”Elettiin elokuun loppua vuonna 1993. Reilun kahdenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen istuin vihdoin parhaimmat aikansa nähneen Chevy pickupin kyydissä ja yritin ymmärtää kielestä, joka koulun englannintunneilla oli kuulostanut ihan erilaiselta. Viljapellot kiisivät ohitse ja maisema oli tasaisempaa kuin Pohjanmaalla. Radiossa pauhasi musiikki, jollaista meillä Suomen radioissa ei juurikaan kuultu. Mieleeni on jäänyt tästä ensimmäisestä illasta kanadalaisen isäntäperheeni kanssa se, kun radiossa lauloi Lynn Anderson ja kappale meni näin:

Silloin taisin tuumata, että jepjep. Sillä kaupunkilaistyttönä olin kuvitellut pääseväni vähintäänkin Torontoon tai Vancouveriin vaihto-oppilasvuottani viettämään. Mutta tämän sijaan pääsinkin pieneen, parin sadan asukkaan kylään nimeltä Meskanaw. Joka kirjastossa käynnin jälkeen paikantui keskelle Kanadaa Saskatchewanin osavaltioon. (sanonta ”middle of nowhere”  ei ole tuulesta temmattu tässä kohtaa 😉 Eihän koulun karttakirjaan ollut edes laitettu näin pieniä kyliä. Täältä (klikklik) voitte halutessanne käydä katsomassa maisemia, joiden läpi tuona elokuisena iltana matkattiin. Isäntäperheeni  kanssa autossa jutustellessani sain selville ainakin sen, että perheen lapset olivat kovia käymään tansseissa. Diskossa, niin kuin minä tuolloin toiveikkaana ajattelin. But little did I know then. En tiennyt myös siitäkään kuinka paljon noihin maisemiin, paikalliseen elämänrytmiin ja tuohon radiossa pauhaavaan musiikkiin voi vuoden aikana kiintyä. ♥ 

Ensimmäisenä kouluaamuna keltainen koulubussi tuli hakemaan meidät kukonlaulun aikaan; kouluun oli noin vajaan tunnin matka, sillä kiersimme matkalla monta farmia ja noukimme lapsia kyytiin ja koulu sijaitsi vieresessä kylässä, jonka asukasluku oli kolminkertainen tuohon pikkuiseen Meskanaw-kylään. Jos siis mukaan luettiin kylää ympyröivät farmit ja intiaanireservaatti. Koulubussin kuljettaja herätteli meidät joka aamuun paikallisen country-radion aamushowlla ja omilla aivan loistavilla jutuillaan. Myöhemmin kävi ilmi, että kuski oli luokkakaverini Amyn iskä. 

Ensimmäisen kuukauden aikana maataloudesta elävällä seudulla oli sadonkorjuuaika. Tuo samainen country-musiikki pauhasi puimuireissa viedessämme ”siskoni” kanssa eväitä isäntäperheen isän luokse pellolle. Se pauhasi viikonloppuaamuisin herneitä isäntäperheeni takapihalta poimien. Parin viikon kuluttua olin jo aivan myyty tästä uudesta musiikkilajista. Syyskuun lopussa pääsin country-laulaja Garth Brooksin konserttiin. Silloin en vain tajunnut kuinka suuresta starasta on kyse; 40 000 stetsonpäistä fania vaelsi keikan jälkeen autoihinsa ja matkasi farmeillensa. 

Ja ajan kuluessa mulle selvisi myös se, että silloin ensimmäisenä iltana isäntäperheeni kanssa keskustelussa vilahtanut tanssiharrastus ei tarkoittanut diskotanssia vain tansseja, jossa raikasi country-musiikki ja ihmiset tanssivat wranglereissaan two-steppiä. 

Joulun jälkeen vaihdoin isäntäperhettä ja uusi isäntäperheeni asui Kinistinossa, kylässä jossa koulumme sijaitsi. Kylässä asui myös yksi vaihto-oppilasvuoteni parhaimmista ystävistä Heather, joka tutustutti minut näihin joka viikonloppuisiin tansseihin. Ehdotonta eliittiä oli myös myöhemmin keväällä retket isolla porukalla jonnekin ”in the middle of nowhere”-paikkaan. Pellon laitaan. Tehtiin nuotio, kuunneltiin country-musiikkia ja juotiin Bud Lightia. Noilla reissuilla kuunneltiin mm. tätä:

Hassua oli, että tuon pienen koulumme parkkipaikka oli täynnä avolava-autoja, pojat kulkivat buutseissaan, stetsoneissaan ja wranglereissaan ja illan tullen heittivät päälleen jääkiekkovarusteet ja jahtasivat pientä mustaa lätkää kaukalossa. Country-musiikin pauhatessa taustalla. Viikonloppuisin kävimme jääkiekkopeleissä ja country-tansseissa.

Kun puhun country-tansseista, en tarkoita mitään perinteistä viululla soitettavaa countrya ja rivitanssia vaan musiikkia, josta alla muutama näyte (nämä olivat pinnalla vuosina 1993-94):

Valmistujaisjuhlissamme tunnusmusiikkimme oli, mitäs muutakaan kuin countrya. Harmillista, etten Youtubesta löytänyt kunnon videota tuosta Billy Ray Cyruksen Someday, Somewhere, Somehow-kappaleesta. Kun lähdin muistorikkaan vuoden jälkeen koti-Suomeen pakkasin vuoden aikana kertyneet country-musiikki cd:t isoihin pahvilaatikoihin ja lähetin kotiin laivalla. Osa niistä on vieläkin tallella

Vuosi oli kaikin puolin elämäni parhaimpia kokemuksia, eikä vähiten sen takia, että sain mukaani rakkauden musiikkiin,jota ilman ei voi elää. Meillä pauhaa Spotifyn countrymusiikkilistani ämyreistä harva se päivä. Nykyajan country on hieman erilaisempaa kuin tuolloin parikymmentävuotta takaperin, mutta tietyt samat artistit vieläkin ovat pinnalla. 

…meillä on anivarhain tehty salaisia juttuja lasten kanssa keittiössä ja 

pidetty Isiä väkisin leikisti nukkumassa ♥

…meillä on laulettu Isille ja annettu Isille lahjoja. Lasten itse tekemät niistä parhaita ♥

…tarjoiltu Isille herkkuaamupala sydänleipineen, sydäntorttuineen ja pekoniin käärittyne munineen ♥

…käyty onnittelemassa omaa Isiäni ja maailman parhainta Vaaria tien toisella puolella ♥

…oltu onnellisia kahdesta rakkauspakkauksesta, joilla meitä on siunattu. 

Ilman Isia tämäkään ei olisi onnistunut ♥

…menemme isolla porukalla lounaalle ravintolaan, joka on tullut vuosien varrella tutuksi ♥

…siitä matkaamme onnittelemaan maailman parhainta Taataa ♥

…illalla lapset menevät mummuvaarilaan yökylään ja me lähdemme maailman parhaimman lasteni isän kanssa viettämään laatuaikaa konserttiin ♥ (tästä lisää huomenna)