HEIPPA IHANAT!

Tänä aamuna katsoin taas tapani mukaan uusimman jakson Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa aamukahvia juodessani. Ja voi kuinka toivonkaan toisille onnea! Tässä tämänkin kauden aikana olen huomannut katsovani ohjelmaa siltä kantilta, että miten itse toimisin tietyissä asioissa. Miten sitä reagoisi epävarmuuteen, joka on sangen vallitseva olotila. Ihan jo normaaliolosuhteissakin alkavissa parisuhteissa, mutta vielä korostetusti ohjelmaformaatin mukaan luoduissa parisuhteissa. Kun tuo toinen ei ole minua valinnut, vaan joku muu on meidät saattanut yhteen.

Samalla, kun olen ohjelmaa katsonut, olen peilannut meidän parisuhdetta siihen. Miettinyt, että miten sitä itse käyttäytyisi tietyissä tilanteissa. Palannut monta kertaa suhteemme alkuaikohin ja miettinyt, että miksi silloin oli niin kamalan hankalaa. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että se oli se molemminpuolinen epävarmuus, joka oli lopettaa suhteen jo ennen kuin se alkoikaan.

Epävarmuus toisen tunteista, epävarmuus omista tunteista. Ja se on mun mielestä ihan normaalia suhteen alkuaikoina. Sen tiedostamisen avulla ehkä aikoinaan saimme parisuhteen toimimaan siinä määrin, että enää ei tarvitse arvailla. Olo on luottavainen. Mutta jos oltaisiin vedetty alussa liinat ihan kiinni eikä oltaisi hyväksytty epävarmuutta osana tuota elämänvaihetta, olisimmeko nyt tässä missä olemme? Tuskinpa.

Epävarmuuden voisi helposti kääntää negatiiviseksi varmuudeksi; ei tästä mitään tule. Lyödä hanskat tiskiin, ilman että antaisi itselleen edes lupaa ajatella, että hei – tää vois sittenkin onnistua. Pääni seinään tahkomisen jälkeen aikoinaan annoin itselleni luvan ajatella, että meillä voisi sittenkin olla yhteinen tulevaisuus. Vaikka tuossa vaiheessa vielä tuntui, ettemme puhu lainkaan samaa kieltä. Hän puhui miestenkieltä ja mä naistenkieltä. Jos tiedätte, mitä tarkoitan. Ei jotensakin ymmärretty toisiamme tuossa tilanteessa lainkaan.

Ehkä tuon alun jälkeen sitä juuri osaa olla kiitollinen siitä, että selvittiin. Koska olishan se nyt ihan hirmuinen vääryys, että jokin tällainen loppuelämän suhde olisi kariutunut omiin epävarmuuksiin. Epävarmuuksien taustalla ainakin itselläni oli paljonkin heijastuksia aiemmista suhteista. Naiivisti ajatteli, että kaikki miehet ovat samanlaisia eikä antanut mahdollisuutta sille, että tuo tuleva aviomieheni ei sellainen ole.

Näin jälkikäteen ajateltuna alkua olisi voinut tasoittaa sillä, että olisi avoimesti keskustellut niistä epävarmuuksista, joita tunnettiin. Mutta oltiin jotenkin molemmat niin vieraskoreita, että emme halunneet jutella niistä. Jos olisi avoimesti kertonut, että hei mua vähän mietityttää tuo tai tämä juttu, niin olisi saanut toiselta samantien vastauksen siihen. Ilman, että olisi perustanut ajatukset arvailujen varaan.

Itselläni epävarmuus liittyi hyvin vahvasti siihen, että kelpaanko mä tällaisena kuin olen. Osaltaan nuoruuskin sai sen aikaan; itsetunto ei ollut vielä tuolloin sillä tasolla, että olisin tiennyt kelpaavani. Tai ajatellut asian niin, että kelpaan itselleni – ja se riittää  ♥ 

TIISTAITERKUIN,