahvoista. Pyytää mua pelaamaan yatzya tai huutaa illalla peittelemään. Mun rakkaat, kiitos kun saan olla teidän äiti ♥

Ihanaa äitienpäivää!

MOIKKAMOI MAANANTAIHIN!

Meillä aloitettiin viikko juhlavissa merkeissä. Vaikka lapset olisivatkin saaneet nukkua vähän pidempään, niin 15-vuotissynttärisankari halusi, että syödään koko perheen kesken aamupala ennen kuin lähden töihin. Kuuden jälkeen aloin kattamaan pöytää koreaksi, nostin siihen eilen iltana sulamaan otetun kakun (synttärisankari ei halunnut itse leivottua…hmph), laitoin kukkia maljakkoon ja kukkaservetit lautasille. Croissantteja ja riisipiirakoita tarjolle. Sankarin toiveena oli myös ananasta ja vesimelonia aamupalaksi, joten sellaisia viipaloin myös.

15 vuotta sitten tänä aamuna heräsin sairaalassa vähän tuskissani. Tai en usko, että olin yöllä edes nukkunut. Tuskasta huolimatta olo oli juhlava; olin maannut sairaalassa edeltävät kolme viikkoa pakkolevossa ilman telkkaria, turhia vierailuita, kirjoja tai mitään muuta ärsykettä, mikä voisi nostaa verenpainetta. Raskausmyrkytyksen takia synnytystä oli yritetty käynnistää tuo kolme viikkoa. Aina kolme päivää käynnistystä ja yksi päivää taukoa. Aloin olemaan jo aika puhki, kunnes synnytystä edeltävänä päivänä sain luvan käydä kävellen neljännestä kerroksesta alhaalla jätskiannoksella. Vanilja- ja suklaapallo lakritsikastikkeella maistui taivaalliselle. Kävelin miehen kanssa ripeästi rappuset takaisin ylös ja hei se tuotti tulosta – aamuyöllä alkoi sellaiset supistukset, jollaisia olin odottanut.

Aamukierroksella ihana osaston lääkäri taputti supistuksen välissä mua olalle ja kiitti siitä, että olin jaksanut olla niin mahdottoman positiivinen. Toivotti hyvää matkaa kohti synnytyssalia. Ja hei, antoi luvan kävellä sinne!

Raskausmyrkytys oli vaikuttanut vauvaankin niin, että sydänäänet heikkenivät. Seuraavalla ulos tai hätäsektioon, kuulin. Yhtäkkiä huone oli täynnä jos jonkinlaista lääkäriä ja hoitajaa. Tässä kohtaa mulla on katkos muistissa, mutta seuraavan kerran muistan ihmetelleeni missä on a) vauvani ja b) mieheni. Hoitaja vakuutteli, että molemmat ovat tallessa. Matalin pistein syntynyt vauva on virkoamassa isi vierellään. Vaivuin takaisin jonkin asteiseen horkkaan. Jälkeenpäin kuulin, että kroppa oli reagoinut välittömästi synnytyksen jälkeen ja palauttanut itsekseen verenpaineen normaaliksi.

Tuo pieni ja kaunis vauva pääsi osastolle kanssani päiväksi, kunnes joutui vastasyntyneiden teholle pienoisten komplikaatioiden vuoksi. Vaikka sisimmässäni tiesin vauvan selviävän, niin kotiutuminen tyhjän kaukalon kanssa oli jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Viikon päästä pääsimme onneksi kotiin perheenä. Ja hei, tänä päivänä tuo 15 vuotta sitten 44 cm pieni murunen on jo reilusti äitiään pidempi. Sitkeä kuin sissi ja rakas kuin mikä ♥

Nuori nainen, jonka tiedän jo nyt selviävän, tuli elämässä vastaan mitä tahansa. Missäpäin maailmaa tahansa. Vastuuntuntoinen ja tunnollinen. Sellainen, jonka sanaan voi luottaa. Meidän perheen moraalinvartija. Jonka kanssa lautapelejä pelatessa ei kannata edes yrittää huijata (ei sillä, että olisin edes yrittänyt 😉 Maailmankansalainen, joka on  välillä enemmän perillä ajankohtaisista ja polttavista asioista kuin vanhempansa. Aktiivinen uutisten seuraaja. Ihmisten seuraaja. Tältä supertyypiltä ei jää mikään huomioimatta. Musta tuntuu, että hänellä on silmät selässäkin.

Harkitseva ja herkkä. Hieman joskus itsepäinenkin, mutta omat puolensa pitävä. Monien kaveri, valittujen sydänystävä. Muista huolehtiva ja empaattinen.

Siinä missä ekat kolme kuukautta huudettiin yöt sylitysten, nukkuu hän nykyään yönsä erittäin hyvin 😉 Teini-iän myötä napanuora on venynyt,  niin kuin sen kuulukin, mutta silti läheisyys on pysynyt. 15 vuotta sitten tänään minusta tuli äiti – enkä päivääkään vaihtaisi pois ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

HEISSUN!

Nyt meillä on kuulkaa virallisesti kaksi teini-ikäistä. 13 vuotta sitten tänä aamuna meistä kolmesta tuli neljä. Muistan vuosia myöhemmin kirjoittaneeni esikoulua varten täyttämääni lomakkeeseen kysymyksen ”Miten kuvailisit lastasi?” vastauksen: Hän on päiviemme paiste, arkemme aurinko. Aina hyvällä päällä. Ja sitä nuo molemmat tytöt todentotta ovatkin – päiviemme paisteita. Tämä pienempi on varustettu aivan älyttömän hyvällä tilannehuumorilla. On ollut jo siitä lähtien, kun oppi puhumaan, sutkautellut sellaisia asioita suustaan, että välillä sitä on vanhempana miettinyt naurun keskellä, että sanoiko tuo lapsi todellakin suustaan nuo sanat?!  Ei mene päivääkään, ettei suu kääntyisi hymyyn toisen höpöttelyiden johdosta. Tilannetaju, se on kohdillaan.

Loistava huumorintaju yhdistettynä äänettömään ja rauhalliseen levollisuuteen on aika hyvä yhdistelmä. Tarvittaessa reipas ja sosiaalinen, mutta myös hiljaisuudesta ja omista oloistaan nauttiva. Lojaali ystävä, huolehtiva maailmankansalainen. Joka laittaa välillä äitinsäkin ruotuun: ”Äiti, miksei meillä taaskaan ole kestokassia mukana täällä kaupassa, mieti mitä muovin kulutusta!” ”Et ota nyt sitä muovikassia, me saadaan nää kannettua sylissä!” ”Äiti, voitaisko ostaa soijarouhetta jauhelihan sijaan?”

Tämä nuori neiti on myös yllättänyt viime aikoina sillä, että kertaakaan ei ole edes kysynyt, voisiko olla ystäviensä kanssa. On briiffannut mulle uutisia maailmalta niinä päivinä, kun en ole itse ehtinyt uutisiin syventymään. Sanonut, että nyt ei turhaa hötkyillä, sillä vielä tulee aika, että saa olla kavereidensa kanssa. Kuuliainen, kiltti ja sääntöjä noudattava, sellainen hän on kyllä muutenkin.

Monta kertaa olen täällä blogissakin todennut, että meidän elämä on helpottanut lasten kasvamisen myötä. Tuntenut tuosta tunnustuksesta ehkä joskus hieman syyllisyyttäkin. Koska kaiken järjen mukaan elämä teinareiden kanssa ei pitäisi olla helppoa ja auvoisaa. Koliikinhuuruisten öiden ja kaksivuotiaiden uhman jälkeen meillä on päästy helpolla. Toki jokaiseen kasvuvaiheeseen kuuluu sellaisia asioita, että välillä vanhempana on joutunut laskemaan kymmeneen. Siinä lasten kasvaessa tämä on ollut huikea kasvuprojekti myös itselle. Pinna on nykyään tsiljoona kilometriä pitkä ja hermot kuin viilipytyllä. Parasta mitä minä voin teinien eteen tehdä on tukea ja ymmärtää. Asettaa rajat ja olla läsnä. Mutta ennen kaikkea rakastaa, ehdoitta.

Päivänsankarin toiveesta aamupalapöydässä oli tarjolla mangojuustokakkua, croissantteja, vadelmia, manchego-juustoa (hänen suurinta herkkuaan!) ja viinirypäleitä. Pitkästä aikaa myös appelsiinimehuakin. Meillä alkaa tästä jokakeväinen juhlaputki, sillä parin viikon päästä on esikoisen synttärit ja siitä viikon päästä miehen synttärit. Sitten saadaankin juhlia jo äitienpäivää. Tänä vuonna nämä kaikki tullee juhlittua oman perheen parissa, mutta ensi vuonna järkätään isot bileet – kun siihen on kerta mahdollisuus ♥

IHANAA 2.PÄÄSIÄISPÄIVÄÄ TOIVOTELLEN,