maanantai 03. marraskuun 2014

Oh deer!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA
ILTAA TALOON!

Oh deer, todellakin! Olen aivan nyt hurahtanut näihin peuroihin. Minä, joka ei koskaan hurahda mihinkään sellaiseen, joka on ihan trendin aallonharjalla. Paitsi sitten pari vuotta sen jälkeen, kun ne on olleet trendin aallonharjalla. Hidas hämäläinen kuin olen 😉 Edullisimmaksi tulisi, jos ottaisin aina eväät töihin. Sillä se ruokakauppa, jossa bruukaan käydä sijaitsee vastapäätä tuota iiiihanaa sisustusliikettä Eveliinan Taloa. Ihan pikaisesti kävin tänään vain katsomassa, minkälainen kuorma RM:ltä viime viikolla saapui. Ei siis ollut tarkoitukseni ostaa mitään. Mutta autossa huomasin ostaneeni peuran 😀  Ja voi, kuinka rakastankaan tuota peuraa. Se on muuten ihan äärettömän kaunis yksilö vai mitä mieltä olette? Sille jäi kauppaan vielä pari kaveria…hmmm.

Pikkuhiljaa joulu alkaa olemaan ajatuksissa enemmän ja enemmän. Tänään ostimme ekat joulukorttimateriaalitkin. Mulla onkin ollut vähän vaikeuksia hahmottaa, mistä niitä nyt ostetaan, kun Tiimaria ei ole. Katsotaan, josko ensi viikonloppuna ehtisi jo tehdä ekat prototyypit korteista. Korttien kanssa mulla ei ole yleensä mitään ongelmaa; ne saan kyllä tehtyä ajoissa. Postiin vieminen sitten onkin ihan eri asia 😉 Ei kait sekään nyt olisi pahitteeksi, jos postittaisi ne samaan syssyyn askartelun kanssa. Ei marraskuussa ole liian aikaista toivottaa hyvää joulua. Meillä oli elokuussa töissä hauskaa, kun luimme uutta Tampereen Kaupungin Liikennelaitoksen aikataulukirjaa, jossa jo yhdellä sivulla toivotettiin Hyvää joulua ja Onnea vuodelle 2015 🙂

 Hei, älkäähän ihmetelkö, jos tässä tulee pari päivää taukoa blogista. Raksulla on huomenna se lonkkaleikkaus. Taidetaan tytsyjen kanssa viettää sairaalassa kaikki vapaa-aika töiden ja koulun jälkeen toista viihdyttämässä. Loppuviikosta onkin pari kotipäivää, niin ehtii taas keskittyä näihin blogijuttuihin. Nyt on ajatukset kieltämättä jo vähän muualla…

Superihanaa alkanutta viikkoa!

MAANANTAITERKUIN,

alle

 


sunnuntai 02. marraskuun 2014

Mausteinen ja lämmin tunnelma

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

ILTAA IHANAISET,

ja kiitos!!! Lämmin kiitos kommenteistanne eiliseen postaukseen ♥ Pyhäinpäivä sujui varsin rauhallisissa merkeissä. Levon kannalta pääosin; päikkäreitä, hyvää kirjaa ja illalla vielä kunnon juoksulenkki. Tänä aamuna suuntasimme mökille miehen kanssa kaksistaan laittamaan mökkiä talviteloille. Kolmen tunnin uurastus palkittiin ja nyt on mökki valmis ottamaan talven vastaan. Viime vuonna laitettiin mökkitalviteloille syyskuun vikana viikonloppuna. Ensi vuonna täytyy laittaa ehkä lokakuun puolessa välissä, tai riippuen yöpakkasista. Meillä oli saunamökin pumpusta yksi kansi korkannut jäätyneen veden takia. Koska te yleensä laitatte mökin talviunille? Taidan olla vähän (hiiri)friikki, mutta kaikki lakanat otin pois sängyistä ja tungin täkit ja tyynyt ilmatiiviisiin kannellisiin rasioihin. Kaikki viltit ja sohvatyynyt sulloin mustiin jätesäkkeihin. Niin, ja patjat kääntelimme vielä pystyasentoon. Toivotaan, ettei hiirulaiset tule mökkiin sisään tänäkään talvena. Viime vuonna riesaa niistä ei ollut. En tiedä auttaako, mutta meillä on möksällä sellainen sähköpistokkeessa oleva hiirikarkotin. Vinkkinä teille muillekin, ketkä hiirien kanssa mökillä taistelette. Siivosin myös kuivamuonakaapit ja jösses, sitä on taas hamstrattu pahan päivän varalle 🙂 Ekana kotiintullessamme piti siivota vastaavasti täällä kaikki kuivamuonakaapit, sillä eihän nuo mökiltä tuomani jauhot sun muut ryynit olisi edes mahtunut meille minnekään. Esikoinen vielä innostui ja siivosimme pari ylimääräistä keittiön kaappia. Helpottaa huomattavasti joulusiivoja.

Nyt meillä vietetään rauhallista sunnuntai-iltaa; poltetaan takkaa, juodaan kuumaa glögiä, syödään vähän herkkuja ja pötkötellään takkahuoneessa. Pian taidetaan ottaa vielä yksi kimble-turnaus ennen sunnuntai-saunaa. Takkahuoneen mustavalkoinen matto siirtyi esikoisen huoneeseen ja takkahuone sai himpun verran itämaista tunnelmaa punaisesta matosta. Tuossa onkin sitä paitsi kivempi makoilla, kuin siinä ohuella matolla, joka siellä oli. Tuollainen mausteinen väritys on tekee muuten tunnelmaa huoneeseen kuin huoneeseen. Mökiltä toin talveksi kotiin Annon punoskorin ja Eveliinan Talosta ostamani suloisen porotyynyn. Ne etsivät vielä paikkaansa, mutta toistaiseksi saavat olla takkahuoneessa.

Hei, nyt mua huudellaan Uno-turnaukseen, joten sinne siis. Palaan myöhemmin noihin lohduttaviin kommentteihinne. Kiitos vielä niistä! Pikkuhiljaa pitäisi valmistua tulevaan työviikkoonkin; pitkästä aikaa allekirjoittaneellakin on edessä kolme työtäyteistä päivää 🙂

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

alle

 


lauantai 01. marraskuun 2014

Suru ♥

HUOMENTA RAKKAAT LUKIJAT,

ja hyvää pyhäinpäivän aamua! Tämä postaus on yksi vaikeimmista liki viisivuotisen blogiurani aikana. Pitkään mietin, että kirjoitanko edes tätä. Sillä eihän tämä sovi oikein blogini hyväntuuliseen sisältöön. Toisaalta, ollaanhan täällä riipaistu pintaa syvemmältä ennenkin, joten antaa mennä. Ehkä myös itse saan tämän kirjoittamisesta helpotusta. Muistoja ainakin matkan varrelle. Näihin on hyvä palata vuosien kuluttua; aikoina, jolloin surukin on saanut taas uuden muodon. Sain tuossa keväällä eräältä lukijalta sähköpostitse pyynnön käsitellä täällä blogin puolella surua. Sitä, miten itse olen kokenut surussa elämisen ja selviämisen. Sitä, mistä ammentaa vaikeina aikoina toivoa ja iloa. Keväällä en olisi ollut valmis vielä kirjoittamaan surustani blogissa, sillä suru on jotenkin niin henkilökohtainen juttu. Se on toisaalta myös meille suomalaisille ehkä jollain tavalla tabukin. Mikä se ei mielestäni saisi olla. Surussa ei ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse peitellä. Sen takia päätin, että jaan nämä tuntemukseni kanssanne ja jos tästä kirjoituksestani on edes jollekin teistä lukijoista hyötyä niin olen onnistunut tehtävässäni. Jos pystyn antamaan lohtua tällä hetkellä surevalle, niin mielelläni sen teen. Näin pyhäinpäivänä kuitenkin tulee muisteltua niitä, jotka eivät ole enää täällä läsnä. Ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta siirtyneet muualle. Olkoon se taivaaseen tai minne itse kukin uskoo.

”Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin”

PP2

Teille uudemmille lukijoille vinkkaisin lukemaan tämän viime joulun alla kirjoittamani postauksen, jotta tiedätte taustat suruuni. Suru on erittäin subjektiivista ja voin vain puhua omasta puolestani. Surusta, joka liittyy isäni äkilliseen kuolemaan viime joulun alla aivan liian nuorena. Äkillinen tapahtuma, mutta silti niin odotettavissa. Paljon oli merkkejä, jotka näin jälkeenpäin ennustivat tuota surullista yötä. Välillä sitä on tullut mietittyä, että aavistiko iskä tapahtuman ennalta? Koska miksi hän muuten olisi päivän varoitusajalla raahannut meidät maalle ja saanut kiireisen metsänhoitoyhdistyksen miehen näyttämään meille kädestä pitäen metsän rajat? Olisihan meillä ollut aikaa tähän vaikka kuinka. Vai olisiko? Ei olisi. Monta muutakin tapahtumaa näin jälkikäteen viime syksyltä saa ihan uuden merkityksen. Ikään kuin ne olisi tapahtunut just in time.

Alkuunhan suru lamautti aivan täysin, mutta lasten takia oli pakko pyörittää arkea. Laittaa joulu ja tehdä siitä iloinen juhla. Suuren surun keskellä oli kuitenkin myös helpotus isän puolesta; enää ei ollut kipuja. Suru lamautti siinä määrin, että itselläni ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä viime jouluna tai uudenvuodenaattona on tapahtunut. Sen vain muistan, että joka ikinen päivä itkukohtauksia tuli vähemmän ja lopulta huomasin, että osasin sittenkin nauraa ja vitsailla. Se oli kuulkaas ihana tunne. Ennen hautajaisia suru imaisi taas hetkeksi mukaansa. Hautajaisten jälkeen suru muutti jälleen muotoaan; jotain lopullista oli tapahtunut, mutta toisaalta tajusi, että joku aikakausi oli saatu päätökseen. Vallitsi ikään kuin rauha. Tuntui, että paranemisprosessi alkaa. Mietinkin itsekseni, että mistä mä yritin parantua. Enhän ollut sairas. Ehkä se oli alku jollekin uudelle. Näen, että lähestyvä kevät antoi voimaa suruprosessille. Tiesi, että oltiin menossa valoa kohden. Se helpotti.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan”

PP3

Vielä maaliskuun alussa Thaimaan reissulla tunsin, että olin aika ajoin poissaoleva. Mieli vaelsi jossain muualla eikä iloinnut lomasta ihan niin täysillä kuin ennen. En ollut oma itseni. Tai ehkä olinkin, mutta suru oli vain jättänyt jälkensä minuun. Muuttanut minua. Eikä siinäkään mitään väärää ole. Uskon, että jokainen elämässä tapahtuva suurempi mullistus muuttaa meitä kaikkia. Hullunkurista olisi, jos näin ei tapahtuisi. Jossain vaiheessa muistan tunteneeni tietynlaista vihaa. Miksi? Ketä mä olisin voinut vihata? Mutta tärkeänä pidän sitä, että kertaakaan en ole tuntenut katkeruutta. Ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella. Kukaan ei olisi voinut tapahtumaa estää.

Uskon, että merkittävin asia mun surutyössäni on ollut se, että olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut arvostamaan sitä, että saimme pitää iskän luonamme näinkin pitkään. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Koen olleeni etuoikeutettu. Suru on tässä vuoden saatossa muuttunut vihamiehestä ihan kaveriksi. Ystäviä me ei ihan vielä olla, mutta matkalla sinne hyvää vauhtia. Suru kaverina on tosin aika vaativa; olen oppinut, että sille pitää antaa ihan hirmuisen paljon aikaa. Välillä se vie mua kuin litran mittaa. Häviän sille usein. Mutta hei, sekään ei ole pahasta. Kun on surullinen, niin pitää uskaltaa surra. Itkeä kun itkettää. Itkun jälkeen on aina helpompi olla.

”Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet”

PP1Kiitollisuuden lisäksi kantava voima on ollut se, että olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että elämä jatkuu. Monessakin eri merkityksessä. Meillä se jatkui ihan konkreettisestikin tuon pikkuhurmurin, veljen pojan, synnyttyä maaliskuussa. Ensimmäinen poika tähän meidän lähisukuun toi (ja tuo) meille kaikille ihan äärettömän paljon uskoa siihen, että elämä jatkuu. Elämän on jatkuttava. Henkisellä tasollakin. Helppo olisi ollut jäädä suremaan, rypemään vihassa ja katkeruudessa. Säälimään itseäni, äitiäni ja veljeäni. Voi iskä, minkä teit kun meidät näin jätit. Mutta ei. Se olisi ollut vihoviimeinen niitti surutyössä. Se olisi ollut merkki luovuttamisesta.

Välillä, kun suru yrittää vetää kädestä mukaansa sinne syvempiin syövereihin, niin kiskaisen rohkeasti käteni pois. Elämä on tässä ja nyt ja siitä nautitaan sellaisena kuin se on. Toki saa ja pitääkin muistella. Ja niin me teemmekin usein. Onneksi olemme koko perhe tässä sadan metrin päässä toisistamme. Uskon, että tämä perheen vahvuus on se, mikä pitää paletin kasassa. Lapsenlapset, jotka juoksevat mummulaan kahdesta eri orapihlaja-aidan aukosta piristyttämään mummua päivittäin. Ei sillä, että mummu sen kummempaa piristystä kaipaisi. Äitikin on selvinnyt loistavasti. Tai niin loistavasti kuin vain tässä tilanteessa voi. Vaikka olen maailman pahin haihattelija ja pilvilinnojen rakentelija, niin olen huomannut, että tässä surun keskellä siellä jossain sopukoissa on herännyt se pieni realisti. Sen saman realistin huomaan asuvan myös veljessäni ja äidissäni. Realisti, joka sanoo, että näin kävi. Elämä jatkuu. Onko se sitten idealisti vai mikä se realistin vastakohta, joka aina välillä vähän haraa tätä vastaan. Ei ole kuitenkaan vielä koskaan päässyt niskan päälle. Enkä usko, että pääseekään.

PP4

Ihan konkreettisella tasolla itseäni surutyössä keväällä auttoi liikunta. Hikiset juoksulenkit. Tuntui, että hikoilun myötä poistui se tietynlainen ahdistus, joka välillä surun keskellä oli. Mikäli ei olisi poistunut, niin hetkeäkään en olisi empinyt etsiä apua. Ammattiauttajaankaan turvautuminen suuressa surussa ei ole kiellettyä. Mutta jostain syystä sitäkin pidetään tabuna. Ennen kuin turvaudutte ammattiauttajaan, niin yrittäkää kuitenkin tuota liikuntaa. Itselläni se ei  alkuun onnistunut lainkaan. En vain kyennyt lähtemään juoksulenkille omien ajatusteni kanssa. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mennään ja se helpotti.

Tällä hetkellä en tunne kokevani enää niinkään surun tunteita. Suru on muuttunut ikäväksi. Suunnattomaksi sellaiseksi, jonka kanssa kyllä oppii elämään. Luulen, että olen saanut surulta paljon. Se on muuttanut minua ihmisenä ja käsityksiäni maailmanmenosta. Ainoastaan positiiviseen suuntaan. Voi, kun olisi suurimman surun keskellä tajunnut, että vielä tulee parempia päiviä. Teille, jotka olette ihan viime aikoina kohdanneet suuren surun haluan lähettää paljon lohdutusta, voimia, virtuaalisen halauksen ja kertoa, että aika auttaa. Vielä tulee päivä, kun huomaatte hymyilevänne surun läpi. Ja teille, jotka pelkäätte tulevaa surun kohtaamista, että ”mitäs sitten kun…”. Siitä surusta selviää. Siihen ei voi mitenkään mielestäni varautua. Suru pyyhkäisee yli ja siinä yrittää pitää pään pinnalla. Ei räpiköidä vastavirtaan vaan sinne suuntaan, mihin suru vie. Suru on juurikin sitä, mitä tuossa Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan; kunniavieras.

Näine aatoksin pyhäinpäivään. Huh, aika syvällä käytiin, mutta ainakin mä sain tästä postauksesta paljon. Erittäin paljon. Toivottavasti tekin! Nyt kun kirjoitan näitä loppusanoja niin hymyilen. Enpä olisi uskonut tuossa puolivälissä tekstiä niin käyvän. Hyvä, kun näin edes kirjoittaa, kun silmät katselivat sumuverhon läpi tietsikan ruutua 🙂

Kiitos, kun olette olemassa ♥

Hei, muistakaahan tänään muistella niitä rakkaita, jotka eivät ole enää läsnä!

RAKKAIN PYHÄINPÄIVÄTERKUIN,

alle


perjantai 31. lokakuun 2014

Herkutteluvinkki viikonlopulle

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MOROTSUIKKELIS!

Näissä kuvissa kuulkaas omakin silmä lepää…mielellään sitä muistelee viime perjantai-illan tunnelmia tällä hetkellä. Meille tuli tänään aamuvarhain kylään George. Ykä, tiedättekös. Se kaatoi pienimmäisen petiin, joten nyt meillä on kaksi petipotilasta; isoin kröhässä ja kuumeessa ja pienempi Georgien uhrina. Eikä siinä kaikki; tuo pienin oli pakko viedä mummulle hoitoon, sillä miehellä oli lääkäri ja minun oli aivan pakko tulla töihin. Jännä nähdä, mitä viikonloppu tuo tullessaan 😉 Ei vaiskaan! Elämä on ja sen mukaan toimitaan. Harmillisesti vain tuolla pienimmäisellä olisi ollut kahdet kaverisynttärit viikonloppuna. Ne jää nyt väliin ja edessä on lepoa. Tekee kyllä itse kullekin hyvää. Sunnuntaina on pakko mennä laittamaan tosin mökkitalviteloille. Vaikka pää kainalossa.

Mutta hei, kuvia ja ohjetta viime perjantain iltapalasta. Kuten eilisessä postauksessa totesin, niin mulla on himo suolaisiin herkkuihin. Parisen viikkoa sitten kävimme kylässä ystäväperheellä, jotka olivat muuttaneet ehkä maailman ihanimpaan taloon; rakastuin pohjaratkaisuun, sisustukseen ja aivan kaikkeen. Sen lisäksi rakastuin meille tarjottuun katkarapudippiin. Ohjeen sille unohdin kysyä, mutta kaivoin netin syövereistä tietoa tästä ja löysinkin ohjeen Gambas al ajillolle. Valkosipulikatkaravuille. Tähän kuuluu dipata leipää. Itse paistoin pari täysjyväpatonkia dippaustarkoitukseen, mutta uskoisin, että tuo herkullinen pull apart bread -toimisi myös loistavasti.

GAMBAS AL AJILLO

2-3 dl oliiviöljyä
450 g kuorittuja pakastekatkarapuja
1 solo valkosipulinkynsi
1 chilipalko
limeä/sitruunaa
sormisuolaa
rosmariiniä

– sulata katkaravut juoksevan veden alla
– kuori ja pilko valkosipuli
– poista chilipalosta siemenet ja pienistele
– kuullota valkosipulia ja chiliä hetki pienessä määrässä öljyä
– lisää loppuöljy ja kiehauta varovasti parin minuutin ajan
– lisää katkaravut noin minuutiksi (älä anna enää kiehua)
– mausta suolalla & rosmariinilla ja halutessasi voit siivuttaa seokseen muutaman lime/sitruunaviipaleen.

*******************************************************

Semmoinen herkku olisi tarjolla viikonlopulle, mitäs sanotte? Oletteko ylipäätään muuten tällaisten ”näpertelyruokien” ystäviä vai pitääkö olla oikein kunnon pöperöt pöydässä viikonloppuiltaisin? Meillä näet mennään tosi usein näillä tällaisilla salaatti + jotain -ruoilla. Yleensä lapset ovat jo iltaruokansa syöneet, joten me aikuiset syömme nämä.

Olen kirjoitellut postausta tässä päivän mittaan; kahvitauolla ja ruokiksella ja nyt taas kahvitauolla. Tilanne pikkuisen oksipoksipotilaan kanssa on onneksi rauhoittunut aamusta ja mieskin sai lääkekuurin, joten tie on vain ylöspäin. Silti luvassa lepoa ja rauhallista meininkiä viikonlopulle. Toisaalta aikas ihana niin… Ehkä ehtisi harjoittelemaan pimeällä kuvaustakin, jossain välissä 🙂

Palataanhan tuolla kommenttiboksin puolella iltasella (kiitos kaunis kommenteistanne ed. postaukseen),
nyt vielä työtsemppi päälle reiluksi tunniksi ja sitten nokka kohti kotia!

PERJANTAITERKUIN
ja ihanaa alkavaa viikonloppua toivotellen,

allePS. Niin ja lisänä valkosipulikatkaravuille oli vuohenjuustoviikunasalaatti, toimi sekin aikas kivasti 🙂


torstai 30. lokakuun 2014

Rakkaudesta ruokaan -pohdintoja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HEIPPAHEI ja terkkuja lounastauolta!

Aurinko paistaa ja kerrankin kotikuvat saisi kuvattua päivännäöllä, mutta täällä sitä nökötetään töissä tietokoneen äärellä. En tosin valita, töissä on hyvä draivi päällä. Meillä kuulkaas eletään jo ensi kesää, ehkä se katalogi-ihminen minussa juontaa juurensa näistä töistä 🙂 Instagramin puolella vilauttelinkin eilen postista noutamiani kokkikirjoja; Gwynethin It’s all good ja Vera Jordanovan Don’t miss a bite -kirjat tuli eilen nopeasti selattua. Näin ensiselauksella vaikuttavat kyllä erittäin hyviltä! Varsinkin tuo Gwynnien kirja sai mut miettimään suhdettani ruokaan. Rakastan ruokaa. Samalla olen samaa mieltä tuon kaunokaisen kanssa siitä, että ruoka on tavallaan myös ”lääke”. Ruokavalinnoilla voit vaikuttaa aivan täysin hyvinvointiisi. Se, mitä suustasi alas laitat ei ole vain polttoainetta. Ainetta, jonka laatuun tai määrään katsomatta voit hyvin ja jaksat porskuttaa arjessa. Itse huomaan samantien olotilassa sen, jos tulee syötyä huonosti. Huonosti syömisellä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että tulee syötyä a) liian vähän b) liian harvoin tai c) ravintoköyhästi. Tai sitten toinen ääripää, jota harvoin tapahtuu d) syödä ähkyt. Kuten viime lauantaina thaimaalaisessa. Huh. Ei voi kuulkaas ihminen hyvin tuollaisen jälkeen 😉

Vielä pari vuotta sitten mun ehdoton heikkous oli karkit. Irttarit. Nyt niitä tulee syötyä erittäin harvoin. Viikonloppuisin saatan napsaista salaa lasten lauantaipusseista muutaman salmiakin. Mutta itselleni ei tule ostettua edes sitä suklaapatukkaa kauppareissulla, mikä ennen tuli ostettua. Joskus menneinä vuosina olin myös addiktoitunut kahvin kanssa nautittavaan keksiin. Kun ei osta kotiin keksiä niin ei niitä tule syötyäkään. Heh. Mutta se, mihin olen nyt addiktoitunut on suolaiset herkut. Kaikki ihanat rapeat leivät, joita dipataan öljybalsamicoseokseen. Tai katkarapuvalkosipuliöljyyn (tästä huomenna postaus ja ruokavinkki viikonlopulle!). Kookosmaidolla höystettyihin itämaisiin ruokiin, joissa on chili potkaisee. Viikolla pyrin syömään yksinkertaisesti ja niitä tavallisia kotiruokia. Salaattipainotteisesti tosin. Viikonloppuna säädetään sitten ruoan kanssa enemmän.

Huomaan kaipaavani joka päivä tuota salaattia, jota olenkin nyt syönyt ihan tolkuttomasti viimeisen vuoden pari. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siihen tulee lehtikaalta (en voisi elää ilman tätä), Lempi-salaattisekoituspussi, parsakaalia ja kastiketta, johon laitan oliiviöljyä, omenaviinietikkaa ja mausteita. Joskus lisään kastikkeeseen myös aurinkokuivattua tomaattia (siis tätäkin kuivattuna, mulla on sellainen iso purnukka kaapissa). Tai kiireessä korvaan kastikkeen fetakuutiolla öljyssä. Yleensä pelkkä salaatti riittää pitämään nälkää lounasajasta iltaruokaan, mutta tuossa eräänä päivänä söin lisukkeena falafelejä. Nam! Tein löydön lähikaupasta; Gluteeniton Maailma Luomu Falafeljauheseos. Rakastan falafeleja, mutta en ole koskaan niitä kotona tehnyt. Jotenkin kuulostaa hirveän työläältä tehdä alusta asti itse kikherneiden liotuksesta asti 😉 Joten voitte kuvitella, että tuo falafeljauheseos päätyi mukaani kaupan hyllyltä. Reilu kaksi euroa liki 20 falafelpyörykästä ei ole kuulkaas paljon. Eihän nuo niin kauniita ole kuin ravintolasta ostetut, mutta erittäin hyviä ja helppoja tehdä. Ensin kiehautetaan 2,5 dl vettä ja siihen sekoitetaan jauheseos. Annetaan turvota vartin verran ja sitten paistetaan pannulla oliiviöljyssä. Lisäsin kastikkeeksi vähän maustamatonta luomu luonnonjugurttia, jonka maustoin suolalla ja mintulla.

Palatakseni vielä ruokapohdintoihin; huomasin, että Gwynethin kirjassa (kuten monessa muussakin) maitotuotteet ovat vähän nounou. Mitä mieltä te olette? Sillä mä rakastan maitotuotteita. Rakastan maustamatonta luomuluonnonjuguttia ja syön sitä mustikoiden/puolukoiden, cashew-pähkinöiden ja hunajan kanssa joka aamu. 365 aamuna vuodessa 😀 Pari viikkoa sitten vaihdoimme rasvattoman maidon lukijan suosituksesta (kiitos Mrs K) Luomukevytmaitoon. Ja arvaatteko mitä? Esikoisen taiveihottuma käsissä parani yhdessä vuorokaudessa! Oikeasti, kuulostaa huijaukselta, mutta en huijaa 🙂 Ainoa huono puoli on se, että nyt teki totaalisen stopin tuohon luomukevytmaitoon. Haisee ja maistuu kuulemma pahalle. Maistuuhan se enemmän maidolle ja rasvaisemmalle, mutta itse tykkään kyllä tuosta enemmän. Ostin toissa päivänä rasvatonta maitoa ja kas, käsivarret ovat taas auki.

Uskon, että näissäkin asioissa kannattaa kuullostella kroppaa; kyllä se kertoo, jos syö huonosti. Ainakin mulla. Tosin näin 40 ikävuotta lähestyttäessä olen huomannut, että aineenvaihdunta on hidastunut ja sitä myötä esimerkiksi vatsa pömppää helpommin. Aineenvaihduntaan, kuten yleiseenkin vireystilaan mulla vaikuttaa positiivisesti tuo joka aamu sitruunaveden kanssa nauttimani MSM-jauhe. Sitä sekoitan veteen ruokalusikallisen ja macajauhetta teelusikallisen. Mihinkään ihme superfoodeihin en sen kummemmin usko, mutta niin kauan kuin ne auttaa, niin ajattelin niitä kaupasta kotiin raahata 😉

Olis kiva kuulla, mikä on sun suhde ruokaan?

AURINKOISIN TORSTAITERKUIN,

alle