maanantai 18. kesäkuun 2018

Hän täyttää tänään kaksi vuotta ♥

18

Elämämme ilo. Sylihauva. Itsepäinen. Hurmaava. Vahtikoira. Leppoisa lötköttelijä. Komentelija. Kainalossa nukkuja. Hymyn korviin asti saava karvainen päivien sulostuttaja. Isoegoinen, mutta pienikokoinen. Saunakaveri. Pörröinen paketti. Nautiskelija. Hepuliheikki. Ihmisrakas. Välillä hieman arka. Pötkylä. Sammakkoasennossa nukkuva. Reviiritietoinen. Töpseliturpa. Nöpönenä nuuskuttelija. Rasavilli. Kaikessa mukana oleva. Seurakoira isolla ässällä. Meidän Toby täyttää tänään jo kaksi vuotta ♥

En ole aiemmin ollut koiraihminen, vaan kissaihminen. En ole ennen Tobya ymmärtänyt, kuinka paljon koirat tuovat elämään sisältöä. Miten noin pikkuinen Luojan luoma voi olla jollekin koko elämä. Miten meistä neljästä, meidän perheestä on tullut hänelle koko elämä. Sanonta ”se on vaan koira” saa ainakin omat karvani pystyyn. Ei se ole vain koira – se on meidän perheenjäsen. Sillä…tai hänellä on muuten nyt asiaa:

”Terve pitkästä aikaa! Suonette anteeks, että kuononi on vähän roskainen ja kuontaloni muutenkin vähän tällainen. Tää on lomaluukkini ja tuo ihmisäippä tuli hakeen mut kuvauksiin tuolta varvikon keskeltä, kun mä madagasgarilaisen hiirikoiran luonteen mukaisesti yritin metsästää hiiriä pää pusikossa. Vietän juhlapäivääni matkoilla. Eli mökillä. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, ettenkö ottaisi vastaan lahjoja. Ne voi lähettää venerannasta tuulen mukana tänne saareen. Kaarnaveneen mukana nakit ja muut herkut kulkeutuvat kyllä perille. Mulla on ollut varsin vauhdikkaita mökkipäiviä. Ensin naapurimökkiin tuli kolme koiraa, joita mun on pitänyt vahtia oikein urakalla. Eivät tainneet tietää, että tää saari on mun reviiriä. Ei se kuulemma ole, sain kuulla. Olen ollut sellainen kilometrin pitkän narun päässä, etten lähde räksyttämään niille mun uusille koirakavereille. Kävin vähän leikkimässä niiden kanssa, mutta ne oli jo niin kalkkiksia, etteivät innostuneet juoksuleikeistä.

Sen lisäksi mulla oli täällä saaressa synttäreitten kunniaksi vieraita. Viisi ihan outoa tyyppiä tuli mua onnitteleen. Voitteko kuvitella. Ne rapsutteli mua ja kaikkee. Pääsin yhden syliinkin. Mutta ne ei kyllä onnitellut. Ehkä ne unohti. Pääasiassa ne vietti aikaa tuon ihmisäidin kanssa keittiössä ja sit ne söi hiiiiirveen pitään. Sit kun ne mun juhlat loppu ja ne lähti takaisin mantereelle sain varastettua pienen palan kalaa niitten juhlavieraitten jämistä. Eli oli niistä jotain hyötyäkin.

No joo, mä jatkan nyt mun komeusunia. Antaa ton äippäihmisen hoidella tää juttu loppuun. Ollaan kuulolla! t.Toby”

Eli meillä vietetään tänään synttäreitä. Synttäreitten kunniaksi herkutellaan, halitellaan, pusutellaan ja heitellään palloa. Illalla lähdetään kaupunkiin, niin ehkä kurvataan hakemaan toiselle vielä uusi possu. Sellainen, joka vinkuu tasan viisi sekuntia, ennen kuin hän on sen listinyt. Possu numero 17 😉

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA!

 


perjantai 15. kesäkuun 2018

Mökkiterkkuja

12

HEISPULIHEI VAAN

ja terkkuja mökiltä! Mikä siinä onkaan, että työaamuina, kun kello soittaa kuudelta voisi nukkua vaikka kuinka pitkään. Tänä aamuna, kun miehen herätyskello herätti kukonlaulun aikaan olin tikkana valmis myös nousemaan. Hei ei sen näin pitänyt mennä! Siinä aikani kieriskelin ja sitten luin reilun pari tuntia (iso suositus Vera Valan uusimmalle!). En voinut nousta, ettei jaloissani nukkunut koira herää. Puoli yksitoista oli pakko antaa periksi ja nousta. No mutta, vaikkei nyt ihan kellon ympäri tullut nukuttua, niin olo on silti levännyt. Silmäpussitkin lienee jo vähän sulaneet.

Tälle päivälle oli suuria suunnitelmia; esikoisen kanssa päätettiin käydä jokainen mökin nurkka ja kaappi läpi huomisia ruokakuvauksia varten. Tähän mennessä (klo 14.35) ollaan käyty tasan takan päällinen läpi 😀 Onhan tässä vielä aikaa… Siinä missä oma rytmi ei ole ihan vielä loma-aikataulussa, on nuo meidän lapset omaksuneet kyllä kesälomarytmin. Tuossa ennen kahta alkoivat kyselemään aamupalan perään. Pyöräytin aamuisista kaurapuuron jämistä rieskoja. Miten ne ovatkin lämpiminä niin hyviä! Harmillisen usein kaurapuuron jämät joutavat kuitenkin roskikseen. Rieskat syntyvät kolmesta ainesosasta; kaurapuurosta, vehnäjauhosta ja yhdestä kananmunasta. Helppoa ja herkullista.

Huomisia ruokakuvauksia varten olen vähän suunnitellut kattausjuttuja. Vaikka katamme vasta yhdessä, niin olen miettinyt, että mitä luonnon antimia lautasliinoihin laitetaan ja arponut niiden viiden pöytäliinan välillä, jotka saareen toin. Saaressa kun on rajattu valikoima astioitakin (siis saman sarjan astioita), niin toin kotoa käsin ruokalautaset. Juomalaseja meillä taitaa olla just ja just sopiva määrä niin, että saadaan kaikille samaa sarjaa. Kattaukseen pääsevät kukat haetaan huomen aamulla mantereen puolelta. Luonto tarjoaa nyt parastaan ♥

Mutta nyt kommenttien kimppuun ja sitten on pakko tsekata, että muistinhan tuoda kaikki tarvittavat raaka-aineet ruoanlaittoon. Jos en, niin sitten pikainen pit stop mökkikaupunkiin, kunhan miehen työpäivä loppuu. Illemmalla sitten jalkapalloa ja saunaa, savustettua lohta ja uusia perunoita. Life’s good!

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

PS. miltä näyttää teidän muiden mökkiläisten mustikkasato? Musta tuntuu, että kuivuus on tehnyt tehtävänsä; mustikan raakileita ei ole juuri nimeksikään…


torstai 14. kesäkuun 2018

Kahden euron sympaattinen kirppislöytö!

8

MOIKKA!

Tuolla IG-storyn puolella kerroinkin, että kesäloman eka päivä kului osin töissä 😀 Sellaistahan se on, tämä yrittäjän arki. En muista kesälomailleeni loman varsinaisessa merkityksessä sen jälkeen kun täytin 14 vuotta ja aloin olemaan kesät kesätöissä. Gradun palauttamisen jälkeen kesällä 2001 taisin olla tilanteessa, että lomailin liki koko kesän. Yksi kahden viikon työpätkä siihenkin sisältyi. Mutta silloin kun lomailin, niin lomailin ilman minkään sortin työvelvoitetta. En tosin valita, tämä on yksi niistä valinnoista, joista olen onnellinen. Se tietynlainen vapaus painaa vaakakupissa toisessa päässä. Toisessa päässä toki on nämä ”lomailut” ja muut velvoitteet. Sain Instagramin puolella viestiä, että miten blogin käy nyt kun lomailen. No kyllähän te tiedätte, että ei blogi lomaile. Postaustahti voi olla lomailevan bloggaajan vuoksi vähän sellainen hitaanlainen, mutta en mä täältä raaski pitää lomaa.

Meillä pienempi on siitä vielä niin ihana, että tykkää leikkiä. Teetti tuollaisen nallen Anaheimissa Build a Bear -liikkeessä ja nyt ollaan kovin metsästetty hälle vaatteita. Baby Bornin vaatteet sopivat just eikä melkein, mutta ovat aika arvokkaita. Eilen illalla käytiin pikaisesti kirppiksellä ja löydettiinkin nallukalle vaatteita pilkkahintaan. Itse tein myös muutamia löytöjä. Pari kannellista metallipurkkia 60 -luvulta, sellaisia sinivalkoisia, joissa ruskea kansi sekä kuvissa vilahteleva nahkainen pussukka.

Mulla on ollut lompakon korvikkeena By Malene Birgerin sellainen kännykkäkotelo, jossa on korteille tasku. Tuo kotelo on nyt aivan risana ja olen pitkään etsinyt vaihtoehtoa. Tuo symppis nahkapussukka sisältää myös vetoketjutaskun, jonne mahtuu ne tärkeimmät kortit. Kännykän lisäksi pussukkaan mahtuu huulikiilto ja puuteripaperit 🙂 Ja hei, eikös vyölaukut olekin nyt muotia? Tuon saa tarvittaessa pujotettua vyöllekin. Symppiksessä pikkupussukassa on yksi kosmeettinen haitta; tuollainen tummempi jälki. Pystyyköhän sitä mitenkään poistamaan nahasta? Tämä pussi ajaa loistavasti myös ”bag in bag” aseman. Mulla kun tuppaa olemaan suurin osa laukuista tuollaisia, joissa ei ole minkään sortin sisätaskuja tai muita.

Nyt mökkikassi (-kassit) pakaten. Mies ei vielä lomaile, mutta me tyttöjen kanssa lomaillaan mökiltä käsin seuraava viikko. Tiistaina on pakko tulla kaupunkiin ainakin käymään, sillä olen varannut siihen kampaajan. Me siirrytään todennäköisesti vaaleasta kesätukasta kohti sellaista rusehtavaa, mutta vaaleilla raidoilla piristettyä. Tuntuu, että hiukset tippuu päästä tämän vaalentamisen johdosta, joten vaalennuskierre pitää saada poikki 🙂 Mutta pidemmittä puheitta; ollaanhan kuulolla taas. Mikäli blogin puolella on hiljaisempaa, niin Instan puolella varmastikin tapahtuu!

TORSTAITERKKUSIN,

PS. palaan edellisen postauksen kommentteihin viimeistään huomenna, kiitos kaunis niistä ♥


tiistai 12. kesäkuun 2018

Kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan

10

IDTIISTAI-ILTAA IHANAISET, NAURAVAISET

blogini lukijat ♥ Olen saanut jälleen teiltä ihanan paljon kommenteja, sähköposteja ja viestejä Instagramissa. Kiitos. Tuntuu, että jutuissani on ollut viime aikoina ollut samaistumispintaa. Varsinkin niille, jotka elävät elämässä vaikeita aikoja. On ollut ihan älyttömän ihana kuulla, että olen ollut jollekin se tuki ja turva surun keskellä. Vaikkemme tunnekaan muuta kuin ruudun välityksellä. Olen ollut ainakin yhdelle se ihminen, jonka ansiosta hän tietää siellä surun sumussa kulkiessaan, että elämä kirkastuu siitä vielä. Minulta on toivottu konkreettisia keinoja, miten selvitytyä elämästä silloin, kun on surua. Miten selvitä ajatuksesta, että elämä ei todellakaan mene käsikirjoituksen mukaan.

Ihan ensinnäkin pitää todeta, että mä olen 100% varma, että meillä jokaisella on elämässä käsikirjoitus. Joku on sen meidän puolestamme kirjoittanut. Me emme vain ole tietoisia siitä, mitä seuraava kappale tuo tullessaan. Edes siitä, mitä tapahtuu, kun käännät sivua. Silti olen sitäkin mieltä, että omilla toimillamme voimme vaikuttaa hyvin vahvasti siihen juoneen, joka käsikirjoituksen sisälle on meitä varten kirjoitettu. Kuitenkin vain tietyissä rajoissa. On ennalta kiveen hakatut asiat, nimittäin elämän alku ja elämän loppu. Se, miten tuon janan kulkee on itsestä kiinni. Leveästi, mahdollisimman paljon nähden ja kokien vai vähän kapeammalla skaalalla, mutta yhtälailla omalla tavallaan elämästä nauttien?

Tämän asian oivaltaminen on ollut itselläni se lähtökohta, mihin turvaudun. Sen ymmärtäminen, että vaikka kuinka taistelisimme vastaan, niin tietyt asiat vain tapahtuu. Toki aina kannattaa taistella. Mutta se, mihin asti se on tarpeellista, tulisi tiedostaa. Silloin on parempi luovuttaa. Jonkun suuremman edessä. Sopeutuminen. Se on elämässä elintärkeää. Sen tiedostaminen, että kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin itse haluaa. Tässä kohtaa myös tietty epäitsekkyyden ripaus edesauttaa asiaa. Niin kuin ihan missä tahansa asiassa.

Jos nyt puhutaan surutyöstä, joka liittyy läheisten menettämiseen niin sen oivaltaminen, että elämä jatkuu on ollut itselläni kantava voima. Olisi ollut lohduttavaa kietoutua pitkäksi aikaa sinne suruhuntuun, mutta onneksi repäisin itseni irti. Niin itseni kuin lastenkin takia. Se on niin voimaannuttavaa tajuta, että on aika surulle (pitää antaa surulle aikaa!), mutta on myös se aika, kun on palattava normaaliin arkeen ja alettava iloitsemaan jälleen niistä elämän kivoista asioista.

Tähän liittyen olisi hyvä kasvattaa elämän ollessa siinä vaiheessa, kun kaikki on hyvin, sitä elämän nälkää. Sitä pohjatonta halua nähdä, kokea, tuntea. Täällä postauksessa, marraskuisena torstai-iltana kerroinkin, että vihdosta viimein suru on hälvennyt. Kiitos suunnattoman elämän nälän. Eipä tainnut tyttö tuolloin tietää, että käsikirjoituksessa oli kirjoitettu uutta murhetta ja surua vain viiden päivän päähän tuosta postauksesta. Silloin alkoi seitsemän kuukautta kestänyt taistelu äidin elämästä. Käsikirjoituksen loppu tuli selattua vahvassa tunnemyrskyssä läpi. Tuonkin kirjan kansien sulkemisen jälkeen onneksi löysin sen elämän nälän uudelleen. Välillä aina palasin tuohon brutaaliin loppuun käsikirjoituksessa ja käsittelin sitä omalla tavallani. Kun olin sen käsitellyt, oli käsikirjoitus aika nostaa hyllylle muiden elämän käsikirjoitusten kanssa. Todeta, että elämä on niin paljon suurempi kuin minä. Tai vaihtoehtoisesti todeta oman minuutensa pienuus ♥

En tiedä oliko näistä teille yhtään apua. Teille, ketkä siellä käsikirjoituksen surullisessa tai haastavassa osiossa tällä hetkellä seikkailette. Vailla tietoa seuraavista juonenkäänteistä. En osaa oikein muuta sanoa kuin että voimia. Hurjan paljon voimia ja kykyä nähdä vaikeiden aikojen tuolle puolelle. Mutta hei, elämässä on surua ja elämässä on iloa. Nyt ollaan pari postausta menty vähän syvällisissä ja ehkä surullisissakin merkeissä. Iskän lauantaisilla 70-vuotissynttäreillä (tai siis niillä, joilla olisi tuo upea luku tullut täyteen) oli varmastikin osuutta asiaan. Seuraavaksi vaihdetaan päälle se kepeämpi vaihde elämästä. Huomisen työtyöpäivän jälkeen kun alkaa puolentoista viikon loma. Ehkä sen aikana saadaan taas vähän sitä siirappista ja hunajaista tekstiäkin aikaiseksi. No jos ei tekstin muodossa, niin sitten ainakin leipomusten myötä 🙂

ILOISIA TIISTAITERKKUJA TOIVOTELLEN,

PS. ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin ”Se mikä ei tapa se vahvistaa”. Kun elämän käsikirjoitus ei menekään niin kuin on ajatellut, sitä oppii nöyrtymään. Sitä löytää myös itsestään vahvuuksia, joita ei varmasti olisi osannut kaivaa esiin ilman niitä vaikeuksia, joiden kautta pääsi voittoon.


maanantai 11. kesäkuun 2018

Ikuisuus on silmänräpäys

12

HELLOU IHANAT

ja muksaa alkanutta kesäviikkoa! Eilen lenkillä mietin jälleen kerran elämää ja sen kulkua. Sitä, kuinka jotkut asiat ovat tapahtuneet ikuisuus sitten. Siitä on ikuisuus…huomaan sanovani usein. Jatkavani usein myös…mutta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Lauantaina Facebook muistutti tuttuun ja turvalliseen tapaansa menneiden vuosien tapahtumista. Läväytti eteeni kuvan, jossa miehen kanssa olimme kovin läheisissä tunnelmissa kuohuviinilasit kädessä. Tuo hetki taltioitui iskän 65 -vuotissynttäreillä (ja samalla juhlittiin äidin ja isän 40 vuotishääpäivää). Muistan tuon hetken tunnelman niin hyvin. Olimme olleet katsomassa aamupäivästä yhtä mökkiä Kangasalan Raikussa ja todenneet, että se ei ollut meitä varten. Päätetty jatkaa etsimistä.

Iltapäivästä menimme tien toiselle puolelle (eli sinne, missä nyt asumme) vanhempieni vehreään puutarhaan juhlistamaan maailman parasta iskää, vaaria ja appiukkoa veljen perheen kera. Otimme potretit lapsenlapsista ja vaarista. Näin jälkikäteen tuota kuvaa katsoessani pystyn huomaamaan sen tietynlaisen väsymyksen iskän silmistä. Sellaisen, jonka pitkällinen sairaus oli tuonut mukanaan. Äiti oli leiponut jälleen kerran suussa sulavaa mansikkabritakakkua ja koristellut sen syötävillä orvokeilla. Tuosta hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Silti se on kuin silmänräpäys sitten.

Muistan vieläkin erään merkityksellisen kesäkuun päivän vuodelta 1983. Olimme juuri ostaneet tuon nykyisen kotimme ja vanhempani olivat sitä laittamassa kuntoon. Ystäväni kanssa käytimme tilaisuuden hyväksemme ja menimme äidin valvovan silmän välttäessä äiskän meikkipussille. Pyöräilimme tuonne uuteen kotiimme ja astuimme sisään. Ensiksi sieraimiini tulvahti hieman sellainen mummolamainen tuoksu. Seuraavaksi näin olohuoneen järkyttävän ruman ruskeaoranssin kokolattiamaton. Sen jälkeen kuulin äitin kiljaisun, että apua – mitä teille on tapahtunut? Se seitsemänvuotias Maria oli kaverinsa kanssa laittanut äiskän koko meikkiarsenaalin nassuun kertaheitolla ja näky oli sen mukainen. Vaikka tuosta hetkestä on ikuisuus, voin silti edelleen nähdä äidin ilmeen. Sekä tuoksuttaa sen kamalan tunkkaisen tuoksun, joka onneksi sitten lähti pois asunnon remontin myötä. Ei tuostakaan hetkestä ole kuin silmäräpäys. Vaikka se oli ikuisuus sitten.

Muistan sen erään hyisen tammikuun illan vuonna 1994, kun menimme keskellä preeriaa tönöttävän jääkiekkohallin lämpöön ystävieni kanssa juomaan kuumaa kaakaota ja katsomaan jälleen kerran paikallisen lätkäjoukkueen matsia. Muistan ne luistimien äänet ja sen tuoksun. Muistan, miltä tuntui, kun varpaat ja sormet alkoivat pikkuhiljaa sulamaan. Tuossa hetkessä havahduin siihen, että ajatukseni olivat kääntyneet suomenkielestä englanninkielelle. Kikattelimme ystäväni Michellen kanssa ja hurrasimme kotijoukkueen voittoon. Muistan pelin jälkeen istuessani Michellen pick up -lava-autossa (mikä toi nyt onkaan suomeksi…sellainen avolava-auto, kyllä te tiedätte) miettiväni, että on se maailmanmeno täällä puolen maapalloa vähän erilaista. Olin oppinut rakastamaan tuon pikkukaupungin yhteisöllisyyttä ja niitä kaihoisia countrybiisejä, joita Michellen iskän auton ämyreistä kantautui. Näin, kun ne juuri vasta jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneet pelaajat lompsivat hallista kohti autojaan stetsonit päässä (keskellä talvea) wranglereissaan ja buutsit jalassa. Tuostakin hetkestä tuntuu olevan ikuisuus. Mutta tietyllä tapaa vain silmänräpäys.

Muistan erään huhtikuisen illan kuusitoista vuotta sitten, kun tuo tuleva aviomieheni oli ihka ensimmäistä kertaa luonani. Soitin hänen lähdettyään omaan kotiinsa perjantai-iltana vähän ennen puolta yötä ystävälleni Turkuun raportoidakseni. K vastasikin puhelimeen alta aikayksikön ja tivasi kertomaan kaiken. ”Noooo, emmää ny tiedä. Sellainen vähän sakukoivusmainen ex-jääkiekkolija. Tosi fiksu kylläkin ja nätti hymy.” Jep, sukat pyöri silloin ikuisuus sitten jaloissa. Kuten ne pyörii vielä tänä päivänäkin. Muistan, että toinen oli sonnustautunut kauniin murretun vihreeseen kauluspaitaan ja rentoihin khakeihin. Puhetta oli, että rennosti mennään, joten itse olin pukeutunut harmaisiin collegehousuihin ja Mikki Hiiri -collegeen (toim. huom. ja siitä huolimatta hän halusi tutustua paremmin :D). Muistan, että makaronilaatikkoon oli lorahtanut niin paljon valkopippuria, että toisen silmät hikosivat. Muistan, että jo tuolloin tunsin sen suunnattoman turvallisuuden tunteen, jonka tunnen tänä päivänäkin.

Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun tehtiin yhteinen päätös miehen lähtemisestä Helsinkiin yöksi vain juuri ennen puolta yötä. Jotta kerkiää aamukuuden lennolle kohti Tukholmaa. Tampereelta lähtevä aamulento kun oli peruttu ja korvaava lento olisi lähtenyt vasta työpäivän jälkeen. Mutta siitä on vasta silmänräpäys. Eihän me olla oltu erossa kuin vasta reilut 12 tuntia ja silti se tuntuu ikuisuudelta.

Tietyt hetket muistaa läpi elämän. Ne ovat niitä, jotka kulkevat mukana. Niitä, joiden kohdalla ajantaju katoaa. Niitä, joiden kohdalla ikuisuus on silmänräpäys. Silmänräpäys vain ja silmät ummistaessaan pystyy palaamaan noihin rakkaisiin muistoihin ♥ Kuulemaan äänet, tuoksuttamaan tuoksut ja tuntemaan fiiliksen. Nostamaan hymyn huulilleen tai tiristämään kyyneleen silmäkulmaan. Kaikessa kirjavuudessaan on jälleen todettava, että elämä on ihmisen parasta aikaa. 

MAANANTAITERKUIN,

PS. missä on ne ukkoset ja sateet, joita tälle iltapäivälle lupailtiin? Murmur, sais nyt tulla vettä vihdoin vaikka taivaan täydeltä 🙂


« Vanhemmat
Uudemmat »