HEIPPAHEI!
Kyllä kuulkaas taas huomaa, että meitsi on vieraillut kirjastossa ja hurahtanut lukemiseen. Pahoitteluni, että kommentteihin ja sähköposteihin vastaaminen hieman kestää. Sohvannurkka ja lukematon (en ymmärrä, miten sellaisen vielä löysin!) Danielle Steelen romsku veivät mennessään eilen illalla. Meillä onkin jo täällä töissä kesälomat päällänsä ja olen tehnyt ihan normaalia täyttä viikkoa töissä. Ensi viikon jälkeen tilanteen salliessa on taas mahdollisuus ottaa niitä palkattomia. Nehän ovat katsokaas niitä päiviä, kun keskityn tähän toiseen työhöni. Mietin tulevia postauksia ja kuvailen. Vastailen kommentteihin ja sähköposteihin. Vietän kotiäitipäiviä. Niitä kullankalliita hetkiä, kun saa ottaa lapset koulusta vastaan. Tai lähinnä tuolloinhan se on jo sitä, että saa viettää lasten kanssa kesälomapäiviä kotosalla.
Väliin taas vähän pohdintaa. Aatoksia äitiydestä. Äitiys – maailman ihanin kutsumustehtävä ei ole aina sitä mitä luullaan. Sitä mitä siltä odotetaan. Äitiys on unelmieni täyttymys ja rakastan lapsiani niin paljon, että sydämeni tuntuu välillä halkeavan. Silti on joitain myyttejä tai olettamia äitiydestä (tai vanhemmuudesta ylipäätään), jotka eivät kaikissa tapauksissa pidä paikkansa. Vaikka äidiksi synnytään yhdessä yössä, niin se ei tarkoita sitä, että äitiys olisi mitenkään helppoa. Päinvastoin. Äitiys on mahdottoman vastuullinen luottamustehtävä. Lapset ovat erilaisia eikä kukaan pysty ennalta määrittelemään, millainen just siitä sinun sisälläsi kasvavasta lapsesta tulee. Mitkä ovat hänen tarpeensa ja miten arki lutviutuu hänen kanssaan. Meitä on siunattu kahdella ihanan erilaisella lapsella; toinen on herkkä ja pohtiva, kun taas toinen on pää pilvissä ja hälläväliä -tyyppi. Äitiys ei ole minkäänlainen ennalta määritelty muotti, johon äidit istutetaan, vaan se on niin paljon enemmän. Sille ei ole annettu raameja, jonka puitteissa toimia. On vain tiettyjä olettamuksia, myyttejä, joita on kuitenkin ajan saatossa tullut romutettua. 
Äidit ovat pullantuoksuisia. Olin kolme vuotta pullantuoksuinen kotiäiti ja nautin tuosta ajasta suunnattomasti. Mutta jos oikein rehellisesti myönnän, niin nautin ihan suunnattomasti siitä, että saan olla tänä päivänä töissä. Kun on päivän aikuisten kanssa, tekemässä aikuisten juttuja, niin riittää ihan erilailla virtaa iltaisin ja viikonloppuisin lapsille. Aika ehkä on tehnyt tehtävänsä. Tässä pätee sääntö aika aikaansa kutakin. Kukin taablaa tyylillään, minulle sopii tällainen uraäitiyden ja kotiäitiyden risteytys 🙂
Äidin kuuluu jaksaa leikkiä lasten kanssa koko ajan. Eikä kuulu eikä jaksa. Eikä minun mielestäni tarvitsekaan. Esikoisen kanssa leikin lattialla ekat kaksi vuotta, olin koko ajan saatavilla leikkeihin. Pikkusiskon saapuessa maailmaan ei enää ehtinytkään koko ajan leikkimään. Kuopus oppi leikkimään itsekseen ja keksimään leikkejä. Vieläkin on tilanteita, että esikoinen usein tulee pyytään leikkiapua. Ja palatakseni tuohon jaksamiseen; on aivan sallittua, että äiti on välillä väsynyt eikä jaksa.
Äidiksi tultuasi menetät vapaa-aikasi ja ns. oman ajan. Höpsis! Pienten vauvojen, rinnalla roikkuvien kohdalla tämä pitää paikkansa, mutta kyllä äidilläkin pitää olla omaa aikaa. Mulla meni itse asiassa aika kauan ennen kuin tämän sisäistin. Tai se oikeastaan taisi olla mieheni, joka mut patisti kotiäitinä ollessani iltaisin ulos lenkille tai kahville ystävien kanssa. Olen ehkä maailman epäitsekkäin ihminen, enkä osaa vaatia sitä omaa aikaa. Viime aikoina olen yrittänyt petrata tässäkin asiassa. Se, että pääsee välillä vähän omiin juttuihinsa ja saa pientä eroa koko äitihommaan tekee ihan mielettömän hyvää! Kyse ei tarvitse olla kuin lehden lukemisesta sillä aikaa, kun mies on pyöräilemässä lasten kanssa. Taas jaksaa.
Äiti on johdonmukainen eikä anna lapsille periksi. Tiedän, että lasten kanssa pitää olla johdonmukainen. Mutta tiedättekös, että joskus tulee tilanteita, että tulee annettua periksi. Esimerkiksi kiireessä. Yhtäkkiä, kun nukkuu pommiin huomaatkin auttavasi sitä lasta pukemaan ulkovaatteita päälle. Just häntä, keneltä olet tähän mennessä edellyttänyt omatoimisuutta. Koska kaikki muutkin ikäisesi pukevat itse. Karkkipäivä on lauantaina. Totta toki, mutta kyllä tästäkin välillä lipsutaan. Äitiys on luovimista ja hetkessä elämistä. Tilanteen kerralla haltuunottamista. Maalaisjärjellä toimimista. Tietyissä asioissa olen tarkka, mutta jotkut asiat ovat niitä, missä on joustonvaraa. Joskus jopa se kovasti kiistelty ipad ja sieltä lasten ohjelmat ovat kullanarvoisia 🙂
Äiti on aina leppoisalla päällä ja äidillä on voimavaroja vaikka muille jakaa. Synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa tämä piti ihan hetken aikaa paikkansa 🙂 Mutta huh, kuinka monta kertaa sitä on tullut lyötyä päätä seinään ja itkua tuherrettu väsymyksen takia. Ei enää viime vuosina, mutta silloin kun lapset valvottivat. Leppoisa väitän olevan edelleen, mutta kukaan meistä ei ole sellainen äitiyli-ihminen, joka jaksaa jatkuvasti hymyillä ja puhua lapsilleen nätisti. Ääntään korottamatta.
Äidit ovat aina tasapuolisia. Tähän pyrin, mutta voi kuinka vaikeaa se aina välillä onkaan. Kokonaisuus onneksi ratkaisee ja pitkällä aikavälillä uskon, että meillä ollaan tasapuolisia. Tiedostamattaan sitä voipi välillä olla jotain muuta kuin tasapuolinen, mutta siitä lähdetään, että molemmat lapset ovat yhtä rakkaita, tärkeitä ja ansaitsevat just yhtä paljon kaikkea.
Äidit juovat kahvinsa kylmänä. Kylmä kahvi kaunistaa, sanotaan. Mutta mä en ainakaan muista juoneeni kahvia kylmänä. Lounaita on tullut kotiäitivuosina nautittua haaleina. Pikkuisilta vauvoilta ei voi juuri vaatia mitään, mutta kyllä mielestäni tuollaiselle pari kolmevuotiaalle voi jo sanoa, että odotatko hetken. Ja juoda se kahvikupillinen kuumana. Se on sitten eri asia, että suostuuko se lapsi odottamaan sitä hetkeä 😀
Kun äiti huikkaa keittiöstä ”syömään”, koko perhe on sekunnissa ruokapöydän äärellä 🙂 Olisi kiva laskea, että kuinka monta kertaa keskimäärin tulee huikattua ”syömään” tai että ”ruoka on valmista”. Monta. Auktoriteetin puutetta vai mitä, mutta meillä on tilanteita, että joutuu väkisinkin toistamaan asiansa. Tai sitten lapsilla on tullut ajan myötä valikoiva kuulo. En ole alkanut tästä niuhottamaan, vaikka välillä tulee kysyttyä, että kuuluuko, kuuluuko?
Onko teillä rikottu jotain äitiyden ja vanhemmuuden myyttejä vai mennäänkö oppikirjojen mukaan? En toivo olevani täydellinen äiti. Toivon olevani äiti, joka antaa lapsilleen lapsuuden, jota he voivat hyvillä mielin ja hymyssäsuin isompana muistella. Äiti, joka on se turva ja tuki vaikeinakin aikoina. Jostain muistan lukeneeni, että lapset kiukuttelevat niille, joiden tietävät pysyvän rinnallaan kiukuttelun jälkeenkin. Niille, joiden seurassa uskaltaa näyttää myös ne negatiivisetkin puolensa. Niin, sanomattakin selvää että niin meillä kuin ehkä monella muulla siellä ruudun toisella puolella on viime aikoina pohdittu tätä äitiyttä kasvavien lasten myötä. Lasten, jotka alkavat olemaan siinä iässä, että koetellaan niitä rajoja toden teolla. Kaksivuotiaan uhma oli vielä helppoa. Mistä muuten johtuu, että lapsilla tuntuu olevan aina joku kausi päällänsä? Joko puhkeaa hampaita, opitaan liikkumaan, opitaan puhumaan, on korvatulehduskierrettä, on kahden vuoden uhmaa sun muuta. Missä on ne suvantovaiheet, joista kirjoissa puhutaan? 🙂 Yhtäkaikki, en voisi olla onnellisempi noista pienistä kullannuppusista. Heistä, jotka tekevät elämästämme sen mikä se on. Heistä, jotka tekevät meistä perheen. Heistä, jotka ovat kasvattaneet kymmenen vuoden aikana meitä aikuisia valovuoden verran ja opettaneet meille asioita, joista emme olleet edes tietoisia. Heistä, jotka ovat näyttäneet meille, miten pyyteetön rakkaus konkretisoituu. Sillä oli lapsella mikä tahansa uhmavaihe päällä, niin se äidin tai ylipäätään vanhempien rakkaus – ei se katoa minnekään. Päinvastoin, itselleni tulee ainakin kahta kauheampi tarve suojella lasta ja osoittaa sitä rakkautta, kun näen että toisen sisällä myllertää.
Huh, tulipas maratonpostaus 🙂 Toivottavasti jaksoitte lukea! Ne asiat, jotka ovat lähellä sydäntä – niistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja paljon. Katsotaan, josko huomenna olisi vähän keveämpää sisustuksellista sisältöä blogissa. Meillä on illalla edessä Ikean reissu. Pitkästä, pitkästä aikaa!
ILOISIN TIISTAITERKUIN,
PS. postauksen kuvathan sitten kuuluvat siihen kategoriaan, jossa taivastellaan, että kylläpäs nuo lapset kasvaa…samalla, kun pohditaan, että itse ei vanhennuta yhtään. Juu, näin on varsinkin tuon ekan kuvan kohdalla ;D
