MOIMOI IHANAT!

Toivottavasti siellä on viikonloppu ja laskiaissunnuntai vierähtänyt suloisissa merkeissä. Täällä on nautittu teetä ja sympatiaa…tai paremminkin kuplajuomaa ja naurun remakoita. Sielunsiskoni Anu, ystävä jo 25 vuoden takaa on Suomessa käymässä ja eilen treffasimme jo ennen kymmentä aamulla. Kävimme brunssilla, kiertelimme kaupungilla, jatkoimme juttua siihen, mihin se viimeksi jäi. Nauroimme liki lirit housussa, joimme vähän lisää kuplajuomaa ja kotiin tulin illalla ennen kymmentä. Tänään on ollut hymy huulilla, vaikkakin pienoista kisaväsymystä on ollut havaittavissa. En syytä kuplajuomaa, syytän salmaripaukkuja. Jep 😉

Tutustuin Anuun Anun isosiskon kautta. Anun isosisko oli meillä talviriparilla isosena ja riparin jälkeen Anu liittyi porukkaan. Aika pian meistä tuli paita ja peppu. Sitä me ollaan kyllä vieläkin, vaikka ei niin usein nähdäkään. Elämän suuria tapahtumia ollaan koettu yhdessä. Teininä ajeltu aamuun asti musiikkia kuunnellen, itketty silmät päästämme, kun lähdin vaihtoon. Vuosi erossa ei saanut ystävyyttä rakoilemaan. Me ollaan molemmat sellaisia tyyppejä, jotka ei aikaile. Toimitaan aika pitkälti tunteiden pohjalta ja ex tempore. Ehkä suurin suunnan näyttäjä varsinkin tuon ystäväni kohdalla on ollut se lauantai, kun astelimme hetken mielijohteesta matkatoimistoon. Varasimme 10 päivän matkan Rodokselle ja vasta jälkikäteen soitimme molemmat kotiin, että löytyyköhän rahoitusta 😀 10 päivää aurinkoa ja tanssimista aamuun asti. Puolivälissä lomaa istuimme eräässä kulmakuppilassa terassilla ja naistenhuoneesta tultuani Anu totesi, että tilasin meille siniset enkelit. Katsoin kysyvästi, että mitä ihmettä – justhan me tilattiin juomat. ”Juujuu, mutta noi tuolla tarjoaa.” Amerikan englanti kaikui viereisestä pöydästä. Enpäs olisi uskonut vielä tuolloin, että sinisen enkelin jälkeen heittona heitetty ”Tuun muuten sitten jenkkeihin suorittamaan floristiopintoni työharjoittelun.” -lause tuolle Usan laivaston helikopterilentäjälle pitäisi paikkansa. Elettiin kesäkuun loppua ja lokakuussa sain kuin sainkin koulusta kaksi viikkoa lomaa, jotta pääsin viemään ystäväni tuonne työharjoitteluun pieneen Ponte Vedran surffikylään Floridaan. Sen helikopterilentäjän luokse.

Noiden kahden viikon aikana en kuullut Anun kertaakaan puhuvan englantia ja ajattelin, että mitäköhän tästä nyt tulee. Haettiin mulle Jacksonvillen yliopiston hakupaperit ja tosissani ajattelin, että pakkohan mun on ystäväni perässä rapakon toiselle puolelle muuttaa. Elämä kuitenkin oli mulla Suomessa ja Anulla Usassa. Tänä syksynä tulee 22 vuotta täyteen, kun ollaan asuttu eri maissa. Mutta sekään ei ole saanut ystävyyttä rakoilemaan. Tiedättekö, kun joidenkin ihmisten kanssa vaan on niin helppo olla? Musta tuntuu, että meitä yhdistää eniten tämä meidän luonne. Molemmat on vähän sellaisia sunnuntailapsia, ei huolta huomisesta. Ikuisia optimisteja ja jaamme saman arvomaailman. Nauramme enemmän kuin laki sallii ja elämme hetkessä. Tiedän, että Anun suusta saattaa kuulla mitä hulluimpia ideoita. Muistan yhden keskiviikkoillan, kun laittoi facen kautta mulle viestin, että nähdäänkö perjantaina New Yorkissa. En voinut muuta kuin pudistella päätäni ja kysyä, että what have you’ve been smoking? 😀 Mutta sepäs se onkin, että me ajatellaan molemmat niin, että mikään ei ole mahdotonta. Jos vain tekee töitä unelmien eteen ♥ Tuo meidät erottava 7769 kilometriä on vain numeroita. Ei tosiystävyys pienestä etäisyydestä hetkahda!

Onko siellä muita paitoja ja peppuja? Mistähän toi sanonta muuten tulee? Ihan hassu sanonta 😉 Hei, nyt kohti koiran pesuproggista – sunnuntaipuhdetta parhaimmillaan! Palataanhan taas huomenna asiaan!

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,