MOIKKAMOI!
Vitsit, en itse ole lainkaan kahden postauksen per päivä kannalla (sillä eihän kukaan niitä ehdi lukea), mutta nyt oli vain pakko tulla päivittämään blogi toistamiseen tänään. Koska oli asiaa. Painavaa sellaista 😉 Aamulehden toimittaja soitti veljelleni maanantaina, että sopisiko tulla tekemään juttua yritysten paikallisesta sopimisesta. No tottakai meille tuo sopi ja eilen toimittajan ja kuvaajan kanssa rupateltiin mukava tovi. Huomennahan, torstaina, saamme kuulla hallituksen mietteitä paikallisen sopimisen uudistuksista hieman enemmän. Mielenkiinnolla odotan!
No sen kummemmin politiikkaan kajoamatta täytyy sanoa, että meillä tuo paikallinen sopiminen on ollut käytössä koko yrityksen elinkaaren ajan. Siihen ovat sitoutuneet niin työntekijät kuin työantajaosapuolikin. Näin jälkimmäiseen kuuluvana pidän tärkeänä sitä, että yrityksillä on myös mahdollisuuksia tilanteensa ja tarpeidensa mukaan sopia esimerkiksi lomarahojen ottamisesta vapaina. Meillä on ollut periaate, että kaikki ne, ketkä haluavat lomarahat vapaana ottaa ovat siihen oikeutettuja. Pääasia, että hommat saadaan tehtyä. Lisäksi peräänkuulutan joustavuutta työnantajaosapuolen puolelta muutenkin. Toki hiljaisina aikoina kukin osakkeenomistaja miettii sitä, miten saada tulosta viivan alle. Lomauttaminen, sehän on yleensä se helpoin vaihtoehto. Ja irtisanomiseen verrattuna kuitenkin lempeä vaihtoehto. Mutta mites tuo työhyvinvointi jatkuvan lomautusuhan alla? Toki ymmärrän, että ihan viimeinen oljenkorsi ennen konkurssiin joutumista voisi olla lomautus. Yrityksiä tähän maahan tarvitaan. Mutta sitä ennen tulisi kokeilla kaikki muut keinot pitää yrityksen pää veden pinnan yläpuolella.
Ehkä yksi fiksuimmista strategisista päätöksistämme on ollut se, että lomautuksiin ei lähdetä. Jos on tarvetta ollut hiljaisina aikoina lomautuksille, niin se olemme me osakkeenomistajat, jotka olemme olleet palkattomilla. Uskomme vakaasti, että se on pidemmän päälle haitallista työhyvinvoinnin kannalta olla syksyisin hiljaisina aikoina lomauttamassa henkilökuntaa. Meillä on pieni organisaatio; 12 henkilöä, joten eipä tuosta juuri ole ketä lomauttaakaan. Lisäksi meillä on ihan älyttömän hyvä yhteishenki ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Lomauttamiset ja edes lomauttamisuhka voisivat helposti murentaa tuon kunnioituksen. Aina sitä kuitenkin uskoo, että hiljaisten aikojen jälkeen tulee taas kiire. Vielä kertaakaan tuo usko ei ole horjunut. Vaikka tässä nyt kirjoitankin työnantaja- ja työntekijäpuolesta, niin päivittäisessä työelämässä sitä ei näy. Jokainen ihmisenä on samalla viivalla. Ja kaikki ovat tarvittaessa valmiita joustamaan. Kiitollinen saa olla!
Yllä oleva kuva on tämän päivän Aamulehdestä. Vasemmalla veljeni ja oikealla Ari. Ari on muuten se meidän runonikkari, joka kirjoitti sen mun 40-vuotisrunonkin 🙂 Arin kanssa ollaan oltu jo edellisessä työpaikassa työkavereita ja nyt jatketaan. Mun mielestä tuo kuva kertoo kaiken. Ilon kautta. Se on meidän motto tuolla päivätyössä. Se on mun mottoni myös tämän rakkaan sivutyönikin suhteen.
Niin, voiko työnantaja olla liian lempeä? Onko se väärin antaa työntekijöille pari kolme palkallista lomapäivää jouluna, jotta he saavat viettää aikaa perheidensä kanssa? Onko se väärin käskeä kipeä työntekijä kotiin lepäämään, vaikka hommat kaatuu omaan niskaan? Onko se väärin lähteä aina silloin tällöin tuulettumaan koko porukan voimin niin, että yhdessä päätetään mitä tehdään ja minne mennään? Onko se väärin, jos halutaan viettää koko ilta yhdessä ja kasvattaa yhteishenkeä vielä entisestään? Ei ole, on vastaukseni kaikkiin. Henkilöstö on se yrityksen tärkein voimavara.
Henkilöstöasiat ovat pääasiassa kontollani, vaikka enemmän keskitynkin talousjuttuihin ja päivittäisen tilausrumban pyörittämiseen. Olen ollut myös ulkopuolisilla töissä ja tiedän, miten jossain työpaikoissa johtoporrasta pelätään ja haukutaan selän takana. Uskon, että osaltaan tuo johtoporras on saanut tämän itse aikaan. Saanut omilla toimillaan rakennettua kuilun itsensä ja muiden välille. Ei näin. Kukaan meistä ei ole alempiarvoinen kuin toinen. Toki tiukan paikan tullen meilläkin hierarkia toimii ja tiedämme, kuka sanoo sen viimeisen sanan. Mutta ihan turha sitä on tuoda esiin ja korostaa päivittäisessä toiminnassa.
Nyt on pakko lopettaa, vaikka juttua tulisi aiheen tiimoilta vaikka kuinka. Vähän erilaista juttua ruoka- ja sisustusaiheiden väliin. Ilo on olla lifestyle-bloggaaja, tuo kun sallii aiheiden käsittelyn laidasta laitaan 🙂 Onko siellä muita lempeitä työnantajia? Täten haastan kaikki työnantajat katsomaan hieman omaa toimintaansa ja miettimään sitä, että olisiko kuitenkin mahdollista lisätä sitä kilpailukykyä panostamalla ensin yrityksen sisäisesti henkilöstön hyvinvointiin. Sen sijaan, että leikkaisi palkkoja tai vahtisi silmä kovana kellokorttikoneen vieressä mahdollisia myöhästyjiä. Hei, kiitos ihan hurjan paljon viesteistänne ja sähköposteistanne artikkelin tiimoilta. Ne ovat vahvistaneet käsitystäni, että oikeilla linjoilla ollaan rakentamassa tätä yhteiskuntaa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Askel kerrallaan. Inhimillisesti.
Ilon kautta, tässäkin asiassa ♥
PS. ihan selvennyksenä; ei tämä yrittäminen aina ruusuilla tanssimista ole ollut, mutta raskaasti tappiolliset alkuvuodet on nyt saatu kunnialla kuitattua. Kiitos tuon upean työtiimin 🙂
