HEIPPAHEI IHANAT BLOGINI LUKIJAT!

Elettiin joulukuuta 2009, ruokatuntia. Hetken mielijohteesta Nokialla eräs nimeltä mainitsematon naisihminen, kahden lapsen äiti, päätti perustaa blogin. Rekisteröityi blogspottiin ja lainasi kuvan netistä. Kirjoitti tekstin ”Tässä on mun haave.” Kuvassa näkyi kaunis konjakinruskea kalenteri. Painoi julkaise -nappia ja jäi odottamaan. Asensi blogin sivupalkkiin kävijälaskurin. Mitään ei tapahtunut. Jatkoi blogin päivittämistä ja ihmetteli, että kuinka ne ihmiset löytävät bloginsa. Alkoi jättämään kommentteja muiden blogiin. Keväällä 2010 tapahtui jotain mullistavaa; lukijoita alkoi ilmestymään blogiin. Äitinsä lisäksi. Eräänä päivänä tuli tieto, että joku oli jättänyt kommenttia. Sen jälkeen kommentteja alkoi tupsahtelemaan tämän tästä.

Tuon ensimmäisen kommentin myötä vasta-aloittanut bloggaaja sai rohkeutta ja varmuutta. Hän rakasti kirjoittamista. Hän rakasti tarinoita. Positiivisia juttuja, elämänmakua sivuten. Blogi täyttyi positiivisuudesta ja sen siivittämänä blogi täyttyi positiivisista, hymy huulilla kirjoitetuista kommentteista. Joihin bloggaaja päivätyönsä ohella yritti aina vastailla parhaansa mukaan. Jossain vaiheessa hän huomasi olevansa koukuttunut. Ei vain blogin kirjoittamiseen, vaan ihmisiin, jotka blogissa kävivät.

Joulun alla 2013 koettiin ensimmäinen blogikriisi; suuri suru kohtasi bloggaajaa ja hän mietti, että pystyykö enää ikinä kirjoittaa blogia. Piti vajaan viikon tauon ja ikävä kirjoittamiseen oli suuri. Teki suunnanmuutoksen ja päätti, että blogissa saa näkyä elämä. Palasi blogin pariin ja kertoi, että elämä eikä sen myötä blogikaan tule enää ikinä olemaan entisenlaisensa. Ottakaa tai jättäkää. Koska elämä ei todellakaan ole aina hopeareunuksilla vuorattu, sai blogissa myös näkyä elämän realiteetit. Pelkäsi ihmisten vastaanottoa, sitä että mitäs jos ne rakkaiksi käyneet lukijat hylkäävät.

Pelko oli turhaa. Sai vertaistukea ja lohdutusta. Sellaista, millaista ei ikinä olisi edes kuvitellut saavansa tuntemattomilta ihmisiltä. Sai tuosta hurjasti uskoa ja luottamusta siihen, että olemalla oma itsensä pärjää hienosti blogimaailmassa, joka alkoi elämään blogien kulta-aikaa. Pikkuhiljaa ajatus siitä, että blogista saisi ammatin nosti päätään. Hyppy tuntemattomaan tapahtui verkalleen ja bloggaaja mietti silloinkin, että näinköhän on, että joku haluaisi maksaa siitä, että haihattelee täällä pää pilvissä ja välillä rypee pohjamudissa. Kuitenkin säilyttäen vaikeinakin aikoina sen uskon elämään. Blogista kasvoi kuin vaihvihkaa hänelle työ, jollaisesta ei ollut ikinä unelmoinutkaan.

Vuodet vierivät ja ne samat ihanat lukijat jättivät edelleen kommentteja. Bloggaaja käsitti, että nuo tärkeät rivit kommenttiboksissa eivät olleet vain kommentteja. Ne olivat arvokkaita dialogeja, joiden avulla side hänen ja lukijoidensa kesken syveni. Siinä missä hän oli koukuttunut kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen oli hän koukuttunut myös kommentteja jättäviin lukijoihinsa. Oli aikoja, että hän mietti kaksi kertaa ennen blogipostauksen julkaisua. Että kehtaako sitä nyt julkaista. Enää hän ei pelkää. Hän tietää, että täällä blogissa hän saa olla oma itsensä. Jutella välillä niitä ihan höpsöjä juttuja ja miettiä maailmaa siltä kantilta, miltä tuppaa miettimään. Ei ole oikeita ja vääriä asioita. Ei ole oikeita tai vääriä kannanottoja. Ei ole oikeita tai vääriä mielipiteitä. Sen tajuaminen helpotti bloggaajan työtä suuresti.

Hän oppi luottamaan siihen, että ne lukijat, tuntemattomat ihmiset, joihin oli vuosien varrella tutustunut, eivät teilaa. Ainakaan suorilta kädeltä. Hän oppi suvaitsemaan myös lukijoidensa eriäviä mielipiteitä. Oppi ottamaan ne rikkauksina. Oppi rakastamaan debaatteja kommenttiboksin puolella ja kaikkein eniten rakasti sitä, että se, mikä hänelle on tärkeää tuottaa joillekin jokapäiväistä iloa.

Tässä välissä hän, eli minä, joudun pyyhkäisemään silmäkulmasta kyyneleen, sillä olen jälleen kerran niin onnellinen lukijoista, eli teistä, siellä ruudun toisella puolella. Minulle olisi riittänyt se, että näen kävijätilastoista teidän käyvän lukemassa mun juttuja. Jotenkin en osaa edes sanoiksi pukea sitä, kuinka äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta teistä. Jokaisesta kommentista, jonka jätätte. Siitä tosiasiasta, että te, rakkaat lukijat olette äänestäneet mun blogiani niin paljon, että seisoo tuolla Inspiration Blog Awards -ehdokkaiden joukossa Vuoden tarinankertojana. ”Tämän sarjan vaikuttajien kirjoituksia luetaan kuin hyvää lehteä tai koukuttavaa kirjaa. Nämä vaikuttajat osaavat maalata hetkestä kuin hetkestä mielenkiintoisen ja heidän kuulumisensa kiinnostavat laajaa yleisöä.”

Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä tähän, mutta jotenkin mun mielessä kytee kysymys, että mitä mä olen tehnyt ansaitakseni teidät ja tämän kunnian? Tuolla näen omat kasvoni ihanan Idan, Olgan, Julian ja kaikkien muiden huikeiden tarinankertojien joukossa. Enkä voi sitä vieläkään ymmärtää todeksi, jos rehellisiä ollaan.

Mutta koska mä luotan teihin, niin olen vakuuttanut itselleni tässä muutaman päivän aikana, että siellä mä olen, koska te olette näin päättäneet. LÄMMIN KIITOS ♥ Teidän ja minun, meidän tarinalle ei näy loppua. Nautitaan siis matkasta ja ennen kaikkea nautitaan tästä hetkestä. Lauantai-iltapäivästä, jolloin kalenterin mukaan pitäisi olla jo kevät, mutta luontoäiti on päättänyt, että nautitaan talvesta, nyt kun sellainen meille suotiin. 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,

 se tämän tarinan bloggaaja kukkamekossa 🙂

PS. palatakseni tuohon bloggaajan haaveeseen konjakinvärisestä kalenterista; se haave on toteutunut, mutta tässä vuosien varrella bloggaaja tajusi, että ei se konjakinvärinen kalenteri onnea tuo. Ei se tuo edes helpotusta arkeen, jos sen kalenteriosio on viimeksi päivitetty vuonna 2014. Mutta kaunis se on edelleen, siitä ei pääse mihinkään 😉