Hämärän hyssy on saanut täällä tunturin juurella uuden merkityksen; siinä missä se siellä etelässä kotona on ihanan kodikasta ja trendikästä on se täällä ennen kaikkea turvallista ja tunnelmallista. Karsittua ja silti niin monin tavoin rikasta. Esittämättä mitään, vaan olemalla tuttu ja turvallinen. Pystyisinkö elämään tämän jatkuvan hämärän hyssyn eli kaamoksen keskellä, sitä en osaa sanoa, mutta siinä missä muut haaveilevat eläkepäivien talvista Espanjassa haaveilen itse tällä hetkellä eläkeiän talvista täällä tunturin juurella.
Tiedän että kaikilla ei ole mahdollisuutta tätä kokea, mutta jos voisin heilauttaa taikasauvaani, soisin jokaiselle yhden elämyksen matkan varrelle; illan pimeän hetken Lapissa. Hetki, jolloin iltalenkillä lumi narisee kengän alla. Kun paukkupakkanen puraisee poskea. Kun ylöspäin katsoessa ei voi kun ihmetellä taivaan tähtimerta. Hetki, jolloin valkoiseksi verhoutuneet puut loistavat sinisessä kuun kajossa. Soisin jokaiselle mahdollisuuden tuntea sen täydellisen rauhan ja hiljaisuuden, joka täällä vallitsee. Soisin myös keskipäivän kirkkauden. Pastellinvärisen taivaan päivän ollessa kirkkaimmillaan. Puuterinhuuruisen ilman, joka on ikään kuin kristalleja täynnä leijailevasta pakkaslumesta.
”Mut pitkä vain on talven valta, hetken tääl aatteet levähtää, kuin lennostaan Kun taas ne alkaa aurinkoisen retken Ja jättävät jo jäisen Lapin maan”
Joskus muinoin mietin, että mikä äitiä ja iskää veti tänne Lappiin. Nyt sen ymmärrän. Kun arki etelässä on hektistä ja työt vaativia, niin ihmisellä pitää olla joku paikka, jossa saada rentoutua. Jos ei sitä pysty kotona tekemään (mikä toki olisi suotavaa), niin onni on löytää paikka, jota kutsua happy placekseen. Itseäni on suotu monella paikalla, jossa pääsen rentoutumaan, mutta mikään niistä ei rentouta niin kuin Lappi.
”Oi oppi ottakaatte joutsenista Ne lähtee syksyin, palaa keväisin On meidän rannoillamme rauhallista Ja turvaisa on kuve tunturin”
Se rentoutus alkaa oikeastaan heti, kun tuon ulko-oven aukaisee ja tuoksuttaa tutun tuoksun. Näkee tutut huonekalut ja tavarat. Ne, jotka täällä ovat jo parikymmentä vuotta olleet. Täällä tunturin juurella kaikki sisustustrenditkin tuntuvat kovin kaukaisilta. Tunturin laelta asumatonta maisemaa katsoessaan ylipäätään kiireinen elämä kaupungissa tuntuu kovin kaukaiselta.
Loppuvuosi oli rankka, töiden puolesta ehkä rankempi kuin ikinä ennen. Pitkästä aikaa poltin kynttilää molemmista päistä, mutta onneksi tuli tämä loma ja katkaisi kierteen, josta en ehkä olisi itse tajunnut hypätä muuten pois. Matka tänne sielunmaisemaani sai elämän arvot taas kohdilleen. Ei se ole se työ ja sen tuoma taloudellinen turva, mikä loppupeleistä ratkaisee. Ei se, että tekee 50-60 tuntisia työviikkoja tuo onnea. Vaikka molempia töitä rakastaakin. Tämän tajuamiseen tarvittiin taas yksi hissimatka tuonne ylös ja yksi liukuvärjätty taivas ♥
Huominen vielä lasketellaan ja sitten lauantaina lähdetään iloisin mielin kohti kotia ja arjen askareita. Akut ladattuina ja uutta odotellessa!
Kerrankin on perjantai, jota ei ole odottanut kuin kuuta nousevaa. Syystä, että sisäinen kello on jokseenkin tiistaissa 😀 Ei sillä, erittäin mielelläni toivotan viikonlopun tervetulleeksi. Luvassa on tanssiesitystä sekä maalausproggista. Tänään otin töistä mukaan mustaa öljyvahaa, tartuntapohjamaalia sekä valkoista kalustemaalia. Vaikka tuo meidän ruokahuone kovin tunnelmallinen onkin puunsävyisine kalusteineen, niin silti omaan silmään se on ehkä hivenen tunkkainen. Lattia kun on olosuhteiden pakosta lämmintä puuta, niin kalusteet voivat olla sitten sitä mustaa ja valkoista. Tänään ajattelin illalla ahkeroida tuon senkin öljyvahalla mustaksi ja kertaalleen pöydän tartuntapohjamaalilla valkoiseksi. Huomenna aamupäivällä sitten pöytään eka pintamaalikertuus ja tarpeen mukaan myöhemmin toinen. Tai sitten vetäisen senkin mustaksi ja tuumailen, että tarvitseeko pöytä käsittelyä. Ettei tulisi sitä ”Eiku…” -tilannetta, sillä maalikalvon poishiominen ei ole vahvimpia lajejani…
Tosin koska haaveilemme isommasta ruokapöydästä, niin toisaalta voisi antaa mennäkin maalauksen suhteen. En tiedä, mistä tämä yhtäkkinen energia tuli, mutta tuossa oli vuoden päivät, että en jaksanut ryhtyä minkään sortin maalauspuuhiin. Nyt sitä vois sutia tai telaa heilutella sinne tänne. Ehkä se on tuo remppakaaoksen aiheuttaman väsymyksen selättäminen, vihdosta viimein. Kalusteet eivät ole ainoa, joita olen maalaussilmällä katsellut; vaikka rakastankin noita vaaleanharmaita seiniä keskikerroksessa, niin silti silmä kaipaa valkoista seinäpinta-alaa. Tiedän, ihan hassua ja typerää 😉 Mutta kerrankin ajattelin nyt tuumailla rauhassa, ennen kuin seiniä alan valkaisemaan.
Aika monella taitaa olla jo joulukuusi sisällä? Meillä tatsi lipsuu vuosi vuodelta. Aiemmin oli ehdottomasti sitä mieltä, että ennen 23.12. iltaa kuusta ei sisään tuoda. Mutta mutta…mieli muuttuu. Mulla on yhdet jouluiset kuvaukset tulossa ja olen miettinyt, että pieni joulukuusi olisi kiva. Tänään ihan sattumalta hyasinttiostoksilla ollessani bongasin tuollaisen terhakan pikkujoulukuusen, eikös ole ihana? Pakkohan se nimittäin oli ostaa. Pääsee miesluolaan, kun olen kuvaukset suorittanut. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus käydä ostamassa olohuoneeseen iso joulukuusi, sillä sunnuntaina vietetään joulua lähisuvun kesken. Jotkut kun karkaavat taas pakoon jouluhössötystä pohjoiseen 😉 Täytyy pitää sitten peukut pystyssä, että se joulukuusi täällä selviää meidän ollessa Lapissa. Ei se ole kuulkaas enää kuin hujaus ja joulu on täällä. Joululahjat ovat vielä kaupoissa ja kortit askartelematta. Mutta ihaninta tässä on se, että tekemättömät askareet eivät stressaa lainkaan. Aikas leppoisaa ♥
Nyt tietokone kiinni ja valmistelemaan senkin käsittelyä. Sekin on vielä iso kysymysmerkki, että passaako tuohon minkään sortin öljyvaha päälle. Noista kaukomaiden kalusteista kun ei oikein tiedä, millä mömmöllä ne on käsitelty. Mutta se selviää kohta 🙂 Ihanaa alkavaa viikonloppua!
Tiedättekö, että sitä tuli reilun parin vuoden aikana reissattua Balilta Los Angelesiin, New Yorkista Singaporeen. Reilun parin vuoden aikana sitä tuli myös saateltua viimeiselle matkalle isä, mummu ja äiti. Kolmet hautajaiset, kolme surun kuivaksi pusertamaa jäähyväistä. Kolme Käyn kohti Sinua -virttä. Lempivirteni, jota lauloin kurkkua kuristaen, rinnasta pakahtuen. Tänään Samuli Edelmannin karismaattisen äänen laulamana tuo lempivirteni soi kauniisti Tampereen Tuomiokirkossa. Ensimmäistä kertaa tänään se kuulosti toiveikkaalta. Kurkkua ei kuristanut ja sydämeen laskeutui rauha ♥ Just sellainen rauha, joka saa ihmisen hymyilemään ilman, että ilmekään värähtää. Olemaan levollisin mielin. Tuossa hetkessä sitä tajuaa, että just nyt on niin kovin hyvä olla. Ei tarvitse olla lentolippuja takataskussa. Ei tarvitse paeta ikävää tai surua. Sitä tajuaa, että se mihin on uskonut, ei ole jättänyt. Helposti sitä surun hetkellä voisi alkaa vihaamaan. Kyseenalaistamaan uskonsa. Mihin ikinä sitä kukin uskookaan. Pääasia, että uskoo.
Kerroinkin eilen, että itsenäisyyspäivästä alkaa itselläni rauhoittuminen jouluun. Jo eilinen päivä meni hyvin, hyvin tunteellisissa merkeissä. Joulunalusaika herkistää, vuosi toisensa jälkeen. Tuntuu, että mitä syvemmissä vesissä sitä käy, niin sitä herkemmäksi sitä tulee. Toisaalta sitä ajattelee myös niin, että kun sitä elämää horjutetaan tarpeeksi, niin ehkä sen takia myös ne katvealueet tuntuvat juhlalta. Tänään tuntuu juhlalta se, että ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen pystyin tuntemaan iloa kirkossa. Pystyin hymyilemään eikä nessujakaan tarvittu. Ensimmäistä kertaa näin kauniit maalaukset ja ikonit. Ensimmäistä kertaa kirkon puupenkistä ei ollut kiire minnekään.
Tästä on hyvä jatkaa kohti joulua ♥ Mutta täytyy vielä sanoa, että on tuo Samuli ihana. Ekan kerran kohdattiin joskus 90-luvun alussa Tampereen Kauppaoppilaitoksessa olleessa tilaisuudessa. Pääsin yhteiskuvaan permanentattuine hiuksineni ja sain nimmarin. Peggya kulutettiin kasetilta siinä määrin, että nauha taisi loppujen lopuksi katketa. Iso kolaus teini-ikäisen Marian elämässä. Mutta siitäkin selvittiin.
ja onnea rakas 100-vuotias Suomi! Itsenäisyyspäivä on kautta aikain tarkoittanut minulle sitä, että on aika rauhoittua kohti joulua. Itsenäisyyspäivänä sitä tulee mietittyä vuosi toisensa jälkeen, että kuinka kovin onnekas sitä on. Siitä, että on syntynyt Suomeen. Kuinka onnekas sitä on, että on saanut viettää monen monta ihanaa joulua perinteitä muodostaen. Osaltaan vanhoja lapsuuden joulujen perinteitä vaalien, mutta toisaalta myös oman näköisen vivahteen niihin tuoden. Suomen 100-vuotisteeman inspiroimana pääsin pohtimaan omia jouluperinteitäni Atrian kaupallisen yhteistyön myötä.
Kerroinkin tuossa viime viikolla, että lapsuudessani meillä kotona joulusiivoukset aloitettiin vasta 23. päivä joulukuuta äidin tultua kotiin töistä. Sen lisäksi, että äiti teki taikojaan ja sai kodin hetkessä joulusiivottua ja koristeltua, teki taikojaan myös ruoanlaiton suhteen. Musta on alkanut näin jälkikäteen tuntua, että meidän äiti ei nukkunut lainkaan jouluaaton vastaisena yönä. Ihan vain sen takia, että sai tehtyä joka joulu täydellisen joulun perheelleen. Ruokineen päivineen. Meillä jouluihin kuului vahvasti vanhat perinteiset jouluruoat laatikkoineen ja täydellisesti paistettune kinkkuineen. Lisäksi palapaistikastike, joka oli niin mureaa, että se suli suussa. Lapsuuden joulupöydissäni tarjottiin Pohjanmaan ja Pirkanmaan herkkuja. Kaupunkilaiskodin jouluherkkuja yhdistettynä isän puolelta maatalon runsaaseen joulupöytään.
Perinteisten laatikoiden ja täydellisesti paistetun kinkun lisäksi meillä tarjoiltiin joulupöydässä kaloja, erilailla valmistettuna. Äiti tykkäsi laittaa tarjolle vastapainoksi myös muutamia salaatteja. Itse olen ollut aiemmin vahvasti näiden vanhojen perinteiden vaalija, mutta viimeisten vuosien aikana, olen vähän lipsunut raiteilta. Hyvällä tavalla. Olemme muodostaneet omanlaisemme joulun. Toivottavasti sellaisen, josta meidän tytöt nappaavat vaikutteita ja perinteitä mukanaan tulevaisuudessa.
Siinä, missä meillä kotona aikoinaan ei käytetty puolivalmisteita, vaan kaikki jouluruoat piti itse valmistaa alusta asti, olen sen suhteen vähän eri maata. Välillä tuunaan kaupan valmislaatikoista kerman ja mausteiden avulla peruna- ja lanttulaatikot. Myös ruokarepertuaari ei ole meidän joulupöydässämme niin laaja kuin kotonani aikoinaan. Joka vuosi päätämme, että keskitymme vain kaloihin ja salaatteihin. Ja silti löydämme itsemme syömässä niitä laatikoita ja kinkkuja 🙂
Tänä vuonna pääsemme jouluaattona valmiiseen joulupöytään, mutta silti teemme myös jotain jouluisia ruokia itse. Lipeäkalakeiton lisäksi muutama ruokaisa salaatti, esimerkiksi tuo kuvissa vilahteleva juhlava kinkkusalaatti tai jouluinen makkarasalaatti. Meillä on taidettu joka vuosi paistaa kinkku. Vaikkei sitä loppujen lopuksi syö muu kuin tuo mies. Itse syön sen verran, että saan joulun maun kinkun juuri tultua ulos uunista. Sen takia olin positiivisesti yllättynyt, että joulukinkkua saa siivutettunakin kaupasta. Atrian Perinteisesti kypsytetty ja siivutettu joulukinkku painaa noin 1,2 kiloa eli siitä riittäisi meidän perheelle ihan loistavasti. Ellemme sitten halua joulun tuoksua kotiin paistettavan kinkun muodossa 🙂 Tuosta perinteisestä kinkusta valmistin juhlavan kinkkusalaatin.
Ohje valmistukseen:
Pese omenat huolellisesti ja kuutioi ne. Sulata kattilassa voi ja lisää kaneli, hunaja sekä omenan palat. Anna omenien maustua noin viisi minuuttia. Ota pois kattilasta. Sekoita pinaatti ja rucola kulhossa keskenään. Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja kaada pinaattirucolasalaattiin. Kuutioi joulukinkku ja sekoita pinaattirucolasalaattiin. Lisää kastike ja sekoita. Annostele tarjoiluvadille. Koristele granaattiomenan siemenillä sekä saksanpähkinärouheella.
Toisen juhlavan ja jouluisen salaatin valmistin Atria Gastro Punajuurimakkarasta, joka veikin liki kielen mennessään. Rakastan punajuurta ja rakastan makkaraa. Pannulla paistettaessa punajuurimakkaroista tuli ihan täydellisiä. Ja mikä ihaninta, suutuntuma oli oikein miellyttävä. Tässäkin salaatissa yhdistin suolaista ja makeaa. Se jotenkin on minulle se joulun täydellinen makuliitto.
JOULUINEN MAKKARASALAATTI 4-6 henkilölle
1 pkt Atria Gastro Punajuurimakkaroita 3 isoa porkkanaa 10 ruusukaalia 150 g sokeriherneitä 6 pientä keitettyä kiinteää perunaa rucolaa 100 g vuohenjuustoa hunajaa tuoretta timjamia 1 rkl kanelia öljyä merisuolaa
Ohje valmistukseen:
Pese ja kuori porkkanat sekä ruusukaalit. Halkaise porkkana keskeltä ja leikkaa siitä ohuita lohkoja. Puolita ruusukaalit. Kaada noin 1 rkl oliiviöljyä isoon paistinpannuun. Lisää porkkanat ja ruusukaalit. Pilko sekaan tuoretta timjamia ja lisää noin 1 rkl hunajaa ja kanelia sekä maun mukaan merisuolaa. Ruskista porkkanoita ja ruusukaaleja hieman. Laske lämpöä ja anna kypsyä kannen alla noin puoli tuntia tai kunnes porkkanat on sopivan pehmeitä, mutta kuitenkin napakoita. Lisää sokeriherneet ja jatka kypsentämistä noin 10 minuuttia. Kuori keitetyt perunat ja lohko ne. Lisää paistinpannulle ja anna muhia kannen alla miedolla lämmöllä sillä aikaa, kun paistat makkarat.
Viipaloi makkarat ja paista paistinpannulla noin 10 minuuttia, kunnes ovat saaneet hieman väriä. Sekoita kastikkeen ainekset ja lisää ne paistinpannuun. Kaada paistinpannun antimet tarjoiluvadille rucolapedille. Lisää päälle paistetut makkarasiivut. Murustele koko komeuden päälle hieman vuohenjuustoa ja pienistele tuoretta timjamia. Nauti lämpimänä!
Joulussa ehdottomasti parasta on syöminen. Istuminen alas pitkän kaavan mukaan ja nauttiminen. Mutta parasta se on näin Itsenäisyyspäivänäkin. Onnea vielä Suomi ♥ Ja teille ihanille siellä ruudun toisella puolella…
OIKEIN IHANAA ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ,
PS. Atrian joulu-sivulta löytyy hurjan paljon inspiraatiota joulun ajan kokkailuihin, käykäähän katsomassa!
Se on jännä juttu, miten sitä herkistyy joka vuonna näin itsenäisyyspäivän alla. Ei siihen tarvita kuin ajatuskin siitä, kuinka hyvin meillä on asiat. On juu epäkohtia, tiedän sen, mutta noin pääpiirteissäin meillä on asiat ihan himskutin hyvin. Sanonta ”Välillä täytyy lähteä kauas nähdäkseen lähelle” pitää täysin paikkansa. Muistan kun vuoden Suomesta pois oltuani ajettiin Helsinki-Vantaalta aamuyöllä kotiin kohti Tamperetta enkä voinut olla kyselemättä äidiltä, että onko täällä aina ollut näin vehreää? Onko kesäyöt aina olleet näin valoisia? Eikö täällä oikeasti ole liikenneruuhkaa moottoritiellä (no daah, kello oli ehkä 04.27 :D)? Tuona hetkenä harmitti eniten se, että huomasin kadottaneeni osan tästä kauniista kielestämme. Äidinkielestäni. Kielestä, joka vielä lentokoneessa kuultuna oli kuulostanut maailman juntimmalta. Josta olen jälkeenpäin ollut ihan mielettömän ylpeä ja onnellinen.
Minun Suomessani parasta ovat neljä vuodenaikaa. Kesä ja talvi. Parasta on kesäinen Helsinki ja Lapin jylhät tunturit. Sekä kaikki siltä väliltä. Turvallisuus ja tieto siitä, että tytöt voivat kävellä kouluun rauhassa. Että vauvat saavat turvassa nukkua päikkäreitään autokatoksessa. Ihmiset. Kaikessa pessimistisyydessään ja melankolisuudessaan. Eteenpäin suuntautuvine katseineen ja periksiantamattomuudessaan. Rehellisyys ja jollain kiehtovalla tavalla karu realistisuus. Siinä, missä jossain vaiheessa pidin meitä epäsosiaalisena ihmiskuntana on viime vuosina auennut minulle. Se ei välttämättä ole meidän pahe, vaan kertoo siitä, että ei kattokaa turhaa höpistä. Sanotaan, kun on asiaa. Suomalainen sisu, joka vie meidät vaikka läpi harmaan kiven. Puhdas luonto ja raikas ilma, jota hengittää. Ilmainen peruskoulutus ja kouluruokailu.
Ihan vain muutamia mainitakseni. Suurimpana kiitollisuuden aiheena näin 100-vuotisjuhlan aikaan on se, että olemme itsenäisiä. Ei sitä pieni ihminen saata kuin arvailla, mitä kaikkea tuon eteen on tehty. Suuri kunnioitus heille, jotka taistelivat. Huomenna illalla sytytämme ikkunaan kaksi kynttilää; toisen niille, jotka palasivat rakkaittensa luo ja toisen niille, jotka eivät koskaan palanneet ♥ Mutta itsenäisyyshumusta tarjoiluvinkkiin huomiselle. Vielä ehditte kauppaan, eikö? Meillä ainakin oli koko tuo läheinen kauppakeskittymä niin tukossa, että huhhuh. Onneksi aineita saa pienemmästäkin kaupoista. Eli blinipannukakkuun, jonka tein Soppa365 -ohjeella. Puolikkaan pohjan, koska syöjiä oli vain kaksi. Smetanan jätin sellaisenaan ilman sitruunaa. Pohjan alkuvaiheen olisi voinut tehdä reilusti etukäteen jääkaappiin tekeytymään ja sitten juuri ennen h-hetkeä lisätä kananmunat ja voin. Muta hyvää oli näinkin! Taidanpa tietää, mitä meillä syödään isolla porukalla uudenvuodenaattona 🙂
Nyt siivoushommiin, että miehen on kivempi tulla kotiin reissusta ja sitten kuvailemaan pikkuisia joulukorttikuviin. Haaveilen myös pitkästä kävelylenkistä tuon yhden karvaturrin kanssa. Ulkona on oikein talven satumaa; lunta tulee taivaan täydeltä!
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
Joskus muinoin mietin, että mikä äitiä ja iskää veti tänne Lappiin. Nyt sen ymmärrän. Kun arki etelässä on hektistä ja työt vaativia, niin ihmisellä pitää olla joku paikka, jossa saada rentoutua. Jos ei sitä pysty kotona tekemään (mikä toki olisi suotavaa), niin onni on löytää paikka, jota kutsua happy placekseen. Itseäni on suotu monella paikalla, jossa pääsen rentoutumaan, mutta mikään niistä ei rentouta niin kuin Lappi.
Se rentoutus alkaa oikeastaan heti, kun tuon ulko-oven aukaisee ja tuoksuttaa tutun tuoksun. Näkee tutut huonekalut ja tavarat. Ne, jotka täällä ovat jo parikymmentä vuotta olleet. Täällä tunturin juurella kaikki sisustustrenditkin tuntuvat kovin kaukaisilta. Tunturin laelta asumatonta maisemaa katsoessaan ylipäätään kiireinen elämä kaupungissa tuntuu kovin kaukaiselta.
