tiistai 18. kesäkuun 2019

Aamuihmisestä iltaihmiseksi

HEISSUN IHANAT!

Kuin varkain se taas tapahtui. Se, mikä tapahtuu joka kesä. Yleensä vasta kesälomalla, mutta tänä vuonna jo reilusti etukäteen. Siinä missä pidän itseäni aamuihmisenä 9-10 kuukautta vuodesta, pidän itseäni vastaavasti iltaihmisenä loput ajat vuodesta. Tässä tapauksessa se ei ole joko/tai. Ihminen voi hyvinkin muuttua tarpeen mukaan aamuihmisestä iltaihmiseksi.

Varsinkin silloin, kun kesäillat ovat kauniita ja valoisia. Kun tuntuu, että ei raaski mennä nukkumaan kokeakseen kesän täysillä. Siinä missä aiemmin aamuihmisenä rakastin herätä ennen kello kuutta, muun perheen vielä nukkuessa, rakastan kesäisin valvoa puolen yön toiselle puolen. Rauhoittua nukkumaan vasta silloin, kun muu maailma ympärillä on hiljentynyt.

Tässä vaiheessa ennen lomaa koen kyllä pientä ristiriitaa siinä, että se aamuihminen minussa ei ole päästänyt irti aikaisista aamuista. Toimistolla ollaan välillä silmät ristissä neljän-viiden tunnin yöunien jälkeen. Vaikka herätys kuuden pintaan on mennyt helposti, niin väsymys iskee jossain vaiheessa päivää.

Sisäinen kello toivottavasti sopeutuu siihenkin, että pidempijaksoista lomaa ei tule tänä vuonna pidettyä; ensin yksi viikko ja sitten parin viikon päästä kaksi viikkoa. Voi siis olla, että koko kesä mennään pikkuisen laihoilla yöunilla 🙂 Mutta tiedättekö, että ei haittaa yhtään. Syksyn sateilla sitten kömmitään sänkyyn ysin maissa illalla ja posotetaan yhdeksän tuntia.

Kesällä ei yksinkertaisesti malta. Vaikka kaikki hyvinvointigurut vannovat pitkien unien ja säännöllisen unirytmin nimeen, niin sen verran olen vuosien varrella tutustunut itseeni, että tiedän tämän toimivan minulle. Ainakin vielä. Tulevaisuudesta en tiedä, mutta niin kauan kuin voin, ajattelin jatkossakin valvoa kesäiltoina ihanina.

Elämässä ja nauttimassa. Kuljeksimassa pihalla kuivuneita kukintoja nyppien. Maasta puskevia vihreitä ihmetellen. Orapihlaja-aidan vieressä ihmettelevää siiliä ihastellen 

TIISTAITERKUIN,


sunnuntai 16. kesäkuun 2019

Pelastussuunnitelmia

HEI HUOMENTA IHANAT!

Tai puolipäivää ihanat 🙂 Aamusella kun heräsin oli järvi aivan peilityyni. Laitoin kahvipannun porisemaan ja yritin hiljaa siirtää astioita kuivaustelineestä kaappiin. Avasin mökin etuoven ja päästin Tobyn ulos aamutarpeilleen. Tuossa hetkessä tunsin jälleen pakahtuvani; tällaisia niiden aamujen kuuluisi ollakin. Ulkoa kuului lintujen viserrys eikä mitään muita ääniä.

Kannoin aamiaistarjottimeni ulkosohvapöydälle ja istuin hetken kasvot kohti aurinkoa. Jo ennen kymmentä aurinko lämmitti kovin kesäisesti. Siinä sohvalla istuessani ja kahvia hiljalleen hörppien katselin mökin edessä kalastamassa olevaa miestä. Hieman huterasti toinen keikkui seisoen veneessään virveliä kelatessaan. Mietin, että mitä ihmettä tekisin, jos tuo tuosta laidan yli keikahtaisi. 

Aloin miettimään, että kuinka jännä ihmismieli on; sitä tulee tehtyä pelastussuunnitelmia huomaamattaan. Pöydän lupiineissa pörräsi amppareita ja samalla kun rapsuttelin Tobya olin jo päässäni muistellut, missä meillä on kyypakkaus. Karvakorva kun sai kerran niin pahan allergisen reaktion ampparin pistosta.

Tuntematon kalastajamies ja koira ovat molemmat turvassa. Pelastussuunnitelmia ei tarvinnut, onneksi, laittaa käytäntöön. Mutta on hyvä, että sellaiset ovat olemassa. Mieli matkasi niihin ihmisiin, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tässä meidän hyvinvointiyhteiskunnassa. Mutta joiden varalle kenelläkään ei ole pelastussuunnitelmaa. Jotka eivät näe itse tietä pelastautuakseen. Lähimmäisenrakkaus ja välittäminen eivät ulotu vain lähipiiriin, vaan niiden pitäisi  ulottua laajemmalle 

Nyt vielä yksi kupponen kahvia ja sitten mökkikassin pakkauspuuhiin. Tällä kertaa mökkikassi kulkeutuu takaisin kaupunkiin, mutta ei mene kauaakaan, kun mökkikassi saa olla pari viikkoa tyystin purkamatta. Kun saa joka aamu istua tuossa sohvalla ja tuijotella järvelle. Kenties kesäisiä pelastussuunnitelmia punoen.

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

 


torstai 13. kesäkuun 2019

Sinä selviät ♥

HEISSUN IHANAT!

En muista mitä etsin blogistani kolmen vuoden takaa, mutta jäin lukemaan kesäkuun 2016 postauksia. Hetken tunsin sen ahdistuksen tuolla syvällä sisällä. Sen, joka paheni joka askeleella, jonka Hatanpään Puistosairaalan parkkipaikalta kohti sairaalan ovia otin. Joka sai minut usein portaiden sijaan valitsemaan hissin. Vaikka kavuttavana olisi ollut vain yksi kerrosväli. Muistan millaisen äänen neurologisen osaston soittosummeri piti. Kuinka kauan matka ovilta äidin huoneeseen kesti. Muistan jopa sen näyn sairaalasängyssä. Korkeat poskipäät, posket lommolla. Langanlaihaksi riutuneet käsivarret ja syvälle silmäkuoppiin uponneet silmät, jotka tuijottivat, mutta eivät nähneet. Eivät tunteneet.
Tuossa vaiheessa sairautta oli selvää, että puhuttiin päivistä, maksimissaan viikosta. Kun oli edelliset puoli vuotta odottanut pelonsekaisin tuntein sairauden voittoa, ei osannut enää olla edes vihainen. Vain surullinen ja tietyllä tapaa sisimmässään helpottunut. Sellaisen taudin sairastaminen, josta ei parane, ei ole vaikeaa vain itse potilaalle, vaan myös lähipiirille. Uskon, että jossain tapauksissa vaikeampaa jopa lähipiirille. Lähtevän osa on usein helpompi.

Siellä ruutujen takana oli tuolloin lukijoita, jotka elivät samanlaista tuskaa. Sellaista elämänvaihetta, johon ei olisi ikinä uskonut joutuvansa. Sain ihan hurjan paljon lohtua ja voimaa teistä lukijoista. Ja se hetki, jota pelkäsin enemmän kuin ikinä maailmassa osoitti, että ihminen selviää yllättävän rankoista kokemuksista.

Nyt kun on kokenut kaksi tuollaista ”en tule ikinä selviämään” -hetkeä voin sanoa olevani vahvempi ihminen kuin ikinä. Olisinko tarvinnut näitä kokemuksia? En, mutta jos niistä jotain hyvää yrittää etsiä (niin kuin tapanani on kaikesta elämässä), niin sen olen oivaltanut että ihmisen aika on liian rajallinen siihen, että kinastelisi likaisista sukista lattialla, täyttämättä jääneestä tiskikoneesta tai valittaisi huonosta hiuspäivästä. Tuntisi kaunaa ja pikkumaisen itsekkäästi odottaisi ensin itse anteeksipyyntöä.

ID

Tiettyjä hetkiä ei voi ennalta elää. Jotta elämä jatkuu, on ne kuitenkin hyväksyttävä osana elämää ja elettävä piinallisen tuskallisista minuuteista toiseen. Sumussa. Keskittyä hengittämiseen.  Kunnes yhtenä päivänä huomaa hymyilevänsä enemmän kuin itkevänsä. Huomaa sumun hälvenneen. Minä selvisin – niin selviät sinäkin ♥

TORSTAITERKKUSIN,

 


sunnuntai 09. kesäkuun 2019

Marian pieni positiivisuuskurssi, osa 1

HELLUREI IHANAT

ja sangen suloisia sunnuntaiterkkuja! Tultiin kotiin mökiltä puolen päivän jälkeen ja ihan ekana avattiin joka ikinen ikkuna, annettiin oven olla selkosen selällään ja nautittiin ristivedosta. Aika nopsaa tuo hieman tunkkainen ja varsin lämmin ilmamassa karkasi ikkunoista ulos.

Olen saanut vuosien varrella postaustoiveita siitä, miten tulla positiivisemmaksi ihmiseksi. Tämä postaus on ollut työn alla piiiitkään, ajatuksen tasolla. Sillä kuten olen kertonut, niin asia on kohdallani eri; olen syntynyt positiiviseksi ihmiseksi. Mutta voiko perusnegatiivinen ihminen muuttua positiiviseksi? Mun mielestä voi. Kehittämällä mieltänsä, ajatustapaa ja ennen kaikkea tiedostamalla ne asiat, jotka elämässä on hyvin. Uskon ja hartaasti toivon, että jokaisella meistä on elämässä edes joku asia hyvin. Aika usein nuo hyvät asiat voivat jäädä huomiotta, silloin kun pääkopan on vallannut negatiivisten ajatusten armeija.

Olen tehnyt tässä pientä empiiristä tutkimusta eräällä lähipiirini henkilöllä ja huomannut, että vaikka ihminen on pohjimmiltaan kuinka positiivinen, niin negatiivisten ajatusten ja huomioiden ääneen sanominen voi muodostua tavaksi. Niin paljon, että tietyissä tilanteissa sitä unohtaa nauttia niistä hyvistä asioista, kun vaan velloo niissä asioissa, joissa on omasta mielestään epäkohtia.

Alla empiirisen tutkimukseni aineistoa eiliseltä. N kuvaa tuota lähipiiriini kuuluvaa rakasta pikkunaista ja P kuvaa erästä meidän perheen nimeltä mainitsematonta positiivaria 😉

N: ”Miks me nyt lähetään mökille, kun eihän me keretä siellä edes olemaankaan kuin yksi yö?”
P: ”Ihanaa, yksi yö mökillä vastaa kuukauden lomaa tropiikissa. Mieli ja sielu lepää. Ja se mökkisänky…ai että!”

N: ”Kattokaa nyt säätiedotusta, sinne on luvattu ukkosta ja sadetta ihan koko illaksi!”
P: ”Voi miten tunnelmallista! Ihanaa, josko ilmakin vähän viilenisi. Kesämyrskyt ovat niin ihania.”

N: ”Nonni, nyt sit alko sataan ja ukkostaan…voidaanko laittaa kesähuoneen ovet kiinni?”
P: ”Kuunnelkaa tuota ropinaa kesähuoneen kattoon ja hei näittekö tuolla salaman? Vitsit, että Suomen luonto on kaunis – näin myrskysäälläkin. Nautitaan nyt tästä hetkestä.”

N: ”Mitä, se vesi oli niin himputin kylmää eikä lämmintä vaikka te lupasitte.”
P: ”Jes, vihdosta viimein saa laittaa villasukat jalkaan. Enpäs olisi uskonut. Ihanan viilentävää tuo vesi.”

N: ”Mä en ainakaan pelaa korttia, kun häviän kuitenkin.”
P: ”Hih, osaan niin kuvitella sen murskatappion, jonka jälleen tulen kärsimään. Mutta hei, ei se voittaminen ole tärkeintä vaan se, että saadaan viettää aikaa yhdessä.”

N: ”Samperin hyttyset, mä listin teidät kaikki!”
P: ””Miksi sinä etelän mies tyttö huijot, mikset käytä Ohvia?” 😀

Välillä paras tapa suhtautua negatiivusuuteen on antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus on taas ihan hyvä muistuttaa siitä, että jokaisesta hetkestä usein löytyy ne kultareunatkin.

Korostan vielä sitä, että empiirinen tutkimukseni perustuu tosiasioihin ja ääneen lausuttuihin sanoihin. Vuoropuhelun henkilöt haluavat säilyttää anonymiteettiudensa. Sen takia nimiä ei mainita. Edes tekaistuna. Tämän jutun kuvatkin ovat kuvituskuvia eivätkä liity mitenkään tarinaan. Sillä kuvista huokuu se onni ja positiivisuus. Luonnon keskellä on hyvä päästää irti negatiivisuudesta ja ammentaa positiivisuutta 

SUNNUNTAITERKUIN,


tiistai 04. kesäkuun 2019

Muista elää elämäsi parasta aikaa ♥

ILTAA IHANAT!

Tuossa hetkessä, kun hipsuttelin paljain jaloin takapihalla ja ihastelin lempeää iltaa, mietin kuinka elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa. Jälleen. Suunnaton onni on tuo tunne, kun pystyy toteamaan elävänsä elämänsä parasta aikaa. Elämäni parasta aikaa olen elänyt myös silloin, kun olin umpivastarakastunut tuohon mieheeni. Tänä aamuna, kun heräsin tuon miehen viereltä. Silloin kun sain vastasyntyneen käärön rinnan päälle. Kun tultiin ekaa kertaa kotiin Tobyn kanssa ja toinen nukahti suorilta jaloin kesken leikin.

Kun pikkutyttönä pääsin kesällä heppaleirille ja se ratsastamani musta poni päätti karata kiitolaukkaa maastosta omaan pilttuuseen. Tunsin vauhdin hurman ja jännityksen vatsanpohjassa. Olen elänyt elämäni parasta aikaa sinä iltana, kun kannoimme muuttokuorman nykyiseen kotiimme. Kun istuin sohvalla ja tuoksutin veljen vaimon tuoman vaaleanpunaisen pionin tuoksun sohvapöydältä. Kun tunsin tulleeni kotiin.

Elin elämäni parasta aikaa niinä lapsuuden kesinä, kun veneilimme paljon. Ankkuroimme illan suussa aution saaren eteen ja pesimme hampaat järvivedellä. Kun yöunet maistuivat makoisalle veneen kajuutassa. Silloin kun purkkihernekeitto veneessä valmistettuna maistui taivaalliselle. Kämmenniemen sillan kupeessa syötynä. Muistan vieläkin pelastusliivien tutun tuoksun.

Miksei voisi aina elää elämänsä parasta aikaa? Sen takia, että pystyäkseen tuntemaan elävänsä elämänsä parasta aikaa pitää pystyä tuntemaan myös elämän rajallisuuden. Kivun ja huolen. Talven kylmyyden ja tuskaisen hikiset kesäyöt. Hyväksyä osana elämää myös toisen ääripään tunteet. Vasta silloin osaa nauttia elämästä niin, että pystyy sanomaan elävänsä elämänsä parasta aikaa. Elämän ei kuulu aina olla kivaa, mutta hitto vie, se osaa sitä aika usein olla.

Silloin kun kaikki on hyvin. Kun antaa sille mahdollisuuden. Kun kesäkuisessa illassa tarkenee paljain varpain ja hellemekolla. Hiukset sinne sun tänne sojottaen. Pulun kujertaessa jossain taustalla. Kun nenään kantautuu jostain hiiligrillillä grillatun ruoan herkullinen tuoksu. Kun löytää jalan juurestaan neliapilan ja sen päältä seitsemällä pisteellä varustetun leppäkertun. Silloin kun elämä on näin hyvin sitä on helppo olla lempeä ympäröivää maailmaa kohtaan. Myös niille voikukille. Joita juuri viime viikolla koitti nujertaa. Turhaan. Antaa niidenkin kasvaa. Kukaties, nekin elää juuri nyt elämänsä parasta aikaa  – muistattehan tekin elää 

AURINKOISIN TIISTAI-ILTATERKUIN,