HELLUREISSAN!

Mä luin eilen illalla sängyssä nukkumaan mennessämme Iltalehdestä artikkelin, jossa kerrottiin siitä, kun parisuhteen toinen osapuoli ei saa harrastaa. Kun tuon harrastuksen ajankin pitäisi olla kotona imuroimassa. Olen edelleen artikkelista vähän hämilläni ja toisaalta todella surullinen. Tietämättä kuitenkaan taustoja koko keissille, on nyt pakko jakaa ajatuksiani parisuhteesta teidän kanssanne. Luitteko te tuon artikkelin? Jos ette, niin se löytyy täältä.

Parisuhde on kahden kauppa. Siinä on kyse kahdesta henkilöstä, jotka (toivottavasti ainakin) tuntevat suuren suurta rakkautta toisiaan kohtaan. Jotka jakavat yhteisen intressin, eli sen ehkä ääneen sanomattomankin tavoitteen pitää huolta suhteestaan. Molemmat omilla tahoillaan mutta myös yhteisesti. Parisuhteessa kumpikaan ei ole toisen omaisuutta, sillä molemmat ovat omia huikeita, Luojan luomia yksilöitä. Molemmilla on oma tahto ja oma elämänkaarensa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nuo tahtotilat ja elämänkaaret voisi olla symbioosissa keskenään. Tottakai ovat ja näin sen pitää toimivassa, tasavertaisessa parisuhteessa ollakin.

Mutta kuitenkin tietyissä rajoissa molempien osapuolien tulee olla vapaita. Ilman tunnetta, että on pitkässä liekassa, jonka toisessa päässä tahtipuikkoa heiluttaa se parisuhteen toinen osapuoli. Välillä antaen siimaa ja sitten taas nyöriä kiristäen. Ohjaillen toisen elämää. Parisuhteen parhautta mielestäni on se, että molemmilla on myös niitä omia juttuja. Omia harrastuksia ja menoja. Ne eivät ole siltä toiselta pois, vaan päinvastoin. Kun osaa olla hyvillä mielin erossa, oli se sitten harrastusten tai pienten matkojen ajan, on yhdessäolo moninverroin ihanampaa.

Itse en pystyisi olemaan suhteessa, jossa en esimerkiksi saisi harrastaa. Pää hajoaisi, ellen pääsisi lenkeille. Tietäen, että siellä kotona odottaa se sama leppoisa aviomieheni kuin lenkille lähtiessäni. Eikä se mustat sukat jalkaan lenkkini aikana pukenut myrskyn merkki. Hyvällä säkällä tuo aviomies on jopa sillä aikaa imuroinut ja tyhjännyt tiskikoneen, kun mä olen tuolla tallannut menemään hikihatussa. Tiedän, että miehenkin pää hajoaisi, jos kieltäisin häntä harrastamasta. Jos tekisin ehtoja siitä, kuinka sitä harrastusaikaa vastaan pitää pestä ikkunat, laittaa ruokaa, nukuttaa lapset yms. Kuinka paljon se, että molemmat harrastaa omia juttujaan antaa parisuhteelle hyvää? Kuinka paljon energiaa se antaa pienten lasten vanhemmille, että molemmilla on yhtälainen oikeus omaan aikaan ja omiin juttuihin?

Tiedän, että on suhteita joissa kotitöitä ei hoideta tasapuolisesti. Tiedän, että on suhteita, joissa luottamus on menetetty ja se varjostaa molempien tekemisiä pitkään. Mutta niin kauan kuin molemmat puhaltavat yhteen hiileen, tekevät oman osansa kotitöistä ja kunnioittavat sitä, mihin ovat sen toisen rakkaan ihmisen kanssa ryhtyneet – en näe mitään syytä, miksei molemmilla olisi oikeus harrastuksiin ja omaan aikaan. Oikeus tehdä niitä omia juttujaan niin, ettei myöhemmin ala sitten harmittelemaan tekemättömiä asioita.

Parisuhteessa ei pitäisi olla kilpailua siitä, että kumpi saa enemmän omaa aikaa. Kumpi tekee enemmän kotitöitä. Eikä parisuhteessa kuuluisi liiemmin tuntea syyllisyyttä siitä, että välillä sitä vain kaipaa omaa aikaa. Syyskuussa mies lähtee yhdeksi viikonlopuksi poikain kanssa golfreissulle ja itse lähden toisena viikonloppuna sielunsiskojen kanssa humputtelemaan skumppalasillisten äärelle Tallinnaan. Hyvillä mielin. Tietäen, että reissujen välissä ja reissujen jälkeen ehditään ihan varmasti kyhnyttämään alakerran sohvalla vierekkäin telkkaria katsellen.

Tuossa artikkelissa kerrottiin, että mies oli joutunut turvautumaan mielialalääkkeisiin jaksaakseen perhe-elämää, kun vaimo oli kieltänyt häneltä harrastamisen. Treenaamisen johonkin kisoihin, joka olisi väliaikaisesti vienyt häneltä viisi-kuusi tuntia viikossa perheaikaa. Mulla menee kyllä hyvinkin tuon verran viikossa urheilun parissa tai muissa omissa jutuissani. Miehellä samoin. Silti meillä riittää yhteistä perheaikaa niin lasten kuin toistemme kanssa yllin kyllin. Jo se, että toinen on joutunut turvautumaan mielialalääkkeisiin viestittää mielestäni siitä, että hän ei ole onnellinen. Itse kokisin vaimona huonoa omatuntoa siitä, että toinen on onneton takiani.

Tiedän, että siellä joku voi kuvitella, että helppohan mun on täällä asiasta jutella, kun kaikki on niin hyvin. Mutta, olen elänyt ennen tätäkin parisuhdetta. Olen saanut kokea, miltä tuntuu mustasukkaisuus. Olla sen kohteena ja olla sitä itse. Miltä tuntuu olla petetty ja jätetty. Ehkä juuri sen takia mulle on muodostunut niin vahva mielipide siitä, millainen omasta mielestäni täydellinen parisuhde on. Kauan sitä etsin ja viimein sen sain. Tärkein vuosien varrella oppimani asia on juuri tuo tämän postauksen otsikko. Toista ei voi omistaa. Ikinä.

Mielestäni parisuhteen tarkoitus ei ole kieltää osapuolilta asioita, vaan päinvastoin antaa sitä voimaa toteuttaa itseään ja omia juttujaan.
Olla se tuki ja turva, kallio ja turvallinen kotisatama, johon palata illan päätteeksi ♥ 

TORSTAI-ILTATERKUIN,