HELLOU IHANAT!
Kuinkahan monta kertaa olen teitä tervehtinyt täällä blogissani? Haa, 3061 kertaa kertoo tilastot 🙂 Se oli alkukesää 2014, kun sain yhteydenoton Indiedaysilta (nykyiseltä Indieplacelta). Että haluaisinko tulla juttelemaan blogijuttuja Helsinkiin. Muistan vieläkin tuon helteisen päivän. Junan ilmastointi ei toiminut ja olin aivan hiestä märkä saavuttuani Helsinkiin. Kävellessäni juna-asemalta silloiselle ID:n toimistolle mietin, että miten voi olla mahdollista, että minä ja mun pieni kotikutoinen blogini kiinnostaa jotain siinä määrin, että haluavat mut juttelemaan blogini mahdollisesta uudesta kodista.
Nappasin mukaani Stockan kulmalta kirsikoita ja yhtäkkiä ajattelin, että mä olen mikä mä olen ja blogini on mikä se on. Jos se tällaisena kiinnostaa jotain niin, hyvä niin. Jännitys haihtui samantien toimistolle päästessäni ja ihanan Oonan ja Veeran nähdessäni. Juteltiin kuin oltaisiin oltu kaverit pidempäänkin.
Syteen tai saveen mietin kotimatkalla, mutta silti toivoin, että olisipa ihana tehdä tuollaisten ihmisten kanssa töitä.
Tässä sitä nyt ollaan, viisi vuotta myöhemmin. Viisi vuotta sitten eilen aloitin täällä blogikodissa, joka on ollut mulle se ainut, mutta samalla se oikea blogikoti. Blogin myötä olen saanut tutustua ihan mielettömän ihaniin ihmisiin. Niin Indieplacessa kuin muihin bloggaajiinkin. Teistä lukijoista puhumattakaan. Blogin kautta olen päässyt kokemaan asioita, joita en muuten olisi kokenut. Nähnyt ihanan elokuisen Tukholman ne puolet, joihin turrena ei olisi tullut mentyä. Kokenut huikean Budapestin vajaassa kolmessa päivässä ja hieman pelännyt yökuvauksiin lähtiessä. Päässyt Norjaan televisiosarjan vieras ensi-iltaan ihanassa seurassa.
Olen saanut kehitellä asiakkaille reseptejä, kuvata tuotokset ja nähdä omia kuviani kaupassa jaettavissa reseptivihkosissa. Olen saanut ylittää itseni ja mikä parasta, rakastanut ihan joka minuuttia.
Blogin kautta olen myös saanut kasvaa ihmisenä. Tartuttanut innostustani tarinoimalla. Purkanut pahaa oloani kirjoittamalla niinä harvoina hetkinä, kun sellaiseen on ollut tarve.
Kyllähän viidessä vuodessa on ollut pakko tapahtua jotain muutoksia, mutta nyt kun palaan viisi vuotta sitten eilen kirjoittamaani tekstiin (kuvien jälkeen), niin jotenkin se kuulostaa ihan multa. Siltä, mikä mä vieläkin olen. Lukuunottamatta muutamaa kohtaa. Ikä on tehnyt tehtävänsä. Pelkästään hyvässä.
”Kuka minä olen? Olen Maria, vuoden päästä täysiä kymmeniä täyttävä, kahden ihanan prinsessan äiti ja maailman parhaimman aviomiehen vaimo. Lapsi maailman rakastavimmille vanhemmille, sisko maailman parhaimmalle veljelle ja työkaveri maailman loistavimmille työkavereille. Kaveri hirmuisen monelle, ystävä valituille. Olkapää ja tuki muutamalle. Jatkuvaa sisustusinspiraatiota metsästävä kotihiiri. Fanaattinen sohvatyynyjen suoristelija. Helposti innostuva, nollasta sataan sekunnissa syttyvä tunneihminen, joka ei osaa sanoa ei. Järjen ääntä välillä kaipaava luonnonlapsi. Siivousfriikki, joka silti pystyy tarpeen mukaan hyvin ignooraamaan jaloissa vaeltavat pölypallerot.
Romantikko ja herkkis, joka nauraa vedet silmissä päivittäin niin paljon, että Kanebo 38:kin meinaa pettää. Ihmisiin helposti luottava, joskus liian sinisilmäinenkin wannabe-maailmanmatkaaja, jolle oma sänky on maailman paras paikka. Numeronikkari, jonka intohimoihin kuuluu avata tuloslaskema ja tase viimeistä numeroa myöten ja analysoida, että miksi. Suunnittelija, joka on loistava tekemään pitkän tähtäimen strategisia suunnitelmia. Teoreettinen hörhö, joka saa asiat näyttämään paperilla hyviltä. Yöunensa pienistä asioista menettävä stressaaja, joka aina loppujen lopuksi huomaa, että stressaus olikin ihan turhaa. Työkavereiltaan paljon vaativa, mutta tarpeen tullen suurella sydämellä ymmärtävä kollega, jolle työ merkitsee enemmän kuin vain palkkanauhaa.
Muutamaa syrjähyppyä lukuunottamatta olen asunut koko ikäni Tampereella kivenheiton päässä Pispalasta. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri, mutta välillä haaveilen irtiottoa oravanpyörästä ja totaalista alanvaihtoa; joogaopettajan tai hyvinvointivalmentajan koulutusta ja pakenemista sinne, missä meri on turkoosia ja hiekka valkoista. Pyöritämme veljeni kanssa pientä sympaattista perheyritystämme. Rakastan työntekoa. Silti unelmoin kotiäitiydestä. Tällä hetkellä teen lyhennettyä työviikkoa, jotta voin turvata koulun aloittaneelle kuopukselle pehmeän laskun koulutielle. Olla vielä hetken aikaa se pullalta tuoksuva kotiäiti. Kiitollinen ja onnellinen olen tästä mahdollisuudesta. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että töissä pääsee välillä helpommalla 😀
Bloggaajana olen perfektionisti, joka ei tyydy puolitiehen. Tehdään homma kunnolla tai ei tehdä ollenkaan. Aloitin blogini kirjoittamisen alkuvuonna 2010 ja yhtään hetkeä en vaihtaisi pois. Nautin bloggaamisessa eniten vuorovaikutuksesta ja siitä, että saan uudenlaista näkökulmaa asioihin. Blogin kautta olen löytänyt uusia sielunkumppaneita, ihmisiä joiden kanssa jaan samat intressit. Valokuvausharrastus on bloggaamisen myötä tullut tuikitärkeäksi. Haluan haastaa itseni kuvien myötä aina uudelleen ja uudelleen. Joskus toki myös ärsyynnyn siitä, että katselen ympärilleni kivoja kuvakulmia miettien. Sommitelmia tehden. Muu perhe taas ärsyyntyy kylmästä ruasta; ”Ei saa koskea vielä ruokaan, äiti ottaa ensin kuvat” on meillä liki päivittäin kuultu hihkaisu. Elämä on.
Toivon, että jokainen lukija saa blogissani hymyn huulilleen. Tähän maailmaan mahtuu jo ihan tarpeeksi mutrusuita ja kurttuisia kulmia. Elämä on lahja ja kun avaa silmät kaikelle, mitä se antaa, tulee yllättymään positiivisesti. Ihmisenä olen yltiöoptimisti, joka kuitenkin on jossain siellä sydämen syövereissään realisti. Haaveilija, jonka pää on pilvissä ja jalat visusti maassa. Intohimoinen taivaanrannan maalari. Uskalla unelmoida, heittäydy haaveisiin.
Äitinä olen ylihuolehtiva ja epäitsekäs. Juuri sellainen tiukkis, joka vaatii että läksyt tehdään heti koulun jälkeen ja kouluvaatteet vaihdetaan kotivaatteisiin. Been there, done that? Minä myös ja sitä samaa rataa jatketaan 😉 Tiettyyn rajaan asti salliva, mutta kuitenkin kovaa kotikuria pitävä. Vaimona olen rakastava ja luottavainen. Hemmottelen miestäni. En pilalle asti, mutta ei se kuulkaas kauas siitä jää. Joskus toivoisin, että osaisin nalkuttaa. Mutta toisaalta, jos ei nalkuttamiseen ole syytä, niin miksi sitten nalkuttaa? Perjantaipuskat maljakoihin itse ostava, parhaimman ystävänsä kanssa naimisissa oleva maailman onnellisin vaimo.”
Näin mä esittelin silloin itseni uuden blogikodin tupareissa, joihin olin kutsunut kaikki lukijani. Näiden kuvien myötä, joita tässä postauksessa on. Katsoin tuossa vähän numeroita ja arvatkaas kuinka monta kommenttia on näiden reilun yhdeksän blogivuoden aikana blogiin tullut? No 41 705 kappaletta. Se kertoo siitä, että ihan tosi paljon ollaan oltu vuorovaikutuksessa. Kiitos siitä teille. Nykyään kommentointi on osaltaan siirtynyt IG:n eri kommenttimuotoihin ja täytyy sanoa, että vieläkin olen jokaisesta kommentista todella iloinen.
Viisi vuotta sitten istuttiin tuossa vanhan kodin ruokapöydän äärellä. Jos olisi kristallipallo, niin olisi toisaalta kiva tietää, missä viiden vuoden päästä ollaan. Kirjoitanko silloin blogia? Toivottavasti. Vaikka paljon on puhuttu, että blogit ovat kuolemassa sukupuuttoon, niin kyllä mä näen toisaalta asian niin, että ei blogit ole minnekään katoamassa. Niiden rinnalle vaan on tullut muita kanavia, joissa jakaa sisältöä. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Ne eivät ole useinkaan joko/tai. Tässäkään tapauksessa en koe, että muut uudet kanavat poissulkisivat blogien olemassaolon.
Mutta nyt en tarvitse kristallipalloa tietääkseni, että eräs deadline kolkuttelee nurkan takana. Joten näppäimistö laulamaan vähän lisää. Hymy huulille ja sitä myötä ilon tartuttaminen teksteihin. Elämä on oikein hyvin, eikä vähiten sen takia että edessä on uusi viikko. Ja tulevana viikonloppuna perinteinen sielunsiskojen reissu Tallinnaan ♥
IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,
Hihii, kiitos tästä! Saan nimittäin napattua muutaman lauseen työhakemuksiin, samoja piirteitä nimittäin tunnistan itsessäni 😀 Mutta että kouluvaatteet vaihdetaan kotivaatteisiin, really?? Meillä ei kyllä onnistuisi kun ei ole erikseen mitään koti ja kouluvaatteita 🙂
Heippa Hannali
ja olehan hyvä 🙂
Kuule kyllä, vielä tuolloin viisi vuotta sitten meillä vaihdettiin koulun jälkeen kouluvaatteet kotivaatteisiin. Se on yksi niistä asioista, joka on todellakin muuttunut 😀 Nythän nuo ovat samoilla vaatteilla aamusta iltaan ja joskus jopa yöllä 😉
Ihanaa alkanutta viikkoa ♥
Niin hyvin kuvailtu:)kiitos ihanasta blogistasi,joka tuo positiivisuudellaan niin kovasti inspiraatiota minulle jo monelle muulle!
Heissan Sanna
ja suurkiitos sinulle, kun aina jaksat ilostuttaa kommenteillasi ♥
Ihanaa tiistai-iltaa 🙂
Ihanat hiukset:)
Kiitos Jaana ♥
Kuvat on tosiaan viisi vuotta vanhat – nyt jo aiiivan eri hiukset 🙂
Kivaa tiistai-iltaa!