HEI HUOMENTA!

…tai puoltapäivää ja ihan huisin ihanaa isänpäivää niille lukuisille isukeille, jotka blogiani lukevat 😉 Ja teille muille ihan huisin ihanaa sunnuntaipäivää! Eilen tosissaan tuli välipäivä bloggaamisessa; en malttanut lähteä miehen viekusta. Kyllä täytyy sanoa, että ollaan kaikki (varsinkin tuo toipilas) erittäin onnellisia, että koko perhe on jälleen kasassa. Eihän tuo juurikaan muuta tee kuin makaa, mutta se riittää. Tieto siitä, että toinen on kotona helpottaa. Tieto siitä, että kun yöllä havahtuu hereille, niin kuulee sen tutun tuhinan sängyn vierestä. Vähän aikaa sain innostuneet lapset pidettyä pois makuuhuoneesta aamulla, mutta sitten oli pakko mennä herättelemään iskä, jottei kahvi ja munakas jäähdy. Veljen vaimo oli leiponut miehelle kotiinpääsemisen kunniaksi saaristolaislimppua, tuo on niin taivaallisen hyvää! Kiitos M! <3

Tytsyt olivat askarrelleet koulussa kortit. Itse unohdin tässä hässäkässä koko kortin tekemisen, mutta lahjan silti muistin yhteistyössä tuon maailman parhaimman iskän lapsien kanssa ostaa. Pauligin Cupsolossa oli kyllä ehkä hivenen myös lahjanantajilla oma lehmä ojassa. Tytöt ovat sitä mieltä, että Tazza-kaakao on maailman parasta ja itse tykkään myös noista erikoiskahveista. Kyllä mieskin kovin mieluissaan lahjastaan oli! Silti tänä aamuna keitin santsikupilliset tuolla ihan peruskahvinkeittimelläkin 🙂 Vähän on vielä hakusessa nuo iso kuppi / pieni kuppi jutut eri kahvilaaduissa. Joten jos teillä on kokemusta tuosta kapselikoneesta, niin vinkkejä mieluusti otan vastaan 🙂

Lapset,mummu ja veljen perhe lähti hautausmaalle muistamaan sitä toista maailman parasta iskää. Itse en uskaltanut jättää miestä vielä yksin. Priorisoidaan nyt; ehtiihän sinne haudalle. Luin aamulla ihanan J:n facebook-seinältä (terkkuja ja haleja) runon tai ajatelman, jonka muistan joskus jostain aiemminkin lukeneeni. Niin pitää paikkansa ja sopii tähän päivään:

Kun olet iloinen,
katsele syvälle sydämeesi ja huomaat,
että ainoastaan se,
mikä tuottaa sinulle surua,
antaa myöskin iloa.
Kun olet murheellinen,
katsele taaskin sydämeesi ja huomaat,
että tosiaankin itket sitä,
mikä on tuottanut sinulle iloa.
-Kahil Gibran

Näinhän se on, tämän kun muistaa niin helpottaa huomattavasti. Tosin yllättävän hyvin tämä ensimmäinen Isänpäivä iskän kuoleman jälkeen on sujunut. Joskus pelonsekaisin tuntein mietin tätä päivää. Mutta voipi olla, että koska meillä on täällä ns. ”tilanne päällä” tuon miehen lonkkaleikkauksen tiimoilta, niin tässä ei ole ehtinyt sen kummemmin pysähtymään ja ajattelemaan asiaa.

Hautuumaareissun jälkeen koko konkkaronkka tulee meille iltapäiväkahville. Eilen tyttöjen kanssa leivottiin valkosuklaapiparijuustokakku,  ja nyt on sormet ristissä, että se on hyytynyt yön aikana. Vielä illalla se oli sellainen höllyvälöllyvä vanukas 🙂 Nyt on perheen isukki saatu edustuskuntoon, joten seuraavaksi on vuoro saada tämä harakanpelätintä muistuttava kuontaloni edustuskuntoon. Uskokaa tai älkää, mutta pelästyin kun juuri katsoin itseäni peilistä 😀

Hei, muistakaahan helliä niitä tämän päivän sankareita! ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. palataan illemmalla kommenttien vastaamisian kera (kiitos kaunis niistä!), ne vähän laahaa, mutta toivottavasti ymmärrätte; tässä on vähän erilaista arkea eletty mennyt viikko. Ja hei, katsotaan josko illalla malttaisin tehdä sen eiliselle suunnitellun postauksenkin. Eilen ikkunoista tulvinut valkoinen valo oli pakko ikuistaa kameraan 🙂

HEIPSANKEIPSAN!

Uuh, mikä valkoinen valo tunkee sisään ikkunoista! Koko yön satoi lunta ja vielä aamulenkilläkin tuiskutti siihen malliin, että ripset olivat lumikökkäreillä aika ajoin. Se aika vuodesta, kun saa ottaa laskettelulasit esiin juoksulenkkejä varten 😉 Pitkästä aikaa perjantai, jolloin en ole töissä. Tarkoituksena oli pitää suursiivouspäivä, mutta mutta mutta… Kyllähän te tiedätte, välillä tarkoitusperät sun muut muuttuu. Kun kuulin aamulla, että mies ei pääsekään tänään kotiin, niin sujuvasti siirsin siivouksen ensin iltapäivälle ja tällä hetkellä ajattelen, että ehtiihän sitä huomen aamullakin 😀

Mä olen ihan hassu; välillä nautin niistä hetkistä, kun mies on työreissussa ja saa olla ihan yksin (tai noh, tyttöjen kanssa) kotona. Mutta nyt. Toinen on ollut pois kolme yötä ja olen ihan sitä mieltä, että haluan hänet jo kotiin. Ihan vain sohvalle möllöttämään ja katsomaan urheilukanavia. Silloin tuntuis, että olis koko paletti kasassa. Ikävissäni kaivoin miehen villasukat jalkaan. Helpottaa ikävää ja lämmittääkin mukavasti. Sitä ei taas tuo tämän päiväinen keitto kyllä tehnyt 😉 Kylmä keitto tällaisella ilmalla juoksulenkin jälkeen ei ollut ihan nappivalinta. Mutta hyvää tuo oli, sitä en kiellä. Tosin sen detox-vaikutus katosi, kun jouduin keittämään jälkkäriksi kahvikupillisen pitääkseni itseni lämpimänä. Muuten kyllä ihanan samettinen ja oikeasti kokeilemisenarvoinen keitto. Ehkä enemmän tosin kesään sopiva…

Palataan vielä hetkeksi ikävän karkoittamiseen. Muistan joskus silloin ammoisina aikoina, kun mies reissasi paljon valtameren toiselle puolelle, niin karkoitin ikävää soittamalla hänen vastaajaansa. Just silloin, kun tiesin puhelimen olevan suljettuna. Vain kuullakseen tutun äänen, joka vastaajaviestissä jutteli. En toki jättänyt mitään viestiä. Halusin vain kuulla tutun äänen. Desperate housewife, eh? 😀 Yleensä mulla on tapana myös kietoutua toisen vanhaan harmaaseen Bauerin collegepaitaan, josta on jo hihansuutkin ihan rispaantuneet… Tiedän, olen toivoton!

Nyt toivottomuudesta kohti valoa ja siivouspuuhiin. Ei siinä muu auta! Sit kun on siivoukset tehty niin kaivamaan vähän jouluvaloja esiin. Illalla sitten vielä (toivottavasti viimeisen kerran) sairaalaan. Taidetaan ottaa Uno-kortit mukaan ja pitää pikku turnaus. Kyllä se tästä 🙂

ILOISTA PERJANTAITA ja
ALKAVAA VIIKONLOPPUA!

PS. tuli muuten eilen vähän kallis sairaalareissu; parkkipaikathan tuolla ovat ihan kiven alla, joten päätettiin laittaa muiden autojen tavoin erään tien sivuun (ei siis tiellä vaan ojan penkassa). Mitään pysähtymisenkieltomerkkiä en huomannut. Niin vain autolle kävellessämme huomasimme, että koko autorivistö oli saanut  postia parkkipirkolta. Huh.

HELLUREI!

Vein miehen aamulla jo ennen seiskaa Coxaan lonkkaleikkaukseen ja kyllä täytyy sanoa, että odottavan aika on todellakin pitkä. Leikkaus liki viisi tuntia + heräämössä vietetty aika oli nukkuvalle potilaalle lyhyt, mutta minulle – huh, kaikkea muuta. Vaikka nämä leikkaukset ovat tänä päivänä ns. rutiinileikkauksia, niin silti jännitti hyvin paljon. Pakolliset työt tuli tänään tehtyä, mutta ajatukset olivat kyllä jossain ihan muualla kuin töissä. Lähinnä helmikuisessa ulkomaan matkassa. Ihanaisen Reetan Instagram-tili helpotti hetkeksi viiltävää matkakuumetta. Ajankulukseni…

…seurasin Flightradarin kautta Phuketin saapuvia ja lähteviä lentoja.

…seurasin Dubaista lähtenyttä ja Denveriin suuntaavaa konetta; 16 tuntia koneessa olisi aika maksimi yhdellä heitolla.

…katsoin puhelintani miljoona kertaa ja luin miehen ja mun aamuiset whatsuppailut varmaan sata kertaa.

…huomasin, että kiinalaisia koneita laskeutuu Phuketiin venäläisiä koneita enemmän.

…tein vähän listaa siitä, mitä tässä täytyy ennen reissua vielä tehdä (vatsapöhön karkoittaminen oli listalla ekana, FYI :D).

…kyselin veljeltä tyhmiä (tyyliin, oletteko pohtineet, mitä syödään lentokentällä; sushia vai O’Learysin hamppareita?).

…pohdin, että huimaakohan tuolla ihan Australian eteläosissa tai Norjan yläosissa koneen kapteenia, kun on vähän niin kuin joko menossa alamäkeen tai ylämäkeen? 😉

…sain tietää, että jos luku ei ole jaollinen 6:lla niin ei se sitä ole 12:llakaan. Daah!

…tuskastutin työkaverini puuskahteluilla ja kännykän intensiivisellä tuijotuksella.

…luonnostelin sähköpostin thaimaalaiselle taksikuskillemme lentokenttähausta, mutta en lähettänyt sitä vielä.

…haaveilin ajasta, että lapset ovat siinä iässä, että pystymme ottamaan vain lennot Bangkokiin ja siitä jatkamaan saarille fiiliksen mukaan.

…tirskahtelin itselleni, kun luin vanhoja postauksia; viime vuonna olin tuskaillut jo marraskuun alussa, kun ei ole oikein joulufiilistä ;D

…haaveilin Indonesiasta ja Gili-saarista. Paratiisi! Sinne on pakko päästä joskus.

…odotin hetkeä, että pääsen pienille päikkäreille; viime yö meni vähän harakoille.

…seurustelin työpöydälläni pörräävän kesyn kärpäsen kanssa.

…ihmetellyt ja kiitellyt tuota valtavaa Instagram-suosiota. Lokakuussa ylävasemmalla oleva Havin yhteistyöpostauksen kuva oli kerännyt 221 tykkäystä. Huisia, kiitos!

Ja jälleen tuijottelin puhelintani (ja mietin, että voikohan tuijotus hajoittaa puhelimen), kunnes sain tuossa puoli neljän jälkeen whatsup-viestin, että rakas oli päässyt vuodeosastolle ja kaikki oli mennyt hyvin. Tuossa ennen neljää mies jo sieltä soittelikin ja kuulosti ihan omalta itseltään  ♥ Tästä se alkaa kuntoutuminen. Ihan outoa, kun toinen on kotona kanssamme, Ei työreissuja vähään aikaan. Ei kiirettä salille tai minnekään. Ihana ja vallan uusi tilanne meille kaikille. Kaikki matkahaaveet karisivat yhtäkkiä ja nyt vain odottaa sitä, että päivä päivältä pääsemme tekemään pidempiä kävelylenkkejä. Hamassa tulevaisuudessa ihan ilman kipulääkkeitäkin. Tänään emme vielä sairaalaan pääse vierailulle, mutta huomenna heti iltapäivän palaverin jälkeen käyn nappaamassa lapset mukaani ja suuntaamme kohti maailman parasta aviomiestä ja lastemme iskää! Kyllä saa taas kuulkaas olla kaikesta niin kovin kiitollinen 🙂

ONNESTA IHAN SYKKYRÄLLÄ,
TIISTAITERKKUJA TOIVOTELLEN,

PS. kuvakollaasilla ei ole mitään asiayhteyttä tekstiin, muuta kuin se, että

…ajankulukseni opettelin tekemään Instagram-kuvistani kollaasin 😀