MOIKKAMOI IHANAT

ja moikkamoi maanantai! Multa on viime aikoina toivottu InstaStoryn puolella tapahtuneiden (liiallisten) koiravideoiden siivittämänä koirapostauksia. Myös sitä on kysytty, että miten meistä tuli koiraperhe. Täältä pesee, aihe on todellakin lähellä sydäntäni. Elettiin juhannuksen alusviikkoa vuonna 2016. Perhettämme kouraisi rinnasta suru, jollaiseen emme olleet varautuneet. Oli aika luovuttaa rakkaasta äidistä, mummusta ja anopista. Samaan aikaan, kun muualla elämä oli hiipumassa oli se tuolla järven toisella puolella Pirkkalassa alkanut. Vielä tuolloin emme tienneet, että yksi noista valkoisista pumpulipalloista tulisi muuttamaan elämämme lopullisesti.

Olimme jo jonkin aikaa puhuneet koirasta. Mies oli aina sanonut jyrkän ei:n, lasten kanssa me silti pidimme toivoa yllä. Äidin kanssa kahvipöydässä äidin vielä kotona asuessa näyttelin kuvia valkoisista seurakoirista; eikö hänelläkin olisi turvallisempi olla isossa talossa yksin, jos olisi joku kaveri. Karvainen kaveri. Luin paljon alan julkaisuja siitä, kuinka eläin toimii terapeuttina aivoihin kohdistuneen trauman jälkeen. Yksi asia tosin haittasi suunnitelmia ja se oli äidin koira-allergia.

Olin kuullut huhuja vähemmän allergisoivista koirista. Luin myös faktoja siitä, että sellaista koirarotua ei olekaan olemassa. Netissä luin keskustelupalstoilta kokemuksia tuollaisesta valkoisesta koirasta, rodultaan Coton de Tuléar. Kuvahaussa selasin toinen toistaan suloisempien koirien kuvia. Sitten äidin syöpä uusi ja vointi heikkeni hurjalla vauhdilla. Koirahaaveet romuttuivat ja joutivat taka-alalle. Hetkeksi. Juhannuksena istuimme rakkaiden ystävien kanssa mökin kesähuoneessa. Olo oli tyhjä, sillä mummu oli lähtenyt taivaan kotiin vain paria päivää aiemmin. Toisaalta olo oli helpottunut, sillä enää ei tarvinnut pelätä tai pitää taistelutahtoa yllä. Tuntui, että koko elämä oli lähtenyt uudelleen käyntiin. Erilaisena kuin ennen.

Itse pärjäsin, mutta meillä vanhemmilla oli kova huoli tytöistä; olivathan he menettäneet vain pari vuotta aiemmin hyvin läheisen vaarinsa nuorella iällä. Ja nyt mummunsa. Suru täytyy surra, mutta olisiko tässä se paikka koiralle? Koira ei pysty ihmisiä korvaamaan, mutta toisiko se lohtua, kun saisi seurata uuden elämän varttumista? Upottaa pikkuiset kädet tuuheaan turkkiin ja tutustua uuteen koiraystäväänsä? Siinä missä mies oli ollut jyrkästi koiraa vastaan aiemmin näytti hän nyt vihreää valoa. 

Ystäväperheen koiria lapsemme olivat tämän tästä käyneetkin paijaamassa ja se oli oikeastaan tuo rakas ystäväperhe, joka meidätkin lopulta sai vakuuttuneeksi siitä, että koira tuo elämään niin paljon sisältöä. Kävimme läpi Kennelliiton sivuilta Coton de Tuléarin vapaita pentuja ja ilokseni huomasin, että Pirkkalaan oli sellaisia syntynyt. Heti juhannuksen jälkeen soitin Mirjalle Mirapark -kenneliin ja sovimme, että kun pentuja saa ensimmäisen kerran mennä katsomaan, niin menisimme. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tuo pieni pumpulipallo sulatti meidän kaikkien sydämet. Näin jälkikäteen ajateltuna Toby on ollut parasta, mitä perheellemme on tapahtunut.

Otin paljon selvää rodusta ennen kuin saimme Tobyn kotiin. Joten tiesin, mihin ryhdyimme. Yllätyksenä ei tullut se, että ”parhaimmillaan” turkinvaihtovaiheessa koiran pesin joka neljäs tai viides päivä. Ja siihen sain kulumaan aikaa noin kolme tuntia kuivailuineen päivineen. Varsinkin tuossa vaiheessa jokapäiväinen harjaaminen ja takkujen avaaminen vei yhden hömppäsarjan jakson ajan aikaa. Opin nauttimaan turkinhoidosta. Siinä missä Toby on oppinut nauttimaan siitä vasta näin 1,5 vuotta jälkikäteen 😀 ”Miksi valkoisen koiran otitte, kun se likaantuu niin helposti?” Heh, eiköhän se likastu siinä missä mustakin koira. Lika vain näkyy paremmin. ”Miksette trimmaa turkkia lyhyemmäksi, tuossahan on ihan jumalaton työ?” No itse asiassa veikkaan, että oli koira sitten lyhyessä karvassa tai pitkässä, niin silti joudut pesemään sen tassut ja mahanalusen kurakeleillä ulkoilun jälkeen. Sama harjauksen suhteen.

Turkin vaihtumisen jälkeen elimme suvantovaihetta takkujen suhteen. Saimme kasvattaja-Mirjalta shampoo- ja hoitoainevinkin, jonka käyttöönottamisen jälkeen Tobyn turkki ei takkuuntunut laisinkaan. Pari kolme viikkoakin meni helposti harjaa näyttämättä, sillä ei ollut tarvetta harjaukselle. Näillä keleillä, kun joutuu pitämään takkia ulkona turkki takkuuntuu helposti takin reunojen kohdalta. Mutta ei niin paljon, että se työläältä tuntuisi 🙂 Tällä hetkellä siis elämme takkujen, mutta myös pahimman murrosiän jäljiltä ihanan seesteistä suvantovaihetta. Musta tuntuu, että ihan alkuun teimme sen virheen, että emme olleet tarpeeksi napakoita tuon nappisilmän kanssa. Kova työ on ollut sen poiskitkemisessä, että hampaita ei leikeissä käytetä muuta kuin hellästi. Sen kitkemisessä, että ruokapöydän viereen ei tulla kerjäämään (kukalie antanut herkkuja ruokapöydästä, sillä minä ja mies emme ole sitä tehneet? Lapset! :D).

Myös turhaa komentamista on kitketty pois. Se ei ole koira joka määrää, milloin leikitään. Milloin palvelusväen tulisi nousta sohvalta ylös arvon herran kanssa jekkuilemaan 😉 Tuossa alkutalvesta myös lenkit olivat hiukka painajaismaisia, sillä Toby alkoi pelkäämään pimeän tultua kaikkea liikkuvaa. Paitsi niitä tuttuja koirakavereita. Sitä mieltä olen, että ihmisille ja koirille ei lenkillä haukuta. Mutta myös sen suhteen olemme edistyneet hurjasti, kiitos pitkäjänteisyyden ja Tobyn rauhoittumisen. Ihanan kasvattajan tuki on ollut korvaamaton tässä reilun puolentoista vuoden aikana. Lisäksi Coton de Tuléar facebook -ryhmästä (jossa oikeasti vallitsee ihana yhteishenki!) olen saanut myös aivan korvaamatonta tukea ja neuvoja. Vinkkinä antaisin muille koiraperheille Tuire Kaimion kirjat, joita on tullut selattua saadaksemme yhteistyön tuon valkoisen sydämensulattajan kanssa sutjakkaaksi.

Kaiken kaikkiaan voin todeta koko perheen puolesta, että emme osaisi enää elää ilman tuota päivänpaistettamme. Toby on mahdottoman kiltti, mutta ei mikään joojoo-mies. Luonnetta löytyy ja välillä koiran katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. No kukapa ei loisi ”Oletko tosissasi?” -katsetta, kun hälle puetaan poron kuvalla varustettu ulkonuttu 😉 Kotitoimistopäivinä, kuten tänäänkin, minulla kulkee sellainen valkoinen varjo perässä. Joka tuhahtaen laittaa makuulle jalkoihini työtuolin juurelle. Herää sillä sekunnilla, kun nousen ylös ja seuraa. Aina vessaan ja suihkuun asti.

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,