HEIPPAHEI IHANAT
ja hei kannat kattoon, helmikuun eka ja viikonloppuakin on jo näkyvissä 🙂 Olin kirjoitellut teille luonnosta siitä, miten tammikuu kohteli minua hyvin. Todella hyvin. Sitten avasin tänä aamuna Me Naiset aamupalapöydässä ja luin Mariela Sarkiman huikean jutun siitä, kuinka on ollut viime syksystä asti tipattomalla. Löysin tekstistä erittäin paljon yhtymäkohtia. Tämä blogitekstini sai hieman uudenlaisen lähestymisen.
En koe, että alkoholi olisi ollut ikinä minulle ongelma. Vaan olen noudattanut kotona opittua ”viina on fiksujen juoma” -mantraa. Paitsi opiskeluaikoina, kun aika monet sunnuntait meni aivan hukille. Ei sitä silloin tajunnut, että jos pystyy nousemaan ylös vasta iltakuudelta ja aamupalaksi tuolloin iltakuudelta maistuu Mexicana -pitsa jääkylmän kokiksen kanssa, niin kroppa ei voinut hyvin. Pitkään uskoin, että krapula kertoo siitä, että on ollut kivaa. No juu, silloin en tajunnut sitä, että kivaa voi olla myös ilman krapulaakin. 
Viime syksynä puhuttiin monesti miehen kanssa perjantaimyyssipunaviinilasi kädessä, että tämä tissuttelu on ihan turhaa. Mutta siitä oli tullut tapa. Kun perjantai-iltana tuli töistä kotiin ja teki ruokaa, niin viinilasillisen juominen tuli jo liki selkärangasta. Ja kun perjantaina avattiin punaviinipullo, niin se tiesi sitä, että lauantainakin otettiin lasilliset. Usein tuosta perjantaina avatusta pullosta riitti vielä sunnuntai-illan lasillisiinkin. Jossain vaiheessa syksyä huomasin sen, että ihan yhdenkin viini/skumppalasillisen jälkeen olo on todella pökkelö seuraavana aamuna. Päätä särki ja huomasin itsessäni piirteitä, joista en tykännyt. Siitä leppoisasta minästä tuli hyvin usein tuollaisina aamuina pahantuulinen. Enkä tiennyt miksi.
Lokakuussa istuttiin iltaa isolla ystäväporukalla, syötiin niin maan taivaallisen hyvää ruokaa ja kolisteltiin (terkkuja sinne kolistelukavereille) shamppanjalla. Seuraava päivä oli hirveä. Vaikka sitä tuli juotua kuitenkin maltilla, pitkän kaavan mukaan ruokaillessa. Ilman sen kummempaa humalatilaa. Kampesin itseni dageneftereissäni olohuoneen sohvalle ja vaikersin olotilaani. Sydän pamppaili ja happi oli heikko. Pitkästä aikaa vihasin itseäni. Ei tämä ole se äiti, jonka haluan lapsieni näkevän, mietin. Voi kuinka tuolloin halusin olla se äiti, joka lähtee intoa puhkuen lasten kanssa ulkoilemaan.
Kroppani ei ole koskaan kestänyt alkoholilajeja sekaisin. Eikä isoja määriä alkoholia, omalla mittapuullani. Isolla määrällä tarkoitan jo neljää tai viittä annosta. Vuoden aikana tuollainen määrä on tullut juotua pari kertaa. Mutta siinäkin on ollut pari kertaa liikaa ainakin meille, keille tulee siitä huono olo. Jos rakastaa itseään ja omaa hyvinvointiaan voisi kuvitella tekevänsä kaikkensa, että kroppa ei kärsisi.
Punaviinilasillinen talvi-iltana rentouttaa, en sitä kiellä. Mutta loppuvuodesta minua alkoi hieman jopa ahdistamaankin ajatus siitä, että tarvitsenko mä todellakin sen punaviinilasillisen rentoutuakseni perjantai-iltana. Olinko kuitenkin riippuvainen? Tammikuu osoitti sen, että en ollut riippuvainen. Onneksi. Yhtään kertaa ei ole tehnyt mieli sitä punaviinilasillista. Eikä mitään muutakaan alkomahoolia. Tipaton ei loppunut eilen tammikuun myötä. Olotila on kuulkaas liian hyvä siihen, että palaisin perjantai-illan lasilliseen. Ajatukseen siitä, että rentoutuakseni tarvitsen lasillisen punaviiniä.
Tammikuu ohjeisti mua lempeästi tekemään pitkän tähtäimen, kenties loppuelämän, muutoksia elintavoissani. Se kannatteli, vaikkei pahoja päiviä juurikaan ollut. Eilen teki ensimmäisen kerran mieli vaniljawieneriä. Hetken verran. Juuri ennen lounasta. Lounaan syötyäni himo oli kateissa. Sitä on oppinut itsestään melko paljon tammikuun aikana. Siitä, että mulla on selkärankaa, vaikka joskus muinoin olenkin tuon asian suhteen tituleerannut itseäni ameebaksi 😉 
Elämään on tullut perjantailasillisen jättämisen jälkeen hurjan paljon enemmän sisältöä. Rentoutuskeinoja, joista en olisi aiemmin osannut edes haaveilla. Pilatespallosta on tullut henkireikäni. Siinä missä myös inkivääri-sitruuna kombuchasta. Eikä mistään fiinistä viinilasista juotuna vaan ihan ronskisti pullon suusta. Rentoutuskeinoina toimii tanssihetki tyttöjen kanssa, Taki taki rumban tahtiin. Ja ne ihanat aamulenkit koiran kanssa, kun muu maailma vielä nukkuu. Ilman jyskytystä päässä.
Sitä, kuinka kauan tämä jatkuu, en osaa sanoa. Tiedän vain sen, että en halua kaataa suustani alas mitään sellaista, joka ei tue hyvinvointiani. Jos mieli tekee, niin toki voin nauttia lasillisen silloin tällöin. Se on osa sitä lempeyttä. Olla ottamatta, jos siltä tuntuu. Mutta nauttia, silloin kun on sen hetki. Jos mieli tekee. Helsinki-Vantaalla lähtötunnelmissa kuplajuomaa. Valkoviiniä hikoilevasta lasista parvekkeella samalla katsoen, miten aurinko painuu Andamaanienmeren taakse. Mimosan Toscanan kukkuloiden takaa nousevan auringon kunniaksi. Mökillä laiturilla yhden kylmän oluen samalla, kun ongenvapa painuu pinnan alle. Täyteläisen punaviinin miehen paistaman pihvin kanssa. Kunhan siitä ei tule tapa. Asia, jota odottaa ja joka tuntuu rentoutuskeinojen kuninkaalta.
Musta tuntuu, että olen loppuelämän matkalla jonnekin, minkä määränpäätä en tiedä. Tiedän vain sen, että olen oikealla tiellä.
Mistä tietää, että on oikealla tiellä? Siitä, kun on niin hyvä olla, että varpaat kipristyy onnesta ja suu on ainaisessa hymyssä. Siitä, kun illalla nukahtaa samantien, kun laittaa pään tyynyyn ja aamulla herää levänneenä. Kun odottaa enemmän perjantain pitkää juoksulenkkiä kuin perjantaimyyssilasillista. Kiitos tammikuu, kun näytit tien ♥
Mut nyt me jatketaan perjantain puuhasteluja tuon mun karvaisen personal trainerin kanssa, joka muuten onkin aikamoinen linssilude. Oli syvässä unessa sohvalla, kun aloin tekemään pilatestreeniä takan edessä. Niin vain punkesi ihan viereen köllötelemään ja venyttelemään. Voikaahan hyvin, nauttikaa, olkaa lempeitä itsellenne, ulkoilkaa, syökää hyvin ja mikä tärkeintä, muistakaa levätä. En tiedä mitä viime yönä on tapahtunut, mutta tuo mun kelloni väitti, että olen nukkunut vain 41 minuuttia. Whaaat…ehkä luotan kuitenkin tähän virkeään olotilaani ja siihen, että omien laskusuoritusteni mukaan unta tuli 8,5 tuntia 😀
IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,
Samaistutteko? 🙂 Se on jännä, miten sitä iän myötä haluaa panostaa vielä enemmän omaan henkiseen hyvinvointiinsa. En väitä etteikö se parikymppinen Maria liituraitapöksyissään yritysjuridiikan luennolla olisi voinut hyvin, mutta tänä päivänä tulee investoitua enemmän sellaisiin asioihin, jotka vaikuttavat eri tavalla hyvinvointiin. Eilen kaupassa pitelin pitokarvasuksien vaihtokarvapakettia kädessäni ja oikeasti punnitsin pitkään, että olenko valmis maksamaan neljääkymppiä niistä. Kun kuitenkin sukset toimivat ihan ok, vaikka yksi karvoista on lähtenytkin. Tänään hiihtolenkillä uusilla karvoilla hiihtäessäni mietin, että hei – jos jakaa sen neljäkymppiä kahdelle seuraavalle vuodelle, niin ei se kovin paljoa tee. Niillä se parikymppinen Maria ei olisi saanut edes vyötä niihin liituraitahousuihinsa.
