lauantai 07. toukokuun 2022

Teini-ikäisten äiti

HEI IHANAT!

Mulla on ollut kunnia kantaa arvonimeä äiti jo yli 17 vuoden ajan. Äitiys on jotain sellaista, johon kukaan ei sen liiemmin valmistellut. Jotain sellaista, johon ei annettu ohjekirjaa. Äitiydessä on tullut toimittua pääsäntöisesti intuition kautta. Tullut tehtyä niitä asioita, joita sydän on ohjeistanut tekemään. Tällä on pärjätty pitkälle.

Välillä äitiys on ollut rankkaa. On ollut huolta ja murhetta. Se kuuluu äitiyteen. Se kuuluu elämään.

Olen kasvanut äitinä näiden 17 vuoden aikana ihan uskomattoman paljon. Olen oppinut olemaan jämäkän lempeä (lue: lasten mielestä välillä aivan nipo ;)). Tehnyt päätöksiä, jotka ovat olleet kuitenkin lasten kannalta niitä parhaita. Vaikkeivat aina niitä ole siinä hetkessä tajunneet. Olen oppinut olemaan stressaamatta äitiydestä. Kaikki menee ihan varmasti omalla painollaan.

Millaista on olla teini-ikäisten äiti?

Don’t shoot the messenger, mutta mun mielestä se on aivan parasta. Rakastan tätä vaihetta. Vaihetta, johon kuuluu kasvukivut olennaisena osana. Kaikilla osapuolilla. Mutta me kasvetaan tyttöjen kanssa yhdessä. Ollaan hitsauduttu vielä enemmän yhteen nyt parin viime vuoden aikana. Vaikka se kuuluisa napanuora onkin venynyt ja sitä on tarkoituksellakin venytetty. Hämmästelen, että onko nuo kaksi upeaa nuorta naista, jotka puhuvat mun kanssa historiasta tai esittävät poliittisia mielipiteitään todellakin niitä pieniä pilttiposkia, jotka just vasta punkivat syliin ja jotka höpöttelivät sellaisia ihania spontaaneja taaperoiden juttuja. Kuola suupielistä valuen ja silmät ruiskaunokin sinisinä isoina kuin lautaset loistaen.

Olen äiti, joka pyörsi mielipiteensä mopoautosta, mutta joka silti ei hyväksy lastensa juovan energiajuomia (koska uskoo vakaasti, että monipuolinen ruokailu ajaa saman asian). Olen äiti, joka heltyi kolmansien korvareikien edessä, mutta joka ei silti anna lapsilleen lupaa tatuointiin tai naparenkaaseen. Olen äiti, joka yrittää opettaa lapsille, että välillä saa ja kuuluu olla tylsää. Olen äiti, joka haluaa näyttää lapsille sen, että onnellisiin hetkiin ei tarvita ihmeitä. Välillä ihan vaan sisustusohjelma ja oma sohva riitää.

Olen äiti, joka tekee töitä sen verran enemmän, että saa annettua lapsille elämän varrelle kokemuksia, jotka joskus maksavat hurjan paljon. Kuten vaihto-oppilasvuosi. Mutta myös äiti, joka edellyttää lapsiltaan kesätöihin menemistä, jotta lapset itse oppivat ensinnäkin työhakuprosessin ja toisaalta arvostamaan rahaa ja sitä, että mikäli haluaa tiettyä elintasoa pitää, niin se pitää maksaa.

Olen äiti, joka edellyttää lapsiltaan käytöstapoja ja muiden ihmisten kunnioitusta. Tästä en tingi. En ole koskaan tinkinyt. Muistui mieleeni eräs viime marraskuun päivä, kun tulimme kummitytön rippikirkon jälkeen kotiin ennen juhlia ja istuimme esikoisen kanssa keittiön pöydän äärellä. Molemmat juhlavaatteissaan puhelimiaan pläräten. Hän totesi yhtäkkiä, että ”Mä en jaksais enää pitää näitä v*t*n sukkahousuja!” Ja sen sanottuaan meni aivan hämilleen ja pahoilleen. Punastui. ”Anteeks äiti, mä en yhtään muistanut, että sä oot siinä.” Pyysi vielä myöhemmin uudelleen anteeksi.

Olen äiti, joka kertoo joka päivä rakastavansa. Teoilla ja sanoilla. Joka buustaa mieluummin lastensa itseluottamusta kehumalla ja minäpystyvyyden tunnetta kannustamalla kuin keskittyy ja jää kiinni mahdollisiin mokiin, joita toiset tekevät. Kaikki meistä mokaavat joskus  ja niistä kasvetaan. Ne keskustellaan tarvittaessa läpi ja jatketaan matkaa. Teini-iässä koetellaan rajoja ja se kuuluu ajan henkeen. Tunne-elämä on teineillä vielä lapsen kengissä ja monta asiaa myllertää mielessä.

Minä äitinä ja aikuisena olen se, kenellä tuo puoli on kehittynyt. Lehmän hermot ovat ne, jotka ovat auttaneet meitä tämän teini-iänkin läpi. Matka on toki vielä kesken. Edelleenkään, meillä ei äiti ole se, joka huutaa. Joskus koin olevani jotenkin erilainen tai tekeväni jotenkin väärin, kun en korota ääntäni. En lapsille enkä miehelle. Koiralle joskus. Sain poikkitelaisia kommentteja blogiin, että tuo huutamattomuus olisi jotenkin epänormaalia. Viimeisten vuosien aikana, kun olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, olen oppinut, että mulle se ei ole epänormaalia. Vaan huutaminen ei ole mulle laisinkaan luontainen tapa puhua. Se ei tarkoita, että tukahduttaisin tunteita tai en uskaltaisi niitä näyttää. En ole huutanut tähän asti enkä huuda jatkossakaan, jos ei tee mieli huutaa. Olen huomannut, että oma rauhallisuus on kultaa teinien tunnemyrskyjen keskellä.

Olen äiti, joka pyrkii opettamaan lapsilleen vastuuta omasta elämästä jo nyt. Toki ikä ja vastuun vaativuus huomioon ottaen. Olen äiti, joka haluaa esimerkillään näyttää lapsilleen, että kaikki on mahdollista. Se, minkä pystymme kuvittelemaan, sen pystymme saamaan. Kun olemme valmiit tekemään hieman töitä sen eteen. Uskon, että lapset ovat nyt jo omaksuneet ajatusmallin siitä, että on ihan jees unelmoida ja kulkea kohti unelmiaan. On ok ajatella, että maailma on täynnä mahdollisuuksia.Pitää silmät auki ja huomata mahdollisuudet. Tarrata niihin kiinni.

Yhtäkaikki, olen äiti, joka opettelee edelleen joka päivä äitiyttä. Jolla menee välillä sormi suuhun tässä kunniatehtävässä nimeltä äitiys. Joka tuntee välillä riittämättömyyden tunnetta tai syyllisyyttä, jos tekee liikaa töitä. Olen äiti, mutta olen myös vain ihminen

IHANAA ÄITIENPÄIVÄVIIKONLOPPUA  &
HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ
TOIVOTELLEN,

PS. Tiedän, että ruutujen toisella puolella on teitä, keille tämä viikonloppu on raskas. Haluan lähettää voimia sinne. Ei tämä itsellenikään ole helpoimmasta päästä, mutta vuodet ovat tehneet tehtävänsä


lauantai 26. maaliskuun 2022

Vaihto-oppilasvuosi lähestyy

…ja napanuora venyy! ♥ 

HEIPPAHEI JA HYVÄÄ HUOMENTA!

Olen oppinut tuntemaan, kumpi tuolta yläkerrasta heräilee. Kävelee rappuset alas tänne alakertaan. Toinen klompsuttaa sisätossuillaan, toinen tulee hiljaa pörrösukissaan. Rikkaus on kahdet äänet. Plus ne kolmannet. Pienien tassujen rapinat portaissa. Uniset katseet kaikilla.

Vielä viitisen kuukautta jäljellä kolmista äänistä nauttimista.

Tapanani ei ole elää tulevaisuudessa murehtien tai surkutellen. Mutta kieltämättä se hetki, kun jätetään esikoinen lentokentälle, on käynyt mielessäni tämän tästä. Haikeuteen ja ikävään liittyy vahvasti ilon tunne. Ollaan niin iloisia toisen puolesta, että hänellä on mahdollisuus kokea jotain tällaista. Että meillä on mahdollisuus hänelle tällainen tarjota. Omista kokemuksista kun tiedämme, että tuon vuoden aikana kasvaa enemmän kuin koskaan. Tuon vuoden jälkeen tulee toimeen missä vaan, kenen kanssa vaan.

Ihan jo senkin takia, että oppii täydellisesti kielen, jota puhutaan maailmanlaajuisesti. Saa rohkeutta käyttää vierasta kieltä ja itsenäistyy niin paljon, että asia kuin asia tulee hoidetuksi. Saa toisen perheen toiselta puolen maapalloa ja ystäviä ympäri maapallon.

Meillä on tästä lähtöön asti tapaamisia säännöllisesti (joko vaihtareiden kesken tai koko perheellä). Aletaan käydä läpi USA:n koulusysteemiä, kulttuuria ja perheessä elämisen sääntöjä. Haetaan viisumia ja valmistellaan matka-asiakirjat lähtökuntoon.

Ihan kuin olisi itsekin lähdössä matkalle. Niin paljon on perhosia vatsassa.

Osalle vaihtarikavereista on tullut jo tieto perheestä. Meille ei sitä ole vielä tullut, mutta joka päivä mietitään, että josko tänään :) Toki tuo aluevalinta, supersuosittu Kalifornia, saattaa tehdä sen, että perheessä kestää. Itse sain tietää perheeni heinäkuun lopussa, kun lähtö oli elokuun puolessa välin.

Toista se on nykyaikana, kun pystyy helposti ottamaan perheeseen yhteyttä jo etukäteen ja tutustumaan. Itse kuulin uuden perheeni äänet ja näin kasvot ensimmäistä kertaa tuona elokuisena iltana Kanadan preerian keskellä pienen lentokentän saapumisten aulassa. Esikoinen tulee tapaamaan soft landing campin jälkeen perheen, joka hänelle on jo pikkuisen tuttu.

Ennen perheeseen menoa vaihtarit osallistuvat New Yorkissa muutamien päivien aloitusleirille, jossa tutustuvat toisiinsa ja maan kulttuuriin. Luovat yhteishenkeä ja turvaverkkoa.

Muutosten kesä edessä; toinen lähtee maailmalle ja toinenkin tulee siirtyy rippikoulun myötä lapsuudesta aikuisuuteen. Ei siitä pääse mihinkään, että aika on arvokkain omaisuutemme. Ja se juoksee aaaaivan liian nopeasti.

Ehkä sen kunniaksi teen toisille aamukaakaot ja voitelen leivät. Siivutan päälle juustot ja kurkut. Vielä kun mä voin ♥ 

LEPPOISAA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,


torstai 10. maaliskuun 2022

Reissukuulumisia

Ingressi: Mietin pitkään, että voinko tässä maailman tilanteessa kirjoitella muutaman rivin reissusta. Laittaa kuvia kohteesta, joka on hyvinkin ristiriitainen monilta eri kanteilta katsottuna. Välittää aurinkoa kuvien myötä. Mutta koska sain niin monia kyselyitä reissupostauksen perään, niin rohkenen sen tehdä. Ehkä tässäkin ajassa ajatusten vieminen pois lööppien uutisista tekee välillä hyvää ♥

 

”Voisko joku nipistää mua?” ajattelin itsekseni, kun käveltiin matkalaukkujen kanssa P3-parkkihallista kohti Helsinki-Vantaan terminaalirakennusta. Lähtöselvitystiskeille ei ollut jonoa ja turvatarkastuskin sujui nopeammin kuin ikinä.

Siinä vaiheessa, kun päästiin non-schengen alueelle meinasi päästä itku. Sellainen tietynlainen ”Voi tätä olen niin odottanut” yhdistettynä ”Miksi kaikki ammottaa tyhjyyttään ja kauppojen ovet ovat kalteriovin suljettu?” -itku. Olo oli epätodellinen.

Vasta kun käytiin putkea pitkin koneeseen, tunsin kuplivan tunteen vatsassani. Tätä olin odottanut.

Sitä tunnetta, kun kone lähtee kiitoradalla kiihdyttämään. Kun sen renkaat irtoavat maasta. Kun kotimaan valot kaikkoavat. Kun pienen turbulenssin aikana miettii, että josko tämä jäisi nyt tähän.

Kun kone lähtee laskeutumaan ja astut ensimmäisen kerran ulkomaan kamaralle reiluun kahteen vuoteen.

Kun näet lasten ilmeestä ja eleistä heidän tuntevan sun kanssas just sitä samaa tunnetta.

Vihdoinkin.

Avaat puhelimen, etsit ilmaisen lentokentän wifin ja se just tuntemasti lomafiilis vaihtuu uutisten myötä täysin erilaiseen tunnekavalkadiin.

Ei voi olla totta.

Parin ensimmäisen päivän lamaantumisen jälkeen sain koottua ajatukseni ja nautin täysin rinnoin siitä, minkä takia reissuun alunperin lähdettiinkin eli laatuajasta perheen kanssa. Uiden, yatzya pelaten, lukien, nukkuen. Vaikka arkea arvostankin, niin ei ole kieltäminen sitä, etteikö arkiympyröistä pois lähteminen välillä tekisi hyvää.

Meillä oli tällekin reissulla varattu kaksi eri hotellia. Ollaan huomattu, että yli viikon kestävillä reissuilla hotellin vaihto puolivälissä saa loman tuntumaan pidemmältä (näin meillä, saa tuntea eri tavalla :)). Toki pientä säätöä pakkausjuttuihin joutuu puolivälissä tekemään, mutta ei koeta sitä lomamoodia alentavana.

Olin nettaillut hotelleja, varaillut ja poistanut varauksia, jo syyskuusta lähtien. Onneksi onnistuin saamaan ihan superdiilin Kempinski the Palmiin neljäksi yöksi. Sillä ihan noilla hinnoilla, mitä Booking.com nyt ehdottelee olisi ollut vain kaukaisena haaveena. Sen lisäksi saimme vielä respassa tietää upgradesta. Kolmio omalla takapihalla ja uima-altaalla. Jälleen kerran nipistyksen paikka.

Koko hotelli oli aivan uskomaton. Viiden tähden sijaan tuntui seitsemän tähden hotellilta. Kaikki toimivat ja aamupala – miljöö sekä ruoka – olivat taivaallisia. Sekä toki tuo takapihan oma uima-allas, johon siirryttiin aina iltapäivästä rannalta ottamaan vielä pariksi tunniksi aurinkoa ja uimaan. Yksi miinuspuoli oli hotellin ravintoloiden hintataso (löydettiin Careem-appi ruoankuljetukseen liian myöhään). Lisäksi taksien saaminen klo 17-20 Palmin perukoille oli erittäin haastavaa. Hotellin omalla taksilla olisi päässyt, mutta hinta oli noin viisinkertainen normitakseihin.
Toiseksi hotelliksi valikoitui Dukes the Palm, josta niin ikään saatiin kaksi huonetta verrattain edukkaaseen hintaan. Sijainti oli loistava; Nakheel Mall oli tien toisella puolella ja taksimatka (riippuen toki ruuhkista) joka paikkaan lyhyempi. Samanlaisia taksin saantiongelmia toki ruuhka-aikaan oli kuin edellisessä hotellissakin, mutta ei ihan niin pahoja, sillä taksien kyydissä tuli hotellille porukkaa verrattain paljon.

Ekan aamun aamiaisella tuntui siltä, että vaihdetaan hotellia hätsyn pikaa. Aaminen oli ruuhkainen, meluinen ja kahviton. Jälkimmäinen sen takia, että kahvin saaminen kesti valehtelematta puoli tuntia. Kunnes hississä törmäsimme lappuun, joka mainosti 15.kerroksen intialaisen ravintolan Khyberin aamupalaa. Ah autuus, hotellin pisteet nousivat, sillä tuo aamiainen oli kaikin puolin ekan aamun aamupalaa sata kertaa parempi.

Hotellin uima-allas oli niin ruuhkainen, että siinä ei viihdytty, mutta rannalta löydettiin aina mukavasti tilaa. Hotellin rantaravintola Ula oli ihana ja ruoka maittavaa. Hinnat tosin sielläkin hotellien tason mukaan tyyriit. Vikana iltana hiffattiin, että tuolla Careem-sovelluksella voi tilata myös ruokaa. Olisimmepa tämän tajunneet aiemmin. Olisi tullut mojovat säästöt ruokakuluissa!

Tälle reissulle meillä ei ollut agendaa rentoutumisen lisäksi. Ei tarvinnut koluta enää nähtävyyksiä läpi tai shoppailla. Käytiin ystäväperheen kanssa Top Golfissa (suuri suositus) ja kerran Dubai Mallissa. Souk Madinatissa pikaisesti ja syömässä hienoilla Atlantis-näkymillä The Pointessa. Muuten oltiin aika pitkälti hotelliemme lähistöllä. Ja näin jälkikäteen tämä ohjelmattomuus oli lomassa parasta.

IHANAA LOPPUVIIKKOA TOIVOTELLEN,