Huomenta ihanat!Mä täällä juon aamukahvia nostalgisissa tunnelmissa. Mun pikkuvauva menee tänään jo kouluun. Niisk. Ihan oikeasti, ihanaahan se on mutta tavallaan ihan hirmuisen haikeaa. Justhan mä vasta kantelin tuota koliikkipotilasta joka yö yhdestä neljään ja keksin kaikkea ajankulukseni, kuten kyykkyjä. Heh. Ei enää jaksais yökyykkyjä, kun ei niitä oikein päivälläkään tule tehtyä 😀

Blogeissa on viime aikoina ollut keskustelua vauvoista ja ylipäätään siitä, että perinteinen perhemyytti on rikkoutumassa. Enää ei pidetä itsestäänselvyytenä sitä, että naimisiinmenon jälkeen halutaan vauvoja. Mun mielestä se on ihan ok, jos tuntee ettei ole valmiksi äidiksi ja isäksi tai muusta syystä ei halua vauvoja. Ja valitettavasti lapsettomuus, sekin on nykyaikana iso ongelma. Kaikki eivät voi saada lapsia. Mulle on aina ollut selvää se, että halusin lapsia. Halusin vauvoja. Mutta vielä rankimpina opiskelubiletysaikoina en olis edes voinut kuvitella, että vauvakuume olisi iskenyt. Se iski oikeastaan vasta sitten, kun tapasin lasteni isän.

Meillä tytöt syntyivät vajaan kahden vuoden välein ja hyvä niin. Heistä on ollut hirmuisesti seuraa, tukea ja turvaa toisilleen. Esikoinen oppi nukkumaan läpi yön vasta tooosi myöhään, olisko ollut neljä-viisi vuotiaana ja kuopuskin vasta sitten, kun korvat oli vuoden iässä putkitettu ja kitarisa leikattu. Sitä kulki nuo vuodet sumussa, vähillä yöunilla. Muistan pahimpina aikoinani ajatelleeni, että kasvaisi nuo lapset jo niin helpottaisi. Tällä hetkellä mä toivon, että aika sais pystähtyä tähän.

Just nyt on niin hyvä; pahimmat uhman aiheuttamat särmät on esikoisella hiottu ja lapset alkaa olemaan iässä, jossa pystyy järkipuheella vaikuttaa jo hölmöilyyn. Kuten siihen, että purkalla ei saa yrittää korjata haljennutta buddhan pää patsasta, vaan pitää kertoa äidille tai iskälle, mitä on tapahtunut (syyllinen ei ole vieläkään tunnustanut). Yöunet nukutaan hyvin ja itsekin saa jo riittävästi unta. Syliin kömmitään vielä usein ja iltaisin halitellaan ennen nukkumaanmenoa. Äidille soitetaan töihin useasti päivässä. Myönnettäköön, että kolme puhelua vartin sisään aiheesta ”Mutta äiti, miksen mä voi saada minipossua?” sai ihan vähän hampaiden kiristelyä aikaan langan toisessa päässä kiireisenä työpäivänä 😉

Lasten myötä elämän sisältö on muuttunut ihan hirmuisesti, mutta mä en koe sitä negatiivisena asiana. Lasten myötä elämään on tullut sisältöä, josta ei pystynyt edes aiemmin haaveilemaan. Uskon, että saan joka päivä pari elinvuotta lisää, sillä meillä nauretaan paljon. Lapset naurattavat ihan hirmuisesti. Varsinkin tuo pienempi on sellainen sanaseppo, että oksat pois. Höpöttelee ihan omiaan. Ja välillä sieltä kyllä kuulee omat sanontansa toisintona. Itsekkyys on vuosien kuluessa muuttunut epäitsekkyydeksi. Nyt on kaksi muuta, jonka halut ja toiveet menee usein edelle.

Löysin tuolta vanhoista postauksista kuvasarjan teksteineen elokuulta 2010, jossa tytöt ovat kolme ja viisi vuotiaita. Sovittelivat uusia vaatteita. Tänä päivänä ei ehkä saisi lapsukaisia enää poseeraamaan näin kiltisti:

****************************

Lapset ovat muuttuneet, kasvaneet. Vauvanpyöreys on kadonnut kasvoista.

 Hetkeäkään en vaihtaisi pois ♥ En edes niitä kyykyttelyjä yöllä 🙂 Mutta huomaattekos, että sisustuskin on muuttunut. Kamerasta puhumattakaan.

Nyt herättelemään koululaiset aamupuurolle. Tästä se alkaa.
Eikä nämä äidin kokemat kasvukivut varmastikaan tähän aamuun jää 😉

Tsemppiä arkeen ja enkeleitä koulutielle!

Sivistyksen parissa, tietokoneen äärellä. Kotona. Ja eilinen dagenefterkin on jo hitusen parantunut. Mutta ei käy kieltäminen; vanhuus ei tule yksin. Se, missä nuorempana pizza ja jääkylmä kokis paransivat heikon hapen on nyt muuttunut paripäiväiseksi totaaliseksi löffäilyksi, jota ruoka vain pahentaa. Ei tätä onneksi kestä, joten tuollainen kerta vuoteen biletys on ihan omiaan mulle 🙂

Tänä kesänä mun tuttua ja turvallista värisuoraa vaatehuoneessa on tullut piristämään oranssi. Muutama oranssi toppi ja paita sekä viimeisempänä heräteostos alkuviikolta. Holly&White -sarjaa Lindexiltä. Rakastuin tuohon paisley-kuvioon ja tähän ”silkinomaisen” kankaan keveyteen. Toivotaan, että vielä saa nauttia lämpimistä mekkokeleistä!

Mekon oikea väri on tuollainen kirkas, erilainen kuin noissa kuvissa, joissa se on mun päälläni; pimeä ilta viime viikolla sai aikaan sen, että kuvia piti kirkastaa aikalailla. Kuvat on otettu vielä silloin kun olin nuori 🙂 Tänään tuli jälleen yksi vuosi lisää mittariin. Askel lähempänä kohti neljääkymmentä. Mulla ei ikinä ollut mitään kolmenkympin kriisejä, mutta nyt täytyy myöntää, että vanheneminen saa aikaan pientä ihistystä. Ollakin, että musta itsestäni tuntuu, että henkisesti olen jämähtänyt sinne kaksvitoseksi 😀 Se, mistä vanhenemisen huomaa on iho; sitä saa rasvata ihan koko ajan. Kuukauden tauko painojen nostelussa on saanut aikaan allit, uudet ystäväni. Vatsakaan ei enää palaudu herkutteluillan jälkeen samoihin mittoihin kuin ennen. 

Mutta jotain positiivistakin. Iän myötä olen tullut vastuuntuntoisemmaksi. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen enkä ole enää niin tiukka itselleni. Ruokailut ja liikunnat otetaan löysin rantein. Mennään fiiliksen pohjalta ja tehdään asoita, joista tulee hyvä mieli. Osaan ehkä sanoa jo vastaankin, aiemman joojoo-minäni jälkeen. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, vaan saan olla ihan oma itseni. Energiatasot ja unen tarve on muuttunut. Huomaa, että sitä energiaa ei enää pulppua ihan niin paljon kuin parikymppisenä. Tosin voisin sanoa, mun energiatasoni olevan nyt normaalileveleillä 🙂

Yks asia, joka vuosi vuodelta kiirii nopeammin on aika. Ei siitä tunnu olevan kuin viikko, kun huokaisin helpotuksesta ettei lapsia tarvitse aamuisin herätellä kouluun ja eskariin. Siitä on kymmenen viikkoa; huomenna astutaan taas arkeen rytinällä. Tälle päivälle riittää vielä paljon tekemistä; lasten vaatekaappien siivousta, kynä- ja kumiostoksia, viikkoruokakauppaa ja rauhoittumista tarpeeksi ajoissa niin, että huomenna päästään aikaisin ylös. Jälkiviisaus on paras viisaus, mutta oliskohan tuota rytmiä pitänyt alkaa hivuttamaan oikeille raiteille jo vähän aiemmin? 🙂

Palaan kommenttien pariin myöhemmin tänään; nyt hösseliksi, että ehditään saada kaikki aikaiseksi ennen iltaa. Ensin käyn kyllä pikaisella juoksulenkillä. Sykemittari on pakko laittaa pitkästä aikaa toimintakuntoon (uuuh ja muuttaa se ikä siihen); puuskutan ihan noissa meidän kotirappusissakin,joten hyvä ottaa ”valvova silmä” mukaan lenkille 😉 Arki otetaan vastaan myös liikunnan ja ruokailujen suhteen. 

Ihana kamala arki, tervetuloa!

Suloista sunnuntaita 

toivottelee,

kiirettä on pitänyt tämä päivä töissä, jopa ihan siinä määrin, että työt ovat haitanneet harrastuksia 😀 Meillä on huomenna myyntikokous ja tällä hetkellä mulla vilisee silmissä lukuja ja analyysejä. Elämä on hetken aikaa pelkkää listaa ja numeroita. Se toinen puoli elämästäni on taas tänään palautellut maan pinnalle – piinkova businessmaailma, jota onneksi tasapainottaa pehmeämmät arvot ja sydän, joka jälleen on pakahtunut monta kertaa onnesta ja elämän pienistä ihmeistä.

Kuvitelkaa, että eräs kaunis, mulle tuntematon, nainen pinnaili puolitoista vuotta sitten meidän ruokatilakuvia (Arabian kattauskilpailupostauksesta) kotonaan jenkkien etelävaltioissa ja eilen tämä ihana, niin ulkoa kuin sisältäkin kaunis, ihminen ihasteli ruokatilaamme livenä ja istui iltaa meidän takapihalla perheensä kanssa. Heh, miehet joutuivat pakon sanelemina meidän ”blind date” -tapaamiseen mukaan. Us crazy wives, eh Val? 🙂 Mutta. Odotin vähän, sain paljon. Uskoisin, että saimme kaikki paljon. Saimme ihan uusia ihania ystäviä, joiden kanssa ei tullut hetkeäkään vaivautunutta hiljaisuutta. Tuntui oikeasti kuin olisimme tunteneet jo pidemmän ajan. Lapset, meidän ja heidän tytöt, jotka ovat samaa ikäluokkaa leikkivät reilun neljä tuntia ilman kunnollista yhteistä kieltä. Me aikuiset istuimme kesäillassa syöden ja jutellen. Huomasin vain tuijottavani ihan häkeltyneenä vieressäni istuvaa ihmistä ajatellen, että eihän tämä oikeasti voi olla totta. Olen itse asiassa vieläkin ihan ihmeissäni; miten elämässä aina vaikeina aikoina tapahtuu jotain, joka kantaa vaikeiden aikojen yli ♥ 

Teille, jotka ette ole ehtineet lukea toukokuista postaustani aiheesta, niin briiffinä; heti isän kuoleman jälkeen vuodenvaihteessa sain sähköpostia Amerikasta henkilöltä, joka sanat lohduttivat suuressa surussa. Joka oli kokenut samanlaisen menetyksen vain paria kuukautta aiemmin. Laitoimme sähköpostia ja sain selville hänen olevan naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Toukokuussa olin tippua tuoliltani; sain tiedon että tämä uusi ystäväni, sielunsiskoni, on muuttamassa Suomeen. Tänne Tampereelle. Ja miettikääs, että tästä ei ollut vielä tietoa silloin, kun hän otti minuun yhteyttä aiemmin. Summa summarum, nyt he asuvat tuossa kolmisen kilometrin päässä ja etsivät täältä vakituista asuntoa. Unbelievable! 🙂

Ja hei, täytyy kyllä sanoa, että tämä ihana uusi ystäväni tuntee mut aika hyvin; osasi antaa miehelleen kukkakauppaan ohjeet, millainen ruukku ja millainen kukka tulee ostaa. Valkoinen orkidea ja valkoinen ruukku koristavat toivottavasti meidän keittiön pöytää pitkään. 

…niinpä, mitä sitä ei tekisi muiden eteen. Ja jos vain miten tahansa pystyn auttamaan tätä ihanaa perhettä sopeutumaan Suomeen, niin sen teen. Ei ole helppoa muuttaa uuteen maahan, jättää koti ja ystävät sinne muualle. Musta tuntuu, että meillä on monta ihanaa nauruntäytteistä iltaa vielä edessä  ♥

Jos olette piipahtaneet yön/aamun aikana Marjan blogissa, niin kuvat ovat ehkä toisintoa (paitsi laadullisesti eivät ihan yllä samaan…taidan tarvita uuden kameran tai vaihtoehtoisesti olisi hyvä lukea se kameran ohjekirja läpi ;). Vietimme eilen aivan mielettömän kivan kesäillan ihanaisten bloggaajakollekoideni Sallyn ja Marjan kanssa. Tällä porukalla emme olekaan aiemmin istuneet alas kolmistaan, mutta just muisteltiin Marjan kanssa että mikä vuosi se oli, kun viimeksi meillä treffattiin pidemmän kaavan mukaan. Pääteltiin, että sen on pakko olla ollut toissa kesänä. Mutta niin vain se aika menee, että se oli kolme kesää sitten! Ja tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Lapsissahan toki tuon kolme vuotta huomaa, mutta meissä aikuisissa – vain nuorennuttu, etten sanoisi 😉

Nelisen tuntia meni aivan liian nopeasti; juttua olisi riittänyt pidempäänkin. Ens kerralla mennään sitten oikein pitkän kaavan mukaan ja ehkä tarjolla on muutakin pirskahtelevaa kuin yhdet Happy Joet naiseen! Ja vaikka kuinka lapset eilen leikkivätkin sulassa sovussa, niin seuraavan kerran kuvaillaan tarjottavat ilman silmien pyörityksiä ja ”eih, taas…eih, kuvia…joko saa istua pöytään” -kommentteja. Aloin jo eilen illalla ennen nukkumaanmenoa suunnittelemaan seuraavaa tapaamista; pikkujouluaikaan ja avecien kera. Vaikka kyllä näistä kaikista pikkuisista huomasi, että ovat tottuneet äitien kameran kanssa heilumisiin. Perustivat tuossa Anonyymit kamera kaulassa kulkevien bloggareiden lapset Ry:nkin ja päättivät muuttaa yhteistuumin Thaimaaseen johonkin sviittiin, jossa on kamerat kielletty…olikohan mulla liikaa herkkuja tarjolla, kun sugar high sai lasten jutut vähän levottomiksi? 😀

Kiitos teille ihanat vierailusta,

otetaan pian uusiksi ♥

Mä alan nyt hieman kolistelemaan, että lapset heräilevät tähän päivään. Vuorossa on tehokas pari tuntinen vaateshoppailua koulua varten. Lähikunnissa koulu alkaa huomenna, mutta meillä Tampereella se alkaa vasta maanantaina. Tänään illalla saadaan taas vieraita. Joten ihana ilta tiedossa tänäänkin 🙂 Mutta eilisen ähkysyömisen jälkeen tarjottavat voisivat noudatella vähän kevyempää linjaa. Uskotteko muuten, että liki kaikki pöydän antimet menivät parempiin suihin? Kokki kiittää ja kumartaa! 

Aurinkoista keskiviikkoa,